sunnuntai, 28. elokuu 2016

Mietteitä

Peilissä kasvot, tutut mutta uudet.
Kun kiharat ovat pudonneet, untuva hajonnut sormiin
on jäljellä vain pehmeitä piikkejä, uuteen kurottavia.
Huoneet ovat tyhjiä puheesta, nurkkiin kertyy roinaa.
Kun muut siirtyvät elämään elämäänsä muissa huoneissa

 

toisten ihmisten luona,

 

onko täällä enemmän avaruutta minulle?
Peilin alla tilaa vähille purkeilleni?
Kun tavara vähenee, suurenevatko ajatukseni?
Tulevatko peilin uudet kasvot minulle tutummiksi,
erotanko kulmakarvattoman vinon hymyn?
Muuttuuko ääneni hiljaisuudessa ratisevaksi vai
laulanko vihaisen lempeitä lauluja

 

vain itselleni?

maanantai, 11. huhtikuu 2016

Kävelyllä


Rakas päiväkirja,

tänään olen miettinyt kävelyä, viime vuosien kävelyjäni.

Mikä on kävelyhetken määritelmä? Mitä on "kävely"?

Kävelyilläni olen kantanut kauppakasseja ja kirjoja, taluttanut pyörää, kiiruhtanut bussiin. Joskus löytänyt lauseen.

Viime vuosina olen kävellyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Olen kahlannut lumisilla kaduilla puhuen elämääni palasiksi ystäväni korvaan. Olen kulkenut lumisadetta vastaan palasia uuteen kuvioon asettaen, ratkaisuja etsien ja löytäen. Olen kulkenut raivoisasti edestakaisin, pää pystyssä.

Olen etsinyt uusia reittejä, uusia bussipysäkkejä, joille kiiruhtaa.

Olen kulkenut hoidoista heikkona. Huojuen, hitain ja lyhyin askelin, pieniä matkoja etappeja asettaen - tuon puun luo, tuohon mutkaan, ei tuonne pieneen mäkeen, tuolle katulampulle. Hikeä jo vähästä valuttaen, sydän ylettömästi jyskyttäen, pahoinvointia niellen. Miettien jaksanko, kykenenkö. Ponnistellen ja uupuen, päiväunia odottaen.

Olen kääntänyt selkäni kävelyille, antautunut uupumukselle, valinnut päiväunet, kirjan, tv-ruudun ajatuksettoman tuijottamisen. Pyöritellyt nilkkojani villasukissa, ajatellut kävelyjä, kavahtanut jäisiä teitä.

Olen palannut pitkin väliajoin kävelyteille, vähitellen voimistuen, pidempiä matkoja jaksaen, nopeampaa askellusta sietäen.

Kamera on ollut kävelyitteni uskollisin ystävä, se on houkutellut ulos, sujahtanut taskuun tai roikkunut kaulassa. Kamera on suonut minulle lepohetken askelluksista, se on houkutellut poluilta pois, pysähtymään, ihailemaan puunrungon kaarnakuvioita, sammalta kannolla. Se on kohottanut katseeni ylös, auttanut huomaamaan oksien kuviot, niiden pilviä vasten piirtämät rytmit.

Olen ostanut uudet kävelykengät, pakannut ne talveksi laatikkoon, etsinyt taas esiin, vienyt ne kävelylle.

Askellan eteenpäin. Hitaasti edelleen, mutta uudella tavalla jaksaen. Kiitollisuudella ja yhä vain puita ihaillen.


 

sunnuntai, 3. huhtikuu 2016

Pöhköjä tarinoita

 

IMG_5497.jpg



Aloitan pienen eurooppalaisia kirjailijoita -haasteeni virolaisen Andrus Kivirähkin kertomuskokoelmalla Koiranne alkaa kohta kukkia (Otava 2016; Kaka ja kevad, suomennos Heli Laaksonen, kuvitus Joel Melasniemi). Lapsille suunnattu teos sopii mainiosti myös aikuisille ja ennen kaikkea se lienee erinomainen valinta yhteisiin lukuhetkiin - olettaen, ettei esimerkiksi voikukkaan rakastuva koirankakka hämmennä ääneenlukijaa liikaa.

