olen taas miettinyt pölyä. Minä en mieti useinkaan yleviä enkä edes joka päivä korkeakulttuurisia ajatuksia mutta joskus minä kyllä mietin arkisesti ja hyvin ärtyneesti pölyä. En tiedä mistä pöly tulee enkä taatusti tiedä mihin se menee, koska aina se tulee sieltä pikapikaa takaisin. Viime aikoina pölyajatukset ovat olleet taas ajankohtaisiai. Aikani aivasteltuani ja niistettyäni monen monta nenäliinaa laskeuduin viimein eilen kontilleni, oikaisin kipeän polveni ja aloin tutkailla mitä pöydän alla nurkkaan työnnettynä piileekään. Pölyn lisäksi.
Laatikollinen valokuvia. Piirustuksia. Mistä lienee meille kulkeutunut naistenlehti, jonka kannessa kysytään tunnenko rompehepulin (en ole juttua lukenut, mutta suoralta kädeltä vastaisin myöntävästi) sekä kehotetaan nostamaan kyykkyni kunniaan (tarkistusluku kertoi kannen puhuvan kyvyistä, mutta koska kykyni, mitä lienevätkin, ovat nenänniistoa lukuunottamatta tällä hetkellä hieman hakusessa, joten kyykyn kunniaan nostaminen sopii hyvin, koska viime aikoina kyykkyyn laskeutuminen on vaatinut normaalia enemmän suunnittelua ja siis ajattelua). Pöydän alta löytyi myös pino vinyylilevyjä, vanhoja postikortteja, tyhjä luistinlaatikko, hiusharja, vihkoja, avaruuskirja, pussillinen spelttijauhoa (älkää kysykö, minulla on vain hyvin hämärä aavistus miten jauhot ovat ehkä joutuneet pöydän alle), tulosteita, huulirasva, kaksi kukkaruukkua, joista toisen onnistuin särkemään, jatkojohto, epämääräistä paperisälää, kauppakassi (onneksi tyhjä), palkkakuitti, muutama kynä, meikin pohjustusvoide (virheostos, joka ei sovi ihotyypilleni), toimimaton radionauhuri, taskulamppu ja kauan etsimäni muistikirja.
Lajitellessani pöydän alta kiskomaani rojua paperinkeräykseen, roskiin ja säilytettäviin (enkä tosiaankaan tuntenut itseäni kaaoksen kuningattareksi) keksin miksi tilanteeseen ja aivasteluun oli päädytty. Syynä on joulusiivous. Jos ei ehdi, jaksa, viitsi tai mitä syyksi sitten valitseekin, lajitella pöydän kulmille ja tuolinjalan viereen kerrostuneita epämääräisiä kasoja ennen joulua roskiin, paperikeräykseen tai imaginaariselle tyhjälle kaapin hyllylle, kamat yleensä työntää paperikasseihin ja kassit työpöydän alle nurkkaan, jossa niitä sitten myöhemmin hieman potkitaan ja siten ihan vähän levitetään roinaa pöydän alle eikä kukaan sitten tietenkään viitsi koko moskaa imuroidakaan, se kun vaatisi imurointia edeltävää poimimista, järjestelyä ynnä muuta. Kunnes sitten eräänä päivänä joku, eli minä, alkaa aivastella, kuluttaa puoli rullaa vessapaperia ja lopulta alistuu konttaamaan kipeän koipensa kanssa pöydän alle ja hoitamaan lajittelun ja imuroinnin lattialla istuen.
Mitä tästä taas kerran opin (ja tämä oppi kertautuu vuodesta toiseen)? Ei kannata sijoittaa pöytiä ja työpisteitä nurkkiin, missä on mukavasti varjoon jääviä piiloja papereille, nauhureille, levyille, huulirasvoille, naamavoiteille (vaikka ne olisivatkin vääriä ostoksia), piirustuksille ja kaivatuille muistikirjoille. Lisäksi mietin mitä teen kengillä, joissa on viidentoista sentin korko ja joiden kapeuteen kukaan tässä talossa ei saa työnnettyä paria varvasta enempää.
