Kati Amerikassa kuului ensimmäisten kirjastolainojeni joukkoon. Olin harkinnut teoksen uudelleenlukemista kirjastomuisteluni kirjoittamisesta lähtien, koska en muistanut teoksesta kuin sen, että nuori Kati matkustaa Amerikkaan ja sen, että pidin kirjasta paljon. Kesäloma tuntui sopivalta ajalta tarttua romaanin uudelleen. Auringonpaiste ja sopivasti puhalteleva tuuli sai pitämään pyykkisulkeiset. Kati Amerikassa olikin oiva lukuvalinta pesukoneen jyskytyksen ja pyykin ripustelun lomaan.
Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi vuonna 1950 (Kati i Amerika) ja suomeksi jo 1953 (WSOY:n julkaiseman teoksen käännös on Laila Järvisen; 2003 ilmestyneen uusintapainoksen kieliasua on tarkistettu). Poikaystävänsä Amerikan matkan intomieliseen kuvailuun kyllästynyt parikymppinen Kati haluaa itsekin nähdä Amerikan ihmeet. Matkaseuraksi ilmoittautuu Musteri, joka on kasvattanut varhain orvoksi jääneen siskontyttönsä. Katin onkin hieman harmistuneena muutettava lähtöhuutonsa "Mä lennän vaan ulos maailmaan!" muotoon "Musteri ja mä lennämme vaan ulos maailmaan!"
Ja ulos maailmaan Kati ja nappikenkiä pitävä Musteri lentävätkin. Romaani on selvästi tarkoitettu matkakertomukseksi, jossa Amerikan ihmeitä ja tapoja on kerrottu viisikymmenluvun alun nuorille ruotsalaisille. Drugstoreista, junamatkailuista, amerikkalaisten välittömistä tavoista ja viisikymmenluvun deittailuista Lindgren kirjoittaa eloisasti ja niin hauskasti, että huomaan pitkästä aikaa nauravani ääneen kirjan ääressä. Kati on erityisen onnistunut drugstoreista:
Lindgren ei kuitenkaan kerro vain hyvistä ja iloisista asioista. New Yorkin Harlemista päähenkilö muistaa vain söpöt pikku kikkarapäät, mutta matkan suuntautuessa Virginiaan ja New Orleansiin välittyy Katin (Astrid Lindgrenin?) aito ahdistus ja järkytys hänen törmätessään rotuerotteluun ja -sortoon, jotka elävät tavoissa ja asenteissa. Kati Amerikassa julkaistiin 1950 viisi vuotta ennen Montgomeryn bussiboikottia, mutta enteellisesti Kati näkee rotuerottelua käytännössä ensimmäisen kerran juuri linja-autossa valitessaan Jim Crow –laeista tietämättömänä istumapaikan auton takaosasta mustille tarkoiteilta paikoilta ja nähdessään miten pienellä eleellä vanhaa väsyneen näköistä mustaa miestä kehotetaan siirtymään etupenkiltä taakse. Katin seuralainen Bob toteaa, että vaikka asiasta hämmentynyt Kati olikin "päättänyt ratkaista Amerikan rotukysymyksen, ei kai sentään ollut välttämätöntä, että se tapahtui juuri tällä hetkellä linja-autossa" (s. 97). Vuonna 1955 Montgomeryn bussiboikotti alkoi Rosa Parksin kieltäydyttyä luovuttamasta paikkaansa valkoiselle miehelle.
Läpi teoksen Kati tarkastelee Ruotsin ja Amerikan eroja. Vaikka monet amerikkalaiset tavat nuorta naista miellyttävätkin, vetää koti-Ruotsi kuitenkin pitemmän korren. Katin rotuerottelua koskevia pohdintoja lukuun ottamatta Lindgren kirjoittaa iloista, liki pehmofeminististä proosaa, jossa miehiä ja naisen elämää arvioidaan terävästi mutta lopultakin ystävällisesti. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi, itse matkakuvaus on tärkeämpi. Kirjan myötä voi kurkistaa siloteltuun amerikkalaiseen 1940- ja -50-luvun tapakulttuuriin, mutta monet asiat vaikuttavat mediaa seuraavasta nykylukijasta tutuilta:
Gobin hauska mustavalkokuvitus tuo mieleen monien viisikymmenluvun amerikkalaiselokuvien alkutekstejä elävöittäneet animaatiot. Kuvat sopivat tekstiin ja antavat monia oivalluksen hetkiä.
Kati Amerikassa on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat osat Kati Italiassa (Kati på Kaptensgatan 1952) ja Kati Pariisissa (Kati i Paris, 1954) ilmestyivät suomeksi vasta 2003 Laura Voipion käännöksinä. Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä. Mitähän Lindgren on saanut irti 1950-luvun Italiasta ja Ranskasta?
Kommentit