Rakas päiväkirja,

pienimuotoinen työstressi luuraa allakassa. Yritän olla miettimättä päivämääriä, sivukasoja ja uusia haasteita liian kanssa, mutta aina kun muistan mitä en ehdi lähiviikkoina tehdä, ahmaistu työmäärä alkaa närästää. Kaikki on kovin mielenkiintoista, mutta usko omiin kykyihin olla innostava ja asiallinen samaan aikaan horjuu välillä.

Tänään oli vapaapäivä, mutta ohjelmassa oli silti aiemmin peruuntunut kokous. Matkalla kokoukseen mietin laiskasti etäisyyksiä, lintuperspektiiviä ja kaupungin siluetin merkitystä. Maisemia, autoja ja taloja katsellessani ohi vilahti pieniä viipaleita ympäröivästä elämästä. Rekkakuskin leveä vihkisormus, kolmea aristokraattista koiraa ulkoiluttava nainen, tupakkatauolla naureskelevat remonttimiehet. Kaikki samalla reitin jatkumolla, näkyvissä hetken, sitten poissa ja kuitenkin olemassa.

Kokouksen jälkeen kävin Miehen kanssa lounaalla, harvinaista ajankulua nykyisin. Kotimatkalla bussissa näin nuoren kauniin naisen, joka harjasi hiuksiaan tyynesti ikkunasta ulos katsellen. Jokaisen teinin korvasta roikkui johto. Kotona siivosin, lapsi leipoi yhdessä ystävänsä kanssa. Kävin läpi aamulla lattialle tyhjentämäni käsilaukun sisältöä, työnsin kuitteja ja nuhjaantuneita nenäliinoja roskapussiin. Miksi minun laukkuuni kertyy laskuja ja kauppakuitteja, kyniä, joita en tarvittaessa löydä, mainoshuulikiiltoja, hiekkaa, avaamattomia sokeripakkauksia, irrallisia postimerkkejä ja muistilappuja, joiden merkitystä en tiedä?

Katson sohvan käsinojalla odottavaa Kähkösen uusinta, mietin miten paljon pidän hänen teoksistaan, pyydän Miestä keittämään teetä. Mies soittaa Kronos-kvartettia, jousien sointuva ja samalla rikkonainen ääni tönii selkääni. Mies pohtii filosofisesti sanansa asetellen, miksi vessapaperirulla on asetettu telineeseen väärinpäin. Hetkeen en usko korviani enkä muista kuka ja miten päin rullan on paikalleen laittanut. Olen liian väsynyt pohtiakseni asiaa enkä kiihdy, en jaksa edes nauraa. Ajatukset alkavat kääntyä uniin ja uuteen työpäivään.