Olen viime päivinä ajatellut paljon lukemista. Jukan ja Tommin blogikirjoitukset sekä tämänvuotisen Finlandia-valinnan ympärillä pyörinyt mielipiteidenvaihto ovat olleet pohdintojeni virikkeinä.

Olen lukenut paljon lukemaan oppimisesta alkaen. Nykyisin luen osin ammatikseni, ammatin ohessa ja huvin vuoksi, harrastuksesta. Olen proosallinen, proosamuoto on minulle läheisin. Runoja luen nykyisin enemmän kuin ennen. Luen paljon, mutten niin paljon kuin toivoisin enkä aina sitä mitä haluaisin. Lukeminenkin käy työstä, ainakin joskus.

Koska en lukemisen suhteen ole neitsytnoviisi, on minua vaikea lumota tekstillä. Hurmioituminen sanoista on minulle harvinaista, iän ja lukemieni sivujen myötä lumoutuminen on vähentynyt paljon. Sanon usein "tämä on hyvä", "erinomainen teksti" ja tarkoitan sitä myös, vaikka samaan aikaan tiedän "hyvän" olevan subjektiivista ja melko lailla epämääräistä. Tunnistan minua miellyttävän tekstin, usein kykenen erittelemään miksi teksti minua miellyttää, miksi arvostan sitä, mikä siinä on "hyvää". Mutta hurmioituminen, ei. Sitä tapahtuu harvoin ja yleensä siinä onnistuvat jotkin runot tai vain jonkin runon säe, ehkä lause jossain kirjassa. Monenlaisia muita tunteita ja ajatuksia kirjallisuus kyllä kykenee herättämään. Kirjallisuus, minulle läheisin taidemuoto, ei onnistu siinä missä musiikki onnistuu melko usein.

Joskus romaani kuitenkin onnistuu lumoamaan. Kielellään, tarinallaan, ylipäänsä kerrontatavallaan. Jos minulla olisi valta ojentaa jokin kirjallisuuspalkinto tänä vuonna ilmestyneelle teokselle, antaisin sen Joel Haahtelalle romaanista Perhoskerääjä. Se on pitkästä aikaa romaani, joka on saanut lumoutumaan, antautumaan tekstille. Onneksi kirja on päässyt Runeberg-palkintoehdokkaaksi ja Varjo-Finlandialistallekin.

       *****************************************************************

Runotorstaissa voi tällä viikolla käydä kokeilemassa onnistuuko todella huono runo hurmaamaan lukijansa.