TV-sarjojen teemasoittoon tuon vanhat TV-ystäväni eli arjen karaisemat rakennusmiehet Englannista, Auf Wiedersehn, Pet eli Näkemiin vaan, muru. Lauluvalintoja olisi ollut useitakin, mutta otetaan tähän ensimmäisen tuotantokauden alkulaulu Breaking Away, samalla henkilötkin tulevat esitellyiksi. Joskus aiemmin olen sarjasta kirjoittanutkin liki rakkaudentunnustuksen.
Ehkä tunnistetuin sarjan lauluista ona That's Living Alright.
Molemmat laulut esittää Joe Fagin. Mark Knopflerin ystäville on tarjolla kolmennen tuotantikauden musiikkia eli Why Aye Man.
Joskus muinoin aikaan kasetti ja mankka kuuntelin opiskelijakämpässäni radiosta jotain musiikkiohjelmaa, jossa muistaakseni soiteltiin eri maiden listahittejä. Silloin korvalle ja nauhalle tarttui hauska ranskankielinen biisi, jonka nimi ja esittäjä jäivät minulta kehnon ranskantaitoni vuoksi tavoittamatta. Kappaletta kuuntelin useinkin, mutta en muista sitä enää, en ole varma onko kyseinen kasettikaan enää tallella tai laulu sillä ilman päälleäänityksiä.
Joku päivä sitten lötkähdin TV:n eteen, hamuilin kaukosäätimen ja aloitin pujottelun. Osuin André Wickströmin Pikkukeskiviikkoon tunnusmelodian soidessa. Haa mitä ihmettä, mikäs tämä on? tuli heti mieleen ja niin vaihdoin TV:n tietokoneeseen. Pian löytyikin vastaus: Plastic Bertrandin esittämäksi mainittu Ça plane pour moi. Laulun ilmestymisvuosi 1977 vain tuntui oudolta, kasetille nauhoittamani kappaleen kuulin sen ainoan kerran radiosta vasta vuosia vuosia myöhemmin. Kappale on eri tai ehkä kuuntelemani ohjelma ei esitellytkään listahittejä. Pitäisi varmaan yrittää etsiä niitä vanhoja kasetteja.
Mutta hällä väliä oliko juuri tämä kappale opiskelijakämpän ranskalaispunkia tai mitä lienee. Kyllä tätä ulinalla silattua yhden tai kahden soinnun renkutusta ilokseen joskus kuuntelee.
Pidän taitoluistelusta, se on hieno urheilun ja taiteen yhdistelmä, parhaimmillaan syvästi vaikuttava elämys. Musiikki on isossa roolissa, mutta harmillisen usein tulee ihmetelleeksi ketkä röppäkorvat musiikkeja ohjelmiin valitsevat ja miksailevat niistä kaameaa sekameteliä, jota luistelijaparat sitten yrittävät tulkita. Mutta välillä - joskus jopa aika usein - kotikatsomossa voi ilahtuakin kuulemastaan, ja silloin alkaa hillitön etsintä. Ensin jäljitetään kappaleen nimi, jos se ei ole ennestään tuttu eikä sitä ole luistelijan ohivilahtavasta esittelystä ehtinyt lukemaan. Luistelijoiden ohjelmien musiikkitiedot onneksi löytyvät usein joltain nettisivulta. Kun kappaleen nimi ja mahdollisesti esittäjä saadaan selville, siirrytään juutuubiin ja joskus tärppää.
Tämänvuoden taitoluistelun EM-kisoissa Venäjän Ksenia Makarovan lyhytohjelman musiikki ihastutti eikä luistelijan tulkinnassakaan ollut moitteen sijaa. Kappaleen nimi löytyi edellä kuvatulla tavalla. Musiikin esittää Ashram, ja kappaleen nimi on Maria and the Violin's String. Virallinen video on aika hurja, jopa hieman ahdistava kontrasteissaan. Ksenia Makarovan lyhytohjelman voi katsoa tämän linkin takaa.
Mennäänpäs tällä kertaa suoraan erään lempialbumini äärelle. Walesiläisen Young Marble Giants'n levy Colossal Youth (1980) on vanhoja suosikkejani. Minimalistinen vaihtoehtomusiikki - post-punkiksikin bändin musiikkia on kutsuttu - vetosi minuun kertakuulemalta. Levyn pariin on tullut palattua useasti eikä musiikki ole menettänyt viehätystään vuosien varrella. Valitsen levyltä kaksi kappaletta. Rauhallisemman Searching for Mr. Rightin jälkeen voi kuunnella Brand New Lifen, jossa yhtye suorastaan tempaisee nopealla rytmillä.
