Silumiinin kommenttilootassa pohdimme kerran lyhyesti kirjoitussarjaa pettymyksen värittämistä uudelleenluennoista. Asia jäi pyörimään mieleeni, mutta toteuttamisen esteeksi tuli eräs merkittävä seikka. Mistä voin etukäteen olla varma siitä, että petyn lukiessani uudelleen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen? Jos olen varma pettymyksestä, miksi tuhlaisin aikaani kirjan lukemiseen? Lisäksi joihinkin järisyttävän lukukokemuksen antaneiden kirjojen uudelleenlukemiseen olen suhtautunut vältellen, olen halunnut säilyttää vahvan lukukokemusmuiston. Päätin kuitenkin tarttua ideaan osittain. Jätän ennakoivan "pettymyksen värittämän" pois ja tyydyn otsikkoon Uudelleen luettua. Eli luen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen ja kirjoitan siitä jotakin. Kirjoittamispäätös on siis olemassa ennen lukemista. Lisäksi kirjan täytyy olla sellainen, että tunnen kiinnostusta sen lukemiseen uudestaan.
Ensimmäisenä puntariin joutuu Toivo Pekkasen Musta hurmio (1939). Tutustuin teokseen ensin samannimisenä TV-elokuvana (1984, ohjaus Tapio Suominen). Pääosissa olivat Markku Toikka ja Paavo Pentikäinen. Elokuva oli kiinnostava ja sen innoittamana luin myös kirjan, joka teki vaikutuksen. Ennen uudelleenluentaa mietin mitä teoksesta muistan: intensiivinen kolmiodraama, tapahtumapaikkana saari, saarelle saapunut vieras nuori mies joutuu vanhemman miehen vihan kohteeksi, syynä nainen, koko ajan on kesäyö, ihmiset vaeltavat saaren luonnossa, nuori mies ja nainen edellä, kateellinen mies perässä, jollain tavalla myyttinen kerrontatapa.
Alle kaksisataasivuisen teoksen luen nyt yhdeltä istumalta, keskittyen ja nauttien. Saareen muualta saapunut salaperäinen Joel, joka ei olekaan nuori mies vaan nelissäkymmenissä oleva, ei ole niin itsestään selvä keskushenkilö kuin muistin. Tarinan aikavälikin on noin puolentoista vuoden mittainen - intensiivisin osuus tosin sijoittuu yhteen kesään - ja menneisiin tapahtumiin viitataan vielä monia vuosia myöhemmin. Varsinaisin keskushenkilö on nimetön kauppias, jonka myötä kirja alkaa ja päättyy. Kolmas keskeinen henkilö on kädetön Renkonen, nuorisoseura-aatteen saarelle tuonut itseoppinut kulttuurihenkilö.
Köyhyydestä saaren rikkaimmaksi mieheksi kohonnut kauppias tutustuu yöllisellä kävelyllään meren rannalla saarelaisten hylkimään Joeliin, joka ruoka- ja tupakkapalkkaa vastaan on työskennellyt saarelaisten hyväksi. Joelin asenne työhön ja omistamiseen on vastakkainen kauppiaan omille käsityksille ja se saa tämän kiinnostumaan Joelista:
Eläminen ei nähtävästi merkinnyt Joelille samaa kuin hänelle itselleen ja niille toisille ihmisille, jotka hän on tähän saakka tuntenut. Ei myöskään omistaminen. Tällaisena yönä hän tuntui omistavan koko saaren varmemmin kuin kukaan niistä, jotka vääntelehtivät huolien vaivaamassa unessa lämpimissä vuoteissaan. Hänen kädenliikkeessään oli ollut ennen kaikkea juuri omistajan arvokkuutta. (S. 43-44.)
