Jostain syystä tästä kirjasta tulee minulle mieleen näkkileipä. Olenkohan syönyt jonkun lapsuuden lukukerran aikana niitä pinon? En enää muista mistä sain Kirsti Heporaudan Japaniin sijoittuvan nuorten jännitysromaanin Valkoisen sammakon vangit - Seikkailu Nipponissa (Valistus 1963), mutta olen lukenut sen monen monituista kertaa. Niin usein, että vieläkin vuosikymmenien jälkeen kirjaan tarttuessani muistan joitakin tapahtumia kirjasta, muun muassa kuuman ja virkistävän kylvyn, johon vastentahtoiset tytöt (oikeasti vain toinen) kirjassa joutuu. Ja ennen kaikkea sen, että se oli lapsuuteni jännittävimpiä kirjoja. Kun nyt luen sitä, ovat Yrjö Könnin ohuin vedoin piirtämät mustavalkokuvat heti tuttuja. Myös kannen kuva on Könnin tekemä.

Kirjan alussa identtiset kaksostytöt Raija ja Paula Haarukka matkustavat Japaniin äskettäin paikallisen naisen kanssa avioituneen liikemiesisänsä luo. Lentokoneessa he tutustuvat ystävälliseen herra Tsurutaan, joka lentoasemalla jättää hienon käärmeennahkasalkkunsa tyttöjen huomaan. Odotusaulassa isän luo suuntautuneen kilpajuoksun aikana kaksosista arempi, Paula, katoaa. Vaarallinen rikoskopla Valkoinen sammakko on kaapannut tytön ja syynä tietenkin herra Tsurutan onneton salkku.

Tästä alkaa liki viikon mittainen jännittävä seikkailu ympäri Japania. Seikkailu, jonka aikana ryöstetty Paula vaihtuu Raijaksi ja jossa maanjäristys, tulva ja meriseikkailu vyöryttävät tarinaa eteenpäin hengästyttävää vauhtia. Kaiken lomassa tutustutaan japanilaisiin tapoihin, kohteliaisuuteen, kenkien riisumiseen, ruokaan ja vaatetukseen sekä opitaan muutama sana kieltäkin. En tiedä mitä nykyiset mangatytöt kirjasta pitäisivät, minä luin sen aikanani tiukkana seikkailuna ja kiinnostava kurkistus japanilaisuuteen loi kirjan ylle eksoottista silausta.

Nyt luettuna kielen pienet vanhahtavuudet tuntuvat vain elävöittävän kertomusta. Olin unohtanut kirjan marginaaleissa olevat japanilaiset kirjoitus merkit, minulla ei ole aavistakaan mitä niissä lukee. Olisikohan lukujen nimiä? Sen sijaan lukiessa palautuvat mieleen Sami-pojan äitin Raijalle kantamat herkulliset mansikat sekä Samin isän vaatimattomuus. Korvaukseksi avusta ja linja-autolipun ostamisesta poika toivoo Raijan lähetävän isälleen postikortin maailman korkeimmasta tornista eli Tokion Shiba-puistossa sijaitsevasta televisiotornista. Muistan lapsena ajatelleeni postikortin olevan kovin vähäinen palkkio köyhän perheen palkkioksi, mutta kirjan kuvaan vaatimattomista maalaisperheistä se kyllä sopii. Lisäksi lukiessani muistin sen, miten jännittävältä tuntui, kun Raija naamioitui peruukin ja moottoripyöräkypärän avulla japanittareksi.

Se sijaan en tainnut lapsena kiinnittää huomiota naisten kuvaukseen. Romaanissa japanilaisten naisten nöyrää alistuvuutta korostetaan monin paikoin, mutta samalla näytetään miten tyttöjen uusi äiti Yukiko keksii keneltä Paulan kadottua on etsittävä apua ja Raijaa auttavan korealaisnäyttelijätteren kautta kurkataan myös ilmeisesti tuona aikana vallinneeseen amerikkalais-, eurooppalais- ja korealaisvastustukseen. Tarinassa on tärkeänä sivuhenkilönä mukana myös Suvi-sensei, eli Rauha-täti, suomalainen lähetystyöntekijä. Tavallisista japanilaisista kirjassa annetaan hyvin ystävällinen ja avulias kuva. Moniin auttajiinsa tytöt kiintyvät lämpimästi, samoin uuteen äitiinsä ja sisareensa Luumunkukkaan.

Juonen kulku on edelleen jännitävä ja tietysti tällaisten kirjojen tavoin epäuskottavas, mutta ei se tahtia haittaa ollenkaan. Paulan ja Raijan seikkailut eri puolilla kulkevat melko sujuvasti rinnan. Olin unohtanut isä Haarukan keskeisen roolin teoksessa, muistini mukaan tytöt pärjäsivät omillaan koko ajan, tapaamatta isäänsä ennen kirjan loppua. Suomalaiskansallisuutta teokseen tuovat kaksosten sinisten silmien ja vaaleiden kutrien ohella heidän pesäpalloinnostuksensa, mistä onkin heille monissa kiperissä tilanteissä paljon hyötyä.

Valkoisen sammakon vangit on yhdellä tasolla teemoiltaan nykyaikainen. Sillä mitäpä herra Tsurutan tärkeät ja rikoskoplan himoitsemat paperit sisältävätkään? Tärkeäitä kaavoja, joiden avulla voidaan voittaa ihmisten suurin vihollinen, nälkä:

Se [kanamuhennokselta maistuva ruoka] on valmistettu tällä kertaa vuorivaahteran ja pajun lehdistä uuden sähköeroitusmenetelmäni avulla. Olen ratkaissut erään nykyhetken kemian suurista tavoitteista. Olen oppinut muuttamaan ravinnoksi joutomaan tuotteita. Se tapahtuu suoraan ilman mutkia, ilman karjanhoitoa, ilman raskasta maanviljelystyötä. Vuorten jyrkät rinteet, merien syvyydet, rikkaruohoa kasvavat autiomaat ovat muuttuneet ihmisen pelloiksi. Puiden lehdet ja kuoret, ruoho, loiskasvit, merilevä, kaikki kelpaa tämän ruuan materialliksi. (S. 175-176.)


Kirjan luettuani on pakko todeta, että kyllä lapsuuden suosikkikirjoihin kannattaa aikuisenakin tutustua. Yllättäviä lukumuistoja nousee esiin - vaikka näkkileipien arvoitusta en lukiessani pystynytkään ratkaisemaan.