"Uskoin kirjoitettuun, painettuun, luettuun. Mutta en enää. Olin Freiburgin yliopistokirjaston kirjastonhoitaja, työskentelin kirjojen parissa, ostin itselleni kirjoja ja toisinaan lainasinkin muutamia. Mutta niiden lukeminen? Ei. Ennen kyllä, silloin luin taukoamatta, sängyssä, syödessäni, pyörällä ajaessani. Se oli kuitenkin loppunut. Lukeminen oli yhtä kuin keräily, ja keräily yhtä kuin säilyttäminen, ja säilyttäminen yhtä kuin muistaminen, ja muistaminen yhtä kuin ei täysin tarkasti tietäminen, ja ei tarkasti tietäminen yhtä kuin unohtaminen ja unohtaminen yhtä kuin putoaminen, ja putoamisesta oli tultava vihdoin loppu." (S. 17.)
 


Kun romaanin päähenkilö on kirjastonhoitaja ja teos käsittelee muistamista, niin pakkohan siihen oli tarttua. Kirjastolaiset eivät kovin usein pääse käsittelemiensä teosten päähenkilöiksi, ja teemoina muistaminen on yleensä kiinnostavaa. Niin saksalaisen Katharina Hagenankin romaanissa Omenansiementen maku (Minerva 2009; alukuteos Der Geschmack von Apfelkernen, 2008; suomennos Anne Mäkelä). 

Kirjastonhoitaja Iris Berger perii isoäidiltään Bertha Lünscheniltä talon ohi äitinsä ja tätiensä. Berthan hautajaisten jälkeen hän jää Bootshavenin kylässä sijaitsevaan taloon miettimään mitä perinnöllään tekisi. Samalla hän sukeltaa perheensä historiaan, johon kuuluu salaisuuksia ja traagisia tapahtumia. Iris kuulee kylässä uusia asioita suvustaan, palaa vanhoihin muistoihin, mutta kuvaa kaikkea niin, että lukijan on Iriksen itsensä tavoin vaikea sanoa mikä on totta ja mikä vain minäkertojan mielikuvituksen tapahtumien ympärille punomia kertomuksia.

Iris miettii Lünschenin perhettä ja heidän elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneita ihmisiä, punoo kertomuksia ja torjuu muistoja. Isoäiti Berthan dementoituminen (tai Alzheimerin tauti) on romaanissa keskeisen kuvailun kohteita. Iris kuvailee monilla tavoilla Berthan muistin rapistumista, sitä miten kokonaiset muistin lohkareet putoavat tämän mielestä. Samalla hän lähestyy vääjäämättä perheen suurta tragediaa, teini-ikäisen Rosmarien kuolemaa 20 vuotta aiemmin.

Hagena hakee paljon kuvia ja vertauksia luonnosta, varsinkin isoäidin puutarhasta. Liki samanveroisessa merkityksessä ovat Iriksen mummolan kaapeista käyttöönottamat hienot leningit, joita hänen äitinsä ja tätinsä käyttivät nuorina ja joihin Iris, Rosmarie ja heidän ystävänsä Mira 20 vuotta aiemmin olivat pukeutuneet. Vaatteita myöten tarina kurottuu koko ajan menneeseen.

Hagena kirjoittaa pohdiskelevasti muistista ja unohtamisesta sekä tarinoiksi muokkaantuvista muistoista. Hän kiteyttää kiinnostavasti monin erilaisin lausein muistamisen ja unohtamisen vastakkaisuutta ja rinnakkaisuutta. Sen sijaan vähäisissä dialogeissa olisi toivomisen varaan. Iriksen ja Miran pikkuveljen Max Ohmstedtin välillä orastavan suhteen kuvausta latistaa nolostuttavan tekohauska dialogi, joka on kuin aivan toisesta genrestä. Pohdiskelevan kuvailun joukkoon eksyy pirteästä hömppäromaanityylistä napattuja väärinkäsityksiä ja kömpelöä flirttiä. En keksinyt mitään perusteluja sille, miksi hieman alle kolmekymppisten kirjastonhoitajan ja lakimiehen pitäisi puhua näin teinimäisesti. Raskaiden ja vaikeiden muistojen edessä Iris muuttuu epävarmaksi eikä hänen persoonastaan saa oikein kunnolla käsitystä. Esimerkiksi Christa-äidistä sekä Harriet- ja Inga-tädeistä sekä näiden keskinäisistä suhteista syntyy pienemmin kuvailuin paljon kokonaisemmat kuvat.

Mutta kun sivuuttaa Iriksen ja Maxin dialogien kömpelyyden - ja tokihan heidän suhteensakin alkaa monin tavoin kömpelösti niin lapsina kuin aikuisina - , on Omenansiementen maku kelpo romaani, jonka lukee mielikseen. Kansiteksteissä lainatuissa arvioissa kirjaa on pidetty "ihastuttavalla tavalla vanhanaikaisena" romaanina ja sitä se omalla tavallaan onkin. Kiireetön ja pohdiskeleva romaani, joka onnistuu kuvaamaan monia ihmiskohtaloita alle 250-sivullaan kiinnostavasti.