Rakas päiväkirja. Ei jaksa lukea. Ei jaksa imuroida. Ei jaksa kokkailla. Ei ulkoilla. Ei innostua musiikista. Ajatus ei kulje. Tietokoneen ohjelma oikuttelee. Jälkikasvu kapinoi. Pyykkipino on. Astiat kertyvät. Uni väistää. Sormet turpoavat. Pää on paksu. Oliivipurkki tyhjenee. Läpiveto ei viilennä. Helle. Inhoan.
 

 
Olen aiemmin sunnuntaiklassikoissa kertonut Kate ja Anna McGarriglen kappaleeseen Love Over an Over liittyvästä ihastuksesta, etsinnästä ja löytämisestä. Nyt olen löytänyt laulun myös tuubista, joten voin vihdoinkin soittaa sen sunnuntaipäivän iloksi. Videolöytöjen kunniaksi kappale soi kahteen kertaan. Ensin levyversio, johon alun perin ihastuin ja sen jälkeen hitusen rokahtavampi live-esitys vuodelta 1984. Levyversiossa on muuten monelle tutunkuuloinen kitarasoundi - soittaahan levyllä itse Mark Knopfler.
 

Muita uusia ja vanhoja klassikoita voi kuunnella täällä.

 

Hirlii kysyi mitä keittiööni kuuluu. Samaa sinne kuuluu kuin ennenkin. Keittiöni tuntuu olevan pysyvässä kaaoksen tilassa, joka saavuttaa vain satunnaisesti kiillon ja tyhjyyden hetkiä. Tyhjennän ja täytän astianpesukonetta, huuhdon maitopurkkeja ja rutistan paperipusseja. Toki kaaoksen keskellä on myös ravintoa. Salaattia, purkkihernekeittoa, kaurapuuroa, kaakaopapuja, tomaatteja, ruisleipää ja fetajuustoa, sipulinvarsia. Kirjoja, levyjä, hiiri ja pääsiäismuna.

Luin romaanista kuinka nainen teki naapurilleen lounaaksi lohtuaterian. Nainen paistoi makkaraa ja kananmunia, keitti perunoita öljyssä. Mies söi, rauhoittui, meni oman keittiönsä tuoliin torkkumaan. Aiemmin kirjassa sama nainen oli vatkannut taikinaa, keittänyt teetä ja kahvia, tehnyt voileipiä.

Omassa keittiössäni olen kaiken keskellä. Kuulen kodin joka huoneessa soitetut musiikit, TV:n pauhun, ajatusteni kuiskaukset. Tunnen lattialle pudonneet murut jalkapohjissani.

Mietin kääntyisikö keittiöelämäni sanoiksi.

Mutta miten kuvaisin sormiani, jotka tarttuvat sipuliin, pilkkovat vihreät varret ja pesevät tomaatit eri tavoin silloin kun kynsissäni on lakkaa ja huomaan rystysten pisamat tarkemmin. Seisonko eri tavalla ripotellessani jauhoja lättytaikinaan, kun olen avojaloin ja kesämekossa kuin talvella kipristellessäni varpaita villasukissa ja vetäessä hihoja kyynärpäihin? Miten kertoisin muiston, joka nousee vatkatessani eiliseen puuroon taikinaa?

Millaisilla sanoilla kuvaisin surua, jonka keittiöön leijuva melanesialainen laulu tuo mieleeni samalla kun haarukka nostaa salaattia perunoiden vierestä? Kun ajatukseni täyttää ystävä, jonka elämään on astunut uudenlainen hauraus? Ulkona pensaat taipuvat tuulessa, vihreys täyttää ikkunan. Pöytäliinan raitojen välissä on kuvioita. Viinipullossa on vettä, vastapäisellä tuolilla odottaa kasa puhdasta pyykkiä. Miten yhdistäisin nämä kertomukseksi, toisiinsa kietoutuviksi sanoiksi?

Voin kääntää keittiössäni selkäni kaikelle muulle, kuunnella vesipannun kurahtelua, haistaa kahvin tuoksun, mutta mikään ei katoa ympäriltäni, ei sisältäni. Voin siirtää runokirjat toiseen hyllyyn, toiseen huoneeseen. Voin tuoda tilalle jokanaisen niksikirjan ja kodinhoidonoppaan, mutta kaaos ei väisty eikä keittiöni muutu. Ehkä minäkään en muutu.


     
 
 

 ***********************************

Tekstiin sulatetut pätkät ovat ystäväni ja minun toisillemme lähettämien tekstiviestien alkusanoja ja lauseita. Siivotessani kännykkääni eri asioihin liittyvien viestien alut alkoivat rakentua aivan uudeksi tarinaksi. Lupa lainauksiin on saatu.
 

Jos olisin parempi, vahvempi, viisaampi, ystävällisempi mies tai vaikkapa sotilas, merimies, maalari, runoilija, rakastaja niin... Näin mietiskelee skottilainen Midge Ure, Ultravoxissakin vaikuttanut herra ja OBE, joka Bob Geldofin rinnalla oli keskeinen vaikuttaja Band Aidin ja Do They Know It's Christmas -kappaleen synnyssä.

Midge Ure ja If I Was vuodelta 1985, olkaa hyvät.
 

Jos If I Was'in originaalivideo tuntuu liian tutulta, voi kuunnella mukavan rokkaavasti rullaavan liveversion vuodelta 2006 tai akustisen mies ja kitara -tulkinnan vuodelta 2004, kumpaakin suosittelen.

Lisää kesäsunnuntain klassikoita täällä.