"... ja kerran, kun Mahlke osasi jo uida, makailimme ruohikossa lyöntipallokentän laidalla. - - - Kissa lähestyi harjoitellen. Mahlken aataminomena pisti silmään, koska se oli suuri, alati liikkeessä ja loi varjon. Vahtimestarin musta kissa kyyristyi hyppyyn minun ja Mahlken välissä. Muodostimme kolmion. Hampaani vaikeni, ei enää polkenut paikallaan: sillä Mahlken aataminomenasta tuli kissalle hiiri. Kissa oli niin nuori, Mahlken pykälä niin liikkuvainen - joka tapauksessa kissa loikkasi Mahlken kurkkuun; tai joku meistä koppasi kissan ja pani sen Mahlken leuan alle; tai minä, hammassäryn kera tai ilman, otin kissan ja näytin sille Mahlken hiirtä: ja Joachim Mahlke parkaisi, mutta sai vain pari mitätöntä naarmua.
      Mutta minun, joka toin Sinun hiiresi tämän ja kaikkien kissojen näkökenttään, minun on nyt pakko kirjoittaa. Vaikka me kumpikin olisimme keksittyjä henkilöitä, sittenkin minun olisi pakko. Se joka keksi meidät, ammattinsa takia, pakottaa minut yhä uudelleen ja uudelleen ottamaan käteeni Sinun aataminomenasi, viemään sen kaikkiin niihin paikkoihin, jotka näkevät sen voittavan tai kärsivän tappion ---." (Grass Günter, Kissa ja hiiri. Otava 1980: 5-6, 1. p. 1962 ; Katz und Maus, 1961 ; suom. Aarno Peromies.)


Danzig-trilogian toinen osa Kissa ja hiiri alkaa kolmella pisteellä, keskeltä tarinaa ja tuo heti näkyville kissan ja sangen erityislaatuisen hiiren, eli 14-15-vuotiaan Joachim Mahlken aataminomenan, joka on keskeinen asia romaanissa, se seikka joka merkitsee Mahlken ja sysää omalta osaltaan hänet moniin liki ylivertaisiin tekoihin. Mahlke ja hänen suunnattoman suuri kilpirustonsa ovat romaanin hiiriä, vaikka mitään hiirimäisen pelokasta ei pojassa itsessään ole.

Samoin paljastuu alun lainauksessa olennaisia piirteitä romaanin kerrontatavasta. Kertoja Pilenz on Mahlken luokkatoveri ja hän kertoo erityislaatuisiin saavutuksiin pyrkineestä Mahlkesta tavalla, joka saa lukijan varuilleen ja vahvasti epäilemään kertojan luotettavuutta. Pilenz, jonka etunimeä ei mainita, kertoo ystävästään ja samalla puhuttelee tätä suoraan, kertoo tapahtumista myöntäen ja kieltäen, päinvastaisia ja vaihtoehtoisia asioita samaan virkkeeseen kasaten, on varma ja epävarma, torjuu ja tuntee samalla vetoa Mahlkeen. Pilenzin tunteet tuntuvat homoseksuaalisesti värittyneiltä, vaikka hän liittääkin homoseksuaalisuuden lähinnä ystäväänsä: "Mahlke ei välittänyt tytöistä, - - - Jos ylimalkaan, oli Mahlke mieltynyt poikiin - - - Mahlke oli kiintynyt, jos välttämättä tahdotaan puhua naisista, vain katoliseen Neitsyt Mariaan." (S. 38.)

Aataminomenahiiri nousee esille 14-vuotiaan Mahlken opeteltua toisen maailmansodan alettua uimaan. Hänestä tulee muita poikia parempi sukeltaja, joka sukeltaa aarteita miinanraivaajan hylystä kerskailematta ja itseään korostamatta, vaikka hänen toiveammattinaan onkin pelle. Vasta kun hän on oppinut muiden poikien jo aiemmin hallitsemat taidot - uimisen ja polkupyörällä ajon - huomataan hänen aataminomenansa eli hänen erikoisuutensa. Kissa ja hiiri onkin yhdeltä osaltaan romaani erityislaatuisesta nuorukaisesta, joka hakee hyväksyntää ja huomiota sankaruuden kautta niin, että hänen erityistuntomerkkinsä ei enää olisi ihmisten huomion kohteena. Kaulaliinat suurine hakaneuloineen ja villatupsupompulat ovat peiteyrityksiä ja lopulta ainoaksi aataminomenaa tasapainottavaksi asiaksi symmetriaa arvostavan Mahlken mielessä nousee rautaristi, jonka hän haluaisi saavuttaa ja esitellä omassa lyseossaan. Niinpä Mahlke pyrkii vapaaehtoisena rintamalle.

Niin kiinnostava kuin katolinen, Neitsyt Mariaa intohimoisesti palvova Mahlke romaanissa onkin, nousee romaanin edetessä todella kiintoisaksi hahmoksi kertoja Pilenz, joka paljastaa itsestään melko vähän ja jonka kiihkeän ristiriitainen suhde Mahlkeen on romaanin jännitteisin anti. Grassin kieli (suomennos vaikuttaa pätevältä ja sujuvalta) ja kerrontatapa tukee tätä kiihkeyttä ja ristiriitaisuutta ja juuri kerrontatapa on ehkä suurin syy lukea romaani. Kissa ja hiiri ovat teoksessa monimuotoisia symboleja. Kuka oikeastaan on kissa ja kuka hiiri, millä tavalla kuvattu aika ja sen tapahtumat näyttäytyvät kissoina, saalistajina, kuvattuihin henkilöihin nähden, mikä on uskonnon, syyllisyyden ja katumuksen merkitys, mitä ovat muisti ja totuus jne.

Sukeltaminen on kirjassa olennainen asia. Mahlke tutkii miinanraivaajan hylkyä ja Pilenz sukeltaa Mahlkesta kertoessaan muistoihin, muistiin ja historiaan. Näkyvyys on välillä sameaa, välillä kirkasta ja pinnan alla asiat ja muistot näyttävät erilaisilta kuin pinnan yläpuolella. Monia Mahlken miinanraivaajasta irtiruuvaamia, pinnalle nostamia ja raivaajaan takaisin tuomia tavaroita voi rinnastaa Pilenziin kuvaamiin asioihin. Ohut kirja herättää monia kysymyksiä ja siitä voi löytää useitakin teemoja. 

Peltirumpuun romaanin yhdistää sama kaupunki, osin sama ajanjakso sekä osa henkilöhahmoista. Oskar Matzerathiin viitataan ärsyttävästi lelurumpuaan paukuttavana kolmivuotiaana, hänen kauppiasisänsä mainitaan, samoin Luuhakku ja hänen jenginsä, johon Oskarkin kuului. Viitteet Oskariin ovat pieniä siellä täällä eikä niillä tunnu olevan oikeastaan muuta merkitystä kuin sitoa sarjan osat löyhästi yhteen.