Lepis kutsui sunnuntaiklassikoiden uudenvuoden pirskeisiin ja kehotti jokaista soittamaan omaa bilemusiikkiaan. Sehän sopii. Tässä juhlahuoneistossa soi tervetuliaisina Louis Jordanin Choo Choo Ch'Boogie, kuulettehan miten rytmi jo nappaa mukaansa?
Nopean boogien kautta pääsette tarjoilupuolelle, jossa voitte laulella hieman rauhallisemassa tahdissa vaikka elderberry winesta (yksi kauneimmista englannin sanoista tuo elderberry muuten) Stick McGheen Drinkin' Wine Spo-Dee-O-Deen mukana.
Kun tanssahtelu alkaa riittää ja tunnelma tasoittua, voi vetäytyä miettimään suuria asioita niin kuin hyvissä juhlissa usein tehdään. Vaikkapa taivaankappaleita ja avaruutta, hohtavaa kuuta ja tähtipölyä Lightnin' Hopkinsin Shining Moonin ja Hoagy Carmichaelin Stardustin tunnelmissa.
Vuosi sitten tutustuin tuttavani kautta Antonella Ruggieron musiikkiin ja tutustuminen alkoi laulusta God Rest You Gentlemen. Tämä kiehtova tulkinta tutusta joululaulusta soi tämän vuoden jouluklassikkona.
Hieman toisenlaisen tulkinnan tarjoaa Loreena McKennitt.
Joihinkin kappaleisiin syntyy syvä ja hyvin yksityinen, selityksille aukeamaton suhde. Joskus suhde syntyy sattumalta, ennakoimatta. Tietyssä tilanteessa kuulet musiikin, joka kiinnittyy kuunteluhetken tunnetilaan ja myöhemmin kuunneltuna kyseinen musiikki nostaa tuon tunteen pintaan, ehkä hieman muuntuneena, tuskin koskaan täysin samana.
Philip Glassin levyn Songs from Liquid Days kappale Open the Kingdom (Liquid Days, Part Two) on minulle sellainen laulu. Kappaleen esittää komeaääninen Douglas Perry, lyriikat on kirjoittanut David Byrne. Upea teksti - mutta en tiedä ollenkaan mitä laulussa halutaan sanoa (sanat voi lukea täältä). Minulle laulu merkitsee surua ja monimutkaista selittämättömyyttä, mitä kappaleen mahtipontisuus ehkä tukee, tai sitten ei.
Songs from Liquid Days on muutenkin hieno levy, kannattaa kuunnella.
TV hemmotteli ja esitti Ferzan Özpetekin elokuvan Katseet ikkunassa (La finestra di fronte, 2003), jonka olen nähnyt aiemminkin. Jälleen hitaasti etenevä ja koskettava elokuva sai pysymään tiukasti ruudun ääressä. Eräässä elokuvan keskeisessä kohtauksessa soi vanha kaunis laulu Historia de un amor. Elokuvassa sen esittävät meksikolainen laulaja Guadalupe Pineda ja Los Tres Ases. Samaa erinomaista tulkintaa olen kuunnellut paljon, kappale löytyy esimerkiksi Buddha-Bar IV -levyltä.
Muita esityksiä tästä suositusta kappaleesta löytyy tuubista paljon.
Historia de un amor tunnetaan suomeksi nimellä Rakkauden satu, esittäjinä esimerkiksi Eino Grön, Reijo Taipale, Kalevi Korpi ja Helena Siltala.
Tämän sunnuntain klassikkosoittoni eivät sitten sovi iskelmän ja punkahtavan rokin vierojille. Joten heippa ja mukavaa sunnuntain jatkoa teiile!
Pidän iskelmistä - jos ne ovat vanhoja ja nostalgisia, sellaisia jotka olivat vanhaa iskelmämusiikkia jo silloin kun kuulin ne tenavana ensimmäisen kerran. Jokunen poikkeuskin on. Uudemmista iskelmistä minun korvaani hivelee Jukka Kuoppamäen tekemä ja Jari Sillanpään esittämä Satulinna. Ja joo, osaan jopa laulaa sanoja mukana, vaikka tietenkin "laulaa" on kohdallani ylimitoitettua (ei, ette halua kuulla). Jarin tulkinnan lisäksi pidän Protonin suoraviivaistetusta rockversiosta, jonka väleissä olen salaa kuulevinani mahdolliset punkörähdykset. Valitkaa oma suosikkinne tai kuunnelkaa toisia lauluja täällä.
Fleetwood Macin Rumours on lempilevyjäni, pidän Cranberriesistä ja Dolores O'Riordanin äänestä. Siksi sunnuntaiklassikoiden soittona soi Rumoursilta poimittu Go Your Own Way Cranberriesin coveroimana. Alkuperäisen voi kuunnella täältä.
