Peltirumpu on nyt luettu ja katsottu, Oskar Matzerath on täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja elokuvassa lähtenyt Danzigista pakomatkalle kohti länttä.

Romaanin päättävä kolmas osa oli pienoinen pettymys. Edelleenkin erinomaisesti kerrottu ja paljon tapahtumia sisältävä, mutta jotenkin kerronnallisesti latteampi. Kun Oskar aloittaa kasvunsa ja ryhtyy aikuiseksi, osa hänen kerrontansa kielellisesti hurjasta absurdismista ja pyörityksestä katoaa. Oletettujen isien ja Oskarin välisen suhteen ristiveto, seksuaalisuuden herääminen ja suhteet naisiin sekä lapsen silmin tarkasteltu Danzig ovat jännitteisempiä kuin düsseldorfilaisen aikuisuuden kuvaus niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa kuin tuohon ajanjaksoon Oskarin elämässä kuuluukin. Kolmas osa myös paljastaa miksi Oskar kertoo tarinaansa sairaalavuoteesta käsin.

Kerronnan etäännytys ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelujen myötä vähenee myös. Aikuiseen Oskariin kertoja-Oskar viittaa pääsääntöisesti minä-muodossa. Onko kolmannen persoonan etäännytyksessä kyse syyllisyyden torjumisesta?

Peltirumpu kannatti lukea, se on ajatuksia herättävä ja uskomattoman rikas romaani. Persoonallinen kerronta, teemojen moninaisuus, runsaat viitteet historiallisiin tapahtumiin (ovatko kaikki oikeasti historiallisia vai vain romaanissa sellaisia, siihen en kykene ottamaan kantaa), uskontoon, myytteihin ja kirjallisuuteen tekevät romaanista hyvin antoisan eikä se sisallöltään suinkaan kaikin osin aukene kertalukemalla. Siksi tämänkin lukupäiväkirjan pohdinnat ovat vain pinnallisia raapaisuja.

Oskar Matzerathin kasvusta kieltäytymiseen voi miettiä monia syitä. Elämän ja kuoleman pelkoa, muiden saneleman kohtalon vastustamista? Mikä on lastenlaulun/lorun Musta Köksä, kuolema vai lapsen tuntema ahdistava irrationaalinen pelko? Näiden rinnalle tai ne sisältäväksi syyksi voisi tarjota Oskarin mainitsemaa lapsenkauhua, joka hallitsee myös kolmikymmenvuotiasta Oskaria:

"Siksi pärrytän pellillä sen laulun, joka tulee minussa yhä elävämmäksi ja pelottavammaksi, kutsun Mustaa Köksää, kysyn häneltä häneltä, jotta voisin huomisaamuna ilmoittaa hoitajalleni Brunolle millaisena kolmikymmenvuotias Oskar tästä lähtien aikoo elää yhä mustemmaksi muuttuvan lapsenkauhun varjossa ---." (Günter Grass, Peltirumpu. Otava 1981: 546. 4. painos ; suom. Aarno Peromies.)

Katsoin heti Peltirummun luettuani Volker Schlöndorffin sen pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan (1979). Elokuva keskittyy valikoiden ja karsien vain romaanin kahteen ensimmäiseen osaan ja se päättyy Oskarin lähtiessä perheensä kanssa länteen. Peltirumpu on värikäs ja Oskarin kertojan ääni taipuu omalla tavallaan myös elokuvaan sopivaksi. Heti kirjan luettua elokuvan tapahtumat ovat selkeitä, mutta mietin kyllä miten kirjaa lukematon ymmärtää elokuvassa hyvin fragmentaariseksi pirstoutuneen tarinan. Jotkut teemat nousevat hyvin esiin, esimerkiksi isoäidin hameet, toiset sivuutetaan lähes täysin, kuten esimerkiksi uskonnon merkitys. Kaupunki elää vahvana elokuvassa ja kiinnostavaa oli kuulla miltä peltirumpu elokuvassa kuulostaa, oli rumpu sitten peltinen tai ei.

Niin kiinnostava Peltirumpu oli, että sen jälkeen olen lukenut pikapikaa Danzig-trilogian kakkososan Kissan ja hiiren (vain 156 sivua) ja siirtynyt jo 588 sivuiseen kolmososaan Koiranelämää. Toivottavsti sen lukeminen sujuu nopeammin kuin Peltirummun.