No niin, tarina alkaa. Kauan sitten oli elokuvatähti Julia Roberts ja on vieläkin. Julia teki nuorena neitinä suhdemarkkinoilla monta kieppiä ja kaikesta tai ainakin melkein kaikesta olivat lehdet tietoisia, myös täällä kaukana Pohjolassa. Lopulta Julia meni naimisiin miehen kanssa, jonka nimi tuntui suomalaisen korvaan kovin kummalta. Nimi oli Lyle Lovett eikä sellaista nimeä nyt kenelläkään oikeasti voi olla, eihän. Lisäksi lehdet väittivät, että mies oli kovasti kuuluisa laulaja, mutta kuinkahan moni siitä Suomessa tiesi, osasi eräskin naisihminen ihmetellä, hän kun ei koko miehestä ollut mitään kuullut ennen Julian rakkautta ja karkumatkaa alttarille. Ja vaikka tämä naisihminen ei nyt hääppöinen Roberts-fani ollutkaan, ei siis fani lainkaan vaikka pitikin joistakin Julian leffoista, oli hän kuitenkin kovasti kiinnostunut musiikista. Niinpä hän lainasi kirjastosta Lyle Lovettin levyn, vaikka pitikin suurena ihmeenä että mokoma löytyi - joku siis tunsi hepun musiikkia kirjaston hankintaosastolla. Myötähäpeään valmistautuneena naisihminen suoristi essunsa helman, veti villasukat jalkaan ja varasi pari Eppu Normaalin levyä varalle ja alkoi kuuntelun.
Villasukat eivät tosin pyörineet jalassa eikä naisihminen langennut loveen, mutta ei niitä eppujakaan tarvinnut soittimeen laittaa. Lyle Lovettia nainen huomasi kuuntelevansa ihan mielellään vaikkei tullutkaan levyä itselleen hankkineeksi. Levy saattoi olla Step inside this house vuodelta 1998, mutta oli mikä oli, levyllä - ja tuolla Step'llä se ainakin on - oli kappale nimeltä Bears ja karhulaulu teki villasukkanaiseen lämpimän sympaattisen vaikutuksen, samoin kuin perheen pehmokarhuihinkin, jotka innostuivat taputtelemaan pörrötassujaan laulun soidessa ja niinpä Bears, vaikkei ehkä klassikko olekaan, soi tänä viikonloppuna sunnuntain klassikkosoitossa.
Muita mahdollisia eläinlauluja sun muita voi kuunnella täällä villasukat jalassa tai ilmankin.
Sunnuntain PS: Kommenteissa paljastui uutinen. Samoihin aikoihin kun villasukkiin mielistynyt nainen lämmitteli varpaitaan sinisissä sukissa ja naputteli tarinaa tutustumisestaan Lyleen, olikin Lovett livennyt lähemmäksi naista kuin tämä olisi koskaan kuvitellutkaan. Countryheppu ei ollutkaan Texasissa tai Hollywoodissa vaan ihan Helsingissä keikkailemassa. Jotkut muutkin kuin kirjaston hankintaosaston musatyypit olivat selvästi miehestä kuulleet. Omituinen yhteensattuma, mutta sellainen oli hepun musiikkiin tutustuminenkin. Hesarista sitten löytyi haastattelukin. Ja nyt nainen pohtii kannattaisiko niitä konsertti-ilmoituksiakin joskus lukea.
Kahvi loiskahtaa yli, nostaa kankaalle karhun. Karhu istuu oksalla, miettii ja vain on. Sen pitäisi nukkua, suojassa lumen alla, mustikan maku kielellä. Karhu istuu oksalla, on vain ja miettii. Minäkin mietin ja olen, kahvin tuoksu ympärillä, kostea läikkä käden alla. Ajatukseni nakertaa mielen kuvaa, lohkoo pois turhaa, vetää keskelle pellon ja kukkivan harson, siirtää karhun metsän reunaan mustikkaa kourassaan. Kuvassani jokin tanssii hulmuavan harson keveydellä, kääriytyy usvaan, heilauttaa helmansa hiuksensa näkyviin ja karhu, karhu vain seisoo mustikkaa kourassaan, vahtina sille joka ehkä tulee ja etsii.
Perunapää Marian studiosta
