Rakas päiväkirja,

tänään olen miettinyt kävelyä, viime vuosien kävelyjäni.

Mikä on kävelyhetken määritelmä? Mitä on "kävely"?

Kävelyilläni olen kantanut kauppakasseja ja kirjoja, taluttanut pyörää, kiiruhtanut bussiin. Joskus löytänyt lauseen.

Viime vuosina olen kävellyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Olen kahlannut lumisilla kaduilla puhuen elämääni palasiksi ystäväni korvaan. Olen kulkenut lumisadetta vastaan palasia uuteen kuvioon asettaen, ratkaisuja etsien ja löytäen. Olen kulkenut raivoisasti edestakaisin, pää pystyssä.

Olen etsinyt uusia reittejä, uusia bussipysäkkejä, joille kiiruhtaa.

Olen kulkenut hoidoista heikkona. Huojuen, hitain ja lyhyin askelin, pieniä matkoja etappeja asettaen - tuon puun luo, tuohon mutkaan, ei tuonne pieneen mäkeen, tuolle katulampulle. Hikeä jo vähästä valuttaen, sydän ylettömästi jyskyttäen, pahoinvointia niellen. Miettien jaksanko, kykenenkö. Ponnistellen ja uupuen, päiväunia odottaen.

Olen kääntänyt selkäni kävelyille, antautunut uupumukselle, valinnut päiväunet, kirjan, tv-ruudun ajatuksettoman tuijottamisen. Pyöritellyt nilkkojani villasukissa, ajatellut kävelyjä, kavahtanut jäisiä teitä.

Olen palannut pitkin väliajoin kävelyteille, vähitellen voimistuen, pidempiä matkoja jaksaen, nopeampaa askellusta sietäen.

Kamera on ollut kävelyitteni uskollisin ystävä, se on houkutellut ulos, sujahtanut taskuun tai roikkunut kaulassa. Kamera on suonut minulle lepohetken askelluksista, se on houkutellut poluilta pois, pysähtymään, ihailemaan puunrungon kaarnakuvioita, sammalta kannolla. Se on kohottanut katseeni ylös, auttanut huomaamaan oksien kuviot, niiden pilviä vasten piirtämät rytmit.

Olen ostanut uudet kävelykengät, pakannut ne talveksi laatikkoon, etsinyt taas esiin, vienyt ne kävelylle.

Askellan eteenpäin. Hitaasti edelleen, mutta uudella tavalla jaksaen. Kiitollisuudella ja yhä vain puita ihaillen.