Muisti poimii kätköistään kuvan.

Istun tukholmalaisessa lähijunassa ystäväni kanssa. Olemme ränstyneitä, interrail lopuillaan, rinkka täynnä likapyykkiä ja Pariisista ostettuja postikortteja, päiväkirjan sivuilla lippuja ja harakanvarpaita vinoilla riveillä.

Vastapäätä istuu nuori mies.

Miehen silmät ovat sileät ja kirkkaat, muistissani pyöreät ja siniharmaat tai harmaat, aika on hämärtänyt kuvaa.

Hän kuuntelee puhettamme vakavana, kääntelee katsettaan vuorosanojen mukaan. Hän tuntuu seuraavan tarkkaan sävyjä ja äänenpainoja, mutta ilmekään ei värähdä hänen kasvoillaan, silmien kirkkaus ei muutu eikä pyöreys siristy. Ehkä jokin tuttu sana puheemme lomasta on takertunut hänen mieleensä, ehkä hän kuuntelee meitä siksi.

Mies on läsnä ja muualla, hän on hämmentävä.

Hän on käsittämättömän kaunis.

Hän ei ymmärrä sanaakaan, olen siitä aivan varma, en edes tiedä tietääkö hän mitä kieltä puhumme. Hän ei ymmärrä, mutta silti en kykene sanomaan ystävälleni katso miten upeat silmät, katso kuinka kaunis mies. Jotenkin luulen, että sen hän ymmärtäisi.

Jossain muistini liepeillä on myös vanha mies, ehkä hän istui nuoren miehen vieressä. Nyt mietin ovatko nuoren miehen silmät yhä kirkkaat, onko hän yhä kaunis, mikä on hänen oma kielensä.

Kaunissilmäinen mies jää junaan, me poistumme. En muista, että olisimme ystäväni kanssa puhuneet miehestä koskaan. Silti olemme varmasti molemmat huomanneet hänet. Tai ehkä puhuimme, en muista enää.
 
Muistan miehen silmät ja kasvot. Olen muistanut hänen silmänsä ja sen samaan aikaan liikkuvan ja liikkumattoman kirkkaan katseen kaikki nämä vuodet. Nyt olen jo valmis myöntämään, etten tunnistaisi häntä kadulla, näen hänet muistin monien kerrosten läpi.