Käsieni läpi on viime aikoina selautunut runsaasti naisten ja kotirintaman elämää talvi- ja jatkosodan aikana kuvaavia teoksia: romaaneja, muistelmia, päiväkirjoja, kirjeitä, tietokirjoja ja elokuvia. Osan olen lukenut, osaa selannut, toisten kuvia katsellut tarkkaan. Olen yrittänyt pitää etäisyyttä lukemaani ja näkemääni, mutta silti olen nukkunut huonosti. Unissani minulla on ollut ylläni tuon ajan leninki, hiuksissani valkki. Olen nähnyt painajaisia, joista Mies on minua herätellyt. Vasta kirjoitettuani Harjoitelman isoäidistä ja Kuvitelman isoisästä olen alkanut nukkua paremmin.

Liki jokaisen lukemani ja selaamani kirjan jälkeen olen miettinyt samaa kysymystä, miten ihmiset ovat voineet selvitä sota-ajasta järjissään? Miten miehet rintamalla, miten naiset lottina ja kotirintamalla? Keskellä kauhua, pommituksia, puutetta, jatkuvaa epävarmuutta ja pelkoa? Onko turtumus ja sopeutuminen ollut ainoa keino mennä eteenpäin päivästä toiseen?

Kaksi kuvaa on jäänyt mieleeni. Toisessa nuori, eteerisen näköinen nainen seisoo pieni lapsi sylissään keskellä katua Helsingin pommitusten jälkeen. Kadun peittää lasinsirumatto. Nainen on vakava, hän ei katso kameraan. Hän on selvästi raskaana. Toisessa kuvassa liki kymmenen naista on asettautunut perhepotrettiin maatalon pihalla. Lähes kaikki hymyilevät, toiset hurmaavan elämäniloisesti, toiset pidättyvämmin. Yksi naisista on täysin vakava, hän ei tunnu haluavan olla kuvassa. En voi olla ajattelematta, että hänellä on surua, joka koskee häntä voimakkaammin kuin kuvan muita naisia.

Valokuvien joukossa on kuvia hymyilevistä ihmisistä – jotenkin se hämmentää minua. Miksi oletan, että sota-ajan valokuvissa ihmiset olisivat vain vakavia? Hymyilevissä kuvissa on kuitenkin lohdullisuutta. Ne ovat välähdyksiä erilaisiin selviytymiskeinoihin. Ihmiset ovat tarrautuneet kiinni elämään, he eivät ole lannistuneet. Poikkeusoloissa he ovat pyrkineet elämään niin normaalisti kuin mahdollista. Ehkä siinä on yksi vastaus miettimääni kysymykseen.