Musta hurmio kertoo kielletystä rakkaudesta, intohimosta, ahneudesta, kateudesta, elämän ja teatterin – toden ja jäljittelyn – vastakkaisuudesta, aatteiden elähdyttävästä voimasta, tarujen ja legendojen synnystä. Paljon asiaa pienessä kirjassa. Keskiössä on kahden ihmisen kielletty rakkaus, jota ei suhteen kuluessa kertaakaan tarkastella kokijoiden näkökulmasta vaan kaukaa tarkkaillen ja vakoillen. Suhteen loputtua traagisesti muuttuvat sen osapuolet Joel ja vain miehensä sukunimellä mainittu nainen osaksi tarua: "Renkosen vaimosta oli tullut taru ja Joelista oli tullut taru. Taruiksi olivat muuttuneet myös nuorisoseuran ihmeellinen menestys ja erään kesän yltäkylläinen hedelmällisyys, Javanaisen pirtissä laulaneet ihmiset ja oudosti villiintyneet koirat." (S. 177.)
Nainen, Renkosen vaimo, ei saa tapahtumiin omaa näkökulmaa, hän on mukana muutamana naurahduksena, kaukaa kantautuvina kuiskeina, yhtenä suorana repliikkinä sekä ennen kaikkea huumaavana olentona, joka kauppiaan ohi kuljettuaan tuntuu jättäneen ilmaan "aavistuksen verran olemuksensa tuoksua" (s. 30). Kaukaa tarkasteltu nainen kuitenkin säätelee voimakkaasti romaanin keskeisten miesten tunnetiloja ja elämää, vaikka muille saarelaisille hän jää vieraaksi. Nainen herättää rakkauden, halun ja mustasukkaisuuden. Hän on Joelin ohella se, joka luo yhden huumaavan kesän ylle hohteen, joka muuttaa kaiken muunkin tapahtuneen tarunomaiseksi.
Kannattiko Musta hurmio lukea uudestaan? Kannatti.
Perunapää Marian studiosta
Hurskas kurjuus kuuluu niihin kirjoihin, jotka olisi kiinnostavaa lukea uudestaan. Minä tosin pidin siitä kovasti ensimmäisellä lukukerralla.
Toivo Pekkasen Mustaa hurmiota en ole lukenut, en siltä osin voi ottaa kantaa...Minäkin suhtaudun varovaisesti suosikkieni lukemiseen uudelleen, pelottavaa jos niistä ei enää pitäisikään. Vaikka aika monet nuoruusiän suosikit ovatkin vaikuttaneet yhtä syvästi, kenties vielä syvemminkin uudelleen luettuina, kuten vaikkapa Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Hessen Arosusi.
Donna Tartin romaania Jumalat juhlivat öisin en varmaan koskaan uskalla lukea uudelleen, niin vaikuttava elämys se oli 14-vuotiaana, enkä tiedä kestäisikö kyseinen kirja varttuneemman ja kriittisemmän minäni uudelleen luentaa.
Sitten myöhemmät kokemukset: Pennasen Pikku aasi ja Pikku siili olivat muistoissani pelottavan ihanan kirpaisevia, mutta kun luin niitä iltasatuna, lässähdys oli melkoinen. Onneli ja Anneli (joita joku mainitsi inhonneensa erityisesti :)) olivat kestäneet vähän paremmin.
Mitä sitä enää uskaltaa lukea vinkkausta varten? Ei riitä, että löytää helpommin huonoa kirjallisuutta, mutta saa lisäksi lapsuutensa ihanista seikkailuista jälkikäteistraumat...
Ehkä pitäisi vain luottaa siihen, että lapsen maailma on erilainen kuin aikuisen. Ei huonompi, ei parempi - erilainen.
Pupu Tupunoita en ole paria enempää lukenut enkä ole niistä pitänyt. Vinkkausta varten kannattaa lukea uusia kirjoja, niistä löytyy kyllä monia hyviä. Ja tuo mainitsemasi maailmojen erilaisuus, se on totta. Aikuisena myös luemme kirjoja eri tavalla, koko pitkää lukukokemustamme vasten. En usko, että hyvä-huono -arvotus sellaisena kuin me sen ymmärrämme olisi lasten lukemisessa vallalla. Minulle on tärkeää se, miten tarina kerrotaan, lapset ja nuoret ehkä kiinnittävät huomiota siihen minkälaista tarinaa kerrotaan.
