Torinon olympialaisten aikana olen oppinut, että pikaluistelun 500 metrillä jää on pehmeämpää kuin pidemmillä matkoilla, koska liukuominaisuuksien pitää pitkillä matkoilla olla paremmat. 500 metrillä kilpailijat kuulemma pikemminkin juoksevat kuin luistelevat. Short trackissa jää on -9° ja taitoluistelussa -4°. Mitähän asteiden tulee olla jääkiekossa ja curlingissa? Mutta mitäpä asteista. Jäälajeista minua kiinnostavat ainoastaan taitoluistelu ja curling, joita seuraan niin paljon kuin mahdollista.

Taitoluistelu viehättää taiteellisuuden takia. Parhaimmissa esityksissä on mieletön tunnelataus, jonka hyvä esittäjä pystyy välittämään katsojalle. Aina nämä luistelijat eivät kuitenkaan ole kärkikolmikossa. Kovan jään ja metallisten terien kosketuksesta ei taitoluisteluareenalla synny kovuutta, vaan uskomatonta pehmeyttä. Jotkut luistelijat tuntuvat vain hipaisevan jäätä, niin keijukaismaisesti he liikkuvat. Yhdistäessään huippu-urheilun ja taiteellisuuden taitoluistelu vetoaa voimakkaasti tunteisiin.

Curlingissa jään ja kiven kosketuksesta syntyy jotain muuta. Tv-ystävällinen curling on hieno peli, joka vetoaa älyyn. Otteluiden katsominen on rauhoittavaa, katsoja voi osallistua pelin seuraamiseen lähes apuvalmentajan ominaisuudessa. Pelaajien taktiikkapalavereja voi kuunnella kotikatsomossa ja innokas kannattaja voi mietiskellä ovatko pelaajien ratkaisut oikeita. Voitto Liukkonen selostaa otteluita samaan tapaan, hän pohtii erilaisia heittolinjoja pulmatilanteissa ja osaa selittää joukkueen valitsemaa linjaa. Curling-tietouteni on sangen vähäistä, joten en osaa arvioida Liukkosen todellista lajitietämystä, minut hän on kuitenkin vakuuttanut. Hurjimmillaan Liukkonen toteaa "Nyt on nänni hakusessa". Nänni on keskipistettä ympäröivä sisin rengas. Pidän lajin rauhallisuudesta, pelaaja lähettää kiven kentälle tarkoin harkitussa liukuasennossa, ote irrotetaan kiven kahvasta viipyillen. Sitten alkaa hurjin osuus, harjat heiluvat, huudot kaikuvat, toiset saattavat kiveään kuulantyöntäjien lailla karjumalla, kapteeni huutaa ohjeitaan harjaajille. Sitten klik klik, kivi osuu poistettavaan kiveen – tai johonkin muuhun. Pelaajat kerääntyvät kivien ympärille pohtimaan seuraavaa heittoa, ja taas sama alusta nyt toisen joukkueen voimin. Katsoja seuraa kivien vauhtia, kierrettä, poisto-osumia, ratsastusta ja lähes puree rystysiään. Että se siitä rauhallisuudesta... Otteluita seuraamalla pelitaktiikatkin alkavat hieman aueta ja ottelut muuttuvat kiinnostavammiksi. Pidän siitä, että pelissä ei tarvitse sekunteja seurailla (paitsi peliajan lopussa ehkä), senttejä kylläkin. Urheilijat eivät näytä huippu-urheilijoilta, vaikka sellaisia ovatkin.

Suomen curling-joukkue on nyt edennyt välieriin ja pääsee kilpailemaan mitaleista. Jännitys kotikatsomossamme kiihtyy, kolmas heittäjä Wille Mäkelä, tuplapoistojen mestari, herättää meissä vakaata luottamusta ja häntä kannustamme kovimmin huudoin. Illalla Suomi kohtaa Iso-Britannian. Samaan aikaan on myös jäätanssin rytmitanssin osuus. Vaikea valinta, kumpaa katsoa, jos molempia näytetään TV-kanavilla?