Ilmakuvaa valaisee kellastunut kirkkaus. Näen järveä kohti kapenevat pellot, keltaiset, vihreät, eteenpäin puskevan saaren. Tunnistan taloja, puut jotka tie on aikaa vienyt.  Kääntelen kameraa kädessäni, kuva kuvasta ei suostu asettumaan. Se kääntyy kyljelleen, nurin, muuttaa kokoaan, pakenee suoraa katsettani. Sormeni liukuu kameran ruudulla, tuntee asfaltin lämmön, pientareen kivet. Kesätuuli pyyhkäisee kämmenen yli, tuo tutut tuoksut. Kuva kääntyilee, tiet kieppuvat. Mustavalkoiset tienviitat puuttuvat, uudet kyltit eivät osoita vanhoihin nimiin. Jossain kuperana kaartuvan järven rajaamassa asettumattomassa kuvassa on reitti, jota muisti hapuillen hakee. Sormi etsii purettuja rakennuksia, muuttunutta pysäkkiä. Minttujäätelön, viilin ja talkkunan makua, soran rahinaa kesäkengän alla, illan kantamaa naurua ja lauseen pätkiä. Kun kynsi ei voi levittää kuvan reunaa, on suljettava silmät, astuttava näkyvältä kartalta sinne mikä aina on, sinne missä mikään ei muutu. Sinne missä kuva voi muuttaa kokoaan, pyörähtää kyljelleen ja nurin, mutta jonne katsomiskulma on aina sama.