"Feeniks sanoi minulle kerran, että aika on alkanut menettää uskoaan elämään, ja että jonakin päivänä maailmasta tulee  tyhjä ja tasainen, pelkkää autiota vesiaavaa, maata ja taivasta. Mahtava sfinksi taasen kertoi minulle, että feeniks oli käsittänyt asian väärin – että elämä alkoi menettää uskoaan aikaan, ja pian kaikki olennot olisivat samannäköisiä ja olisivat olemassa loputtomassa nykyhetkessä." (S. 349-350.)

Olen varmaan monta kertaa kirjoittanut, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on minulle läheistä osin työn, osin aivan oman kiinnostukseni puolesta. Olen tiukasti sitä mieltä, että aikuisten kannattaisi lukea lasten-ja nuortenkirjoja ylipäänsä ja varsinkin osin samoja kirjoja kuin jälkikasvunsa. Lasten- ja nuortenkirjoissa on paljon kiinnostavia, hauskoja ja erityisen hyvin kirjoitettuja teoksia, jotka sopisivat mitä parhaiten aikuisenkin lukijan näppeihin. Jos on ahminut potterinsa, voi kynnys olla matala lajin pariin ja jos taas kaikki potteriin liittyvä ärsyttää, niin voin vakuuttaa, että muunkinlaisia teoksia on ja paljon. Ajattelinkin esitellä muutamia melko uusia lasten- ja nuortenkirjoja täysin oman mieltymykseni perusteella. Ikuisuudenlahdelta on hyvä aloittaa.


Dale Peckin Talo ulapalla – Matka alkaa (Karisto 2007; alkup. Drift House – The First Voyage, 2005; suom. Natasha Vilokkinen) on ilmeisesti sarjan alku, jatkoista vain ei ole vielä kuulunut mitään. Kirjan alussa New Yorkin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet ja Manhattanilla asuvat Oakenfeldit päättävät lähettää lapsensa Susanin (12 v.), Charlien (9 v.) ja Murrayn (5 v.) turvaan Farley-enon luokse Kanadaan. Lapset eivät tarkoin tiedä mitä on tapahtunut, koska vanhemmat eivät ole sallineet heidän katsoa uutisia. Silti jokin sanaton ahdistus on vallannut myös lapset. Matkansa aluksi he näkevät pienen osan kaupungin muutoksesta. Äiti on juuri kertonut Susanille, että lapset saavat palata kotiin vasta, kun se on taas turvallista:

Toisessa tilanteessa Susan olisi saattanut jatkaa utelemistaan. Mutta kun he olivat lähteneet kaupungista kolme päivää sitten, hän oli saanut paremman käsityksen sireeneistä ja savupilvista ja aseistetuista sotilaista. Manhattanin eteläkärjessä, siellä missä aikaisemmin oli ollut kaksi hopeanhohtoista tornia, oli nyt yksi ainut kipinöivä tuhkavuori, ja vaikka Susan ei oikein vielä ymmärtänytkään vuoren täyttä merkitystä, se sai silti hänen vatsansa kiristymään pelosta ja surusta. (S. 18.)


WTC-tornien tuhoon viitataan pitkin kirjaa Susanin ajatellessa vanhempiaan ja kotiaan, se on eräänlainen ajatusrakennelma koko kirjan takana, vaikka itse asiaa ei käsitellä millään tavalla. Tuho ja kuolema tai ainakin ajatus niistä kulkee koko ajan tarinassa mukana.

Farley-eno on temperologi ja luddiitti (eli teknologian vieroksuja). Hän asuu Tuuliajon talossa Ikuisuudenlahdella, mikä ajan tutkijalle on mitä sopivin paikka. Tuuliajon talo vaikuttaa heti ensisilmäyksellä lapsista kummalta, valtava kartano näet muistuttaa laivaa. Myös sisätiloissa on jotain  outoa -  lapset löytävät omat kuvansa salongin freskon muuttuvista maisemista eikä eno tunnu tietävän taloudenhoitajansa nimeä. Ensimmäinen aamu enon luona osoittaa lasten epäilyt todeksi: Tuuliajon talo on laiva ja ajautunut yön aikana Aikamerelle.

Tästä alkaa seikkailu, jonka aikana lapset ajelehtivat ohjauskyvyttömällä laivalla pitkin Aikamerta. He kohtaavat merenneitoja, Aikamerirosvoja ja Suuren Viemärin. He joutuvat pohtimaan kuolemaa, uhrautumista, luottamusta ja rakkautta. Sisaruskolmikon sisäiset suhteet ovat myllerryksessä ja kaikkea sekoittaa muuntuva ja samalla muuttumaton aika, mistä joukon nuorin, Murray, saa lukijan ajatuksia ja päätelmiä kutittelevan kokemuksensa. Juoni on sutjakasti etenevä ja jännittävä, mutta suurimmat ansiot ovat kirjan filosofisissa pohdinnoista, jotka pääasiassa käsittelevät aikaa ja sen muuttumista, nopeutumista ja pysähtymistä. Lukija joutuu muun muassa yhdessä Oakenfeldin lasten kanssa pohtimaan, mitä seurauksia olisi ajan pysäyttämisellä.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se saa pohtimaan aikaa ja historiaa, ihmisen toimien vaikutusta ajan kulkuun ja mahdollisuuksia tehdä suuria ja perustavanlaatuisia päätöksiä. Kieli on suomennoksen perusteella vivahteikasta, kirjailija ei ole välttänyt vaikeita aiheita eikä hän selitä mitään puhki. Kirjassa on myös jokin tarkemmin määrittelemätön vanhanaikaisen kirjan tunnelma. Se ei ehkä ole aivan oikea määritelmä, mutta parempaakaan en keksi. Ehkä se on kerronnan rauhallisuutta, malttia pysähtyä yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Jatkoon viitataan kirjan lopussa, toivottavasti taso säilyy. Jostain taisin lukea, että kirjasta olisi suunnitteilla elokuva. En ihmettele, elokuvaksi kirja voisi hienosti kääntyäkin.

Ehkäpä voisin suositella Talo ulapalla –kirjaa lainaten lainausta kirjalle omistetuilta sivuilta. Luovaa kirjoittamista opettava kirjailija Dale Peck on kuulemma lumoutunut "by the great imaginary universes that children's literature offers readers". Ja juuri siksihän me jotkut aikuiset lasten- ja nuortenkirjallisuutta luemmekin.