Sillä sangen absurdeja kertomukset ovat. Miljööt sinänsä ovat arkisia, tilanteet usein tunnistettavia (koulunaloitus, joulupukin odotus, hiihtoharrastuksen aloitus), mutta Kivirähk kieputtaa kertomuksensa uusille jengoille henkilögalleriallaan. Lusikka merirosvona, sittisontiainen eläintarhan laulavana työntekijänä, kukkiva koira, sängyn alle munan munivat sukat, mekosta haalariin hyppäävä tahra ovat mainioita oivalluksia, jotka viihdyttävät tällaista pinttynyttä lastenkirjallisuuden aikuislukijaakin. Joissakin kertomuksissa tarinan lopetus tuntuu heppoiselta ja yllätyksettömältä alkuun verrattuna, mutta useimmiten Kivirähk onnistuu ujuttamaan lloppuunkin pienen yllätyksen. Kokoelma on jaettu neljään osaan (kevät, kesä, syksy, talvi), ja niinpä vuodenaikoihin liittyvät asiat luovat lähtökohtia kertomuksille.  

Suosittelen kirjaa paitsi lapsille lukuinnostuksen herättäjäksi myös lasten ja vanhempien yhteisiin lukuhetkiin sekä työmatkalukemiseksi absurdin ystäville. Tai jos haluaa aikuisiällä tutustua lastenkirjallisuuteen uudestaan, niin Koiranne alkaa kohta kukkia on hyvä aloitusteos.

torstai, 31. maaliskuu 2016

Lukuhaaste itselle?

Törmäsin mielenkiintoiseen blogipäivitykseen, jossa kirjailija Ann Morgan kertoi itselleen asettamastaan haasteesta: hän päätti lukea vuoden aikana teoksen jokaisesta maailman maasta. Britti Morganin kirjahylly oli täynnä englanninkielistä kirjallisuutta eikä hän juurikaan tarttunut käännöskirjallisuuteen. Lukuprojekti ilmeisesti onnistui hyvin, kirjoituksesta löytyy linkin takaa suositeltujen ja luettujen kirjojen luettelo.

Meillä Suomessa pienellä kielialueella on runsaasti käännöskirjallisuutta, sitä luen paljon itsekin. Mutta mistä kielistä suomennettuja teoksia luen? Viime vuonna lukemieni käännösteosten alkukieliä olivat ainakin englanti, islanti, italia, ranska, ruotsi, saksa ja tanska. Tänä vuonna olen jo lukenut käännöksiä ainakin englannista, hollannista, norjasta, saksasta ja tanskasta. Ainuttakaan kirjaa niistä en ole valinnut alkukielen tai kirjailijan kotimaan mukaan, vaan valintaan ovat vaikuttaneet kirjan kiinnotavuus, työn vaatimukset tai sattuma.

Morganin kijoitusta lukiessa aloin miettiä kuinka paljon eurooppalaisten kirjailijoiden teoksia olen lukenut. Paljon - mutta en taatusti jokaisesta Euroopan maasta. Enhän edes tiedä ainutta luxemburgilaista tai liechtensteinilaista kirjailijaa. Aloin siis pohtia, josko asettaisin itselleni pienen eurooppalaisen haasteen tälle vuodelle. Jospa lukisin vaikka kymmenestä eri Euroopan maasta tulevan kirjailijan teoksen ja pyrkisin löytämään suomennettuja kirjailijoita maista, joiden kirjallisuutta harvemmin tai koskaan aiemmin en ole lukenut?

Haastan siis itseni, katsotaan mitä kieliä ja minkälaisia kirjoja löydän. Genreksi käyvät niin aikuisten- kuin lasten- ja nuortenkirjat, luenhan niitä muutenkin.


 

torstai, 31. maaliskuu 2016

Niitä päiviä



Rakas päiväkirja,

Tämä on niitä päiviä.

Minun piti miettiä kirjahaastetta itselleni, pohdiskella sitä mukavasti linnunlaulua pysäkillä kuunnellen ja ajatuksia bussissa sulatellen.

Lisäksi minun piti ehtiä ajoissa töihin.

Mutta ei. Koska tämä on niitä päiviä, ja koska pesukoneeni on toista mieltä ja yksinäinen.

Bussit, joilla ehtisin töihin, suhahtelevat aikataulunsa mukaan - tai etuajassa - pysäkin ohi. Minä istun kotona ja kuuntelen kuinka pesukone pesee ja linkoaa kolmea pyyhettä ja yhtä lakanaa jo neljättä tuntia täysin tyytyväisenä itseensä ja tehoonsa välittämättä vähäänkään sen niskaan syydetyistä manailuista ja tasajalkahyppelyistä. Miten siinä kirjajuttuja mietit? Miten luet?

Kollega sentään nauroi makeasti puhelimeen.

Rakas päiväkirja, minua ei naurata. No ehkä illalla tai huomenna.