Mutta tietyt hyvät klassikot, kuten vaikkapa Janssonin muumikirjat kestävät kyllä aikaa, ja antavat aikuisellekin paljon. Ehkä juuri siksi, että Jansson itse totesi jossakin haastattelussa kirjoittaneensa kirjat lähinnä itselleen, ei niinkään lapsille tai millekään kohdeyleisölle.
Runotyttö-sarja oli minulle hirmu tärkeä lapsena, yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia varmaankin. En ole vielä uskaltanut lukea niitä uudelleen, mutta jos sinäkin Tuima löysit niistä jotakin uutta, niin ehkä jossakin vaiheessa uskaltaudun. :-)
Jos epäröit lukemista, niin suosittelen niiden lukemista flunssaisena :)
Itse asiassa muistelisin, että molemmista sarjoista on ilmestynyt tutkimuskin, pitäneekin kaivaa se ja runotytöt kirjaston kätköistä. Ehkäpä aiheesta saisi jonkin postauksenkin aikaan, eli haasteesi otettu vastaan. =)
Minä taisin pitää eniten Pikku naisista ja Annoista. Ja Runotytöistä on tehty vaikka kuinka paljon tutkimuksia, myös Suomessa. Kiinnostava on esimerkiksi Gabriella Åhmanssonin A life and its mirror. volume 1 - A feminist reoading of L.M. Montgomery´s fiction. Olen nähnyt myös yhden vanhahkon tutkimuksen, jossa oli kuvia Montgomeryn sukulaisista. Sukulaiset olivat kuin suoraan teosten lehdiltä, en muista sanottiinko niin teoksissa. En muista nimeä enkä tekijää enkä ole muutamista yrityksistä huolimatta onnistunut kirjaa jäljittämään.
Minä luin omani ensimmäisen kerran opiskeluaikana johonkin tenttiin. Muistin siitä nyt myöhemmin vain, että saarellinen ihmisiä vaipui unenomaiseen huumaan, kaikkialla leijui kesä, puutarhat kukoistivat ja joku muukalainen oli kaiken takana. Pidin kirjasta molemmilla lukukerroilla, mutta kiinnitin huomion ihan eri asioihin. Nyt päällimmäiseksi jotenkin jäi se laumasieluisuus, koirien ja ihmisten rinnastuminen, se miten molemmat ulvoivat: ihmiset hiljaa sisällään tyhjyyttään ja koirat ääneen. Joel vaiensi koirat, Renkonen ihmiset ja yhteistä näille miehille oli Renkosen vaimo.
Minunkin silmiini pisti se, ettei Renkosen vaimoa nimetty sen tarkemmin. Samoin kauppias taisi jäädä ilman nimeä - ja hänen vaimonsa. Kuvattiinko sillä heidän tyyppimäisyyttään - että olivat vain jonkin yleisemmän edustajia (kauppias ainakin selkeästi ahneuden, kateuden ja opportunismin)? Toisaalta oli kiintoisaa, että nimetyt henkilötkin oli nimetty omalla tavallaan: Joel tuttavallisesti etunimellä, mutta Renkonen ja Javanainen sukunimellä. Vai liittyikö tuokin arvostukseen? Joelia kohdeltiin saarella kuin koiraa ja hän sai koirat puolelleen, hänkin siis vain etunimellä, suvusta ja juurista ei tietoa eikä väliäkään...
Tästä saisi kyllä ihan loputtomiin pohdittavaa. Juuri se on mielestäni yksi hyvän teoksen kriteeri.
Olen samaa mieltä, hyvästä teoksesta saa paljon irti. Kauppiaan nimettömyys (muistaakseni nimeä ei mainittu) korostaa hänen ammattiaan ja ehkä sitä kautta ahneutta ja erillisyyttä muista. Sukunimi Renkosen ja Javanaisen kohdalla jotenkin niittaa heidät itse paikkaan, saaren alkuperäisiksi asukkaiksi. Kauppias on kauppias ja Joel etunimellään on juuri suvuton ja tuntematon.