Vapaapäivä, hiljaista ja rauhallista. Terveellinen aamiainen, päivän lehti ja villasukat. Kotitöitä alulle. Kuivaa pyykkiä sohvalle odottamaan lajittelua, täysi koneellinen pyörimään. Astiat koneeseen. Pesukoneiden hurina taustalla ja maitokahvimuki käden ulottuvilla täytän aamupäivän hevosten harjaamisella, kavioiden puhdistuksella, karsinoiden siivouksella ja tallityttöjen juonitteluilla.

Olen tutustumassa itselleni vieraaseen genreen, heppakirjallisuuteen, enkä oikein tiedä mitä ajattelisin. Asiantuntevilta vaikuttavat hevostenhoito-ohjeet vakuuttavat, mutta mokomien tallikiusanhenkien pariin en omia lapsiani päästäisi. Parin osan jälkeen sarjakirjan rakenne alkaa hahmottua. Katson lattialla huojuvaa heppakirjapinoa ja mietin missä vaiheessa halu tukistaa kirjailijaa tai kustannustoimittajaa mukaan eksyneistä tönkkölauseista käy ylivoimaiseksi. Missä vaiheessa alan purkaa ääneen äkäisyyttäni juonittelijoita kohtaan, milloin kirjan henkilögalleria alkaa tuntua tutulta? Ja ennen kaikkea, alanko ymmärtää heppakirjahöperöiden innostusta? Huomaan myös liki kaipaavani kirjan alkuun henkilöluetteloa, joka sisältäisi myös hevoset. Sellaisen hevoskirjan olen kerran lukenut ja silloin se nauratti minua. Ei naurata enää.