Matkustin Pariisiin.

Matkustin Pariisiin katsomaan kahvilan ikkunasta Notre Damen tornia, kuuntelemaan rankkasateen tanssia asfaltilla ja ukkosen kaukaista jyrinää.
Kuljin pitkin kapeita katuja, hypin korttelin kulmasta toiseen, etsin oikeaa paikkaa, oikeaa näkymää, tuttua.

Lopulta päätin: se on tässä.

Mitä siitä jos kahvilan tilalla on ravintola, mitä siitä jos kadunvarren talot eivät näytä tutuilta, mitä siitä jos ei sada. Näen Notre Damen tornin ja päätän: tämä se on.

Koska

en voi enää astua siihen kahvilaan, siihen hetkeen. Mutta silti

minulla on

seisahtanut iltapäivä, muista asiakkaista tyhjä kahvila, ajatuksiinsa vaipunut emäntä, joka silittää mustaa, raskasta nutturaansa kuunnellessaan hiljaisia ooppera-aarioita, ruokalista, jonka sanoja en ymmärrä ja jolta tilaan vain kananmunia, ystävän kanssa vaihdetut harvat sanat, väsähtänyt junanodotus. Rankkasade, kaukainen ukkonen ja kadun päässä kohoava Notre Damen torni.