Etsin Julien Clerciä, törmäsin ukkosmyrskyyn ja löysin lopulta Georges Brassensin. Voisin kuitata tämänkertaisen klassikkoni valinnan tuolla virkkeellä. Ehkä täsmennys lienee kuitenkin paikallaan. Tässä tarinaa niille, jotka jaksavat lukea pidemmästi musiikkimuisteloita.
Teininä tutustuin ranskalaiseen tyttöön, joka piti Julien Clercistä ja tutustutti minut miehen musiikkiin. Ihastus oli minun puoleltani välitön, vaikka voinkin tunnustaa että silloin niin kuin nykyäänkin ranskantaitoni on kehnoa ja vieläkin huonompaa. En siis aina oikein tiedä mistä Clerc laulaa. Rakkaudesta nyt ainakin. Kun vietettyäni monen monta vuotta aivan muunlaisen musiikin parissa palasin taas Julienin luo oli jo tuubi (ja minullakin sitten kohta Julienin kokoelmalevy). Seikkaillessani tuubin ihmeellisyyksien parissa törmäsin tämän linkin takaa löytyvään kappaleeseen, joka heti oli minusta mitä mainioin. Harmi vain, että ensimmäisenä löytämäni ja sittemmin poistetun videon esittelyssä ei ollut kappaleen nimeä. Paitsi ranskantaitoni myös ranskalaisen musiikin, chansonien ynnä muiden, tuntemukseni on hyvin rajallinen, joten kappale jäi tunnistamatta.
Mutta minä etsin kappaleen nimeä, voi kyllä. Yritin tunnistaa kuuntelemani laulun sanoja ja kirjoittelin googleen kaikenlaista mitä kuvittelin Julienin laulavan. Lempihakuuni sisältyi appelsiini (orange). Ei tärpännyt, ei. Eikä siitä kokoelmalevystäkään ollut apua. Sitten käyttämäni linkki poistui tai poistettiin tuubista eikä minulla enää ollut kuin hatarat muistot. Yritin silti metsästää kappaletta, kirjastolaiset kun saattavat joskus joutua intohimon puuskaan ja olla tiedonhaussa sitkeitä.
Ja sitten kerran tärppäsi - ja tätä on oikeasti noloa tunnustaa -, mutta en ollenkaan muista miten silloin laulua hain vai hainko ihan jotain muuta. Yht'äkkiä vain tuubista löytyi laulu nimeltä L'Orage (myrsky, ukonilma) ja esittäjänä Georges Brassens.
Sen verran toki ranskalaisesta musiikista tiesin, että Brassensin nimi oli tuttu. Kun sitten hiiri sanoi klik ja laulu alkoi, saatoin todeta no vihdoinkin. Clerc ei TV-show'ssa ollut esittänytkään omaa lauluaan. Vaikka Julien oli L'Oragea laulaessaan taas lurittanut itsensä sydämeeni, on pakko tunnustaa, että kyllä tämä alkuperäinen esittäjä vaan on ainakin tämän kappaleen kohdalla ihan parhautta. Ja niin ne ranskankieliset sanatkin sitten lopulta löytyivät oikeilla hakusanoilla ja niitä voi lukea täältä.
Tarinan opetus? Ei kannata sekoittaa appelsiinia ja ukkosmyrskyä.
Surffailin taas tuubissa ja eteen tupsahti Cay & The Scaffoldsin kappale Girls ja sen live-esitys vuodelta 1992. Tunnistin pysäytyskuvasta Cay Karlssonin ja kiinnostus heräsi: mikäs kappale ja bändi tämä on. Osasin yhdistää Cayn ainoastaan Cumulukseen. Kun Girls keinui kaiuttimista, totesin heti, että olenhan minä tämän laulun ennenkin kuullut, radiossa tai rautalankabändien kokoelmalevyillä, jossain. Lisäselailu netissä paljasti, ettei mukavasti rullaava ja sangen viehättävä kappale ole suinkaan lainatavaraa vaan ehtaa kotimaista caykarlssonia vuodelta 1963. Kuuskytluvun nuorten miesten tulkinnan voi kuunnella linkin takaa. Myöhemmässä live-esityksessä esiintyjillä on mukavaa pilkettä silmäkulmassa ja väliin keskittynyt pokkakin liki pettää.
Klassikon valinta on joinakin päivinä hankalaa, vaikka musiikkia löytyy monista tuuteista ja bokseista. Pitäisikö lähestyä peränurkan pölyistä jukeboxia, joka suoltaa ilmoille nollan pisteen euroviisuja ja hilpeitä tai kamalia iskelmiä eli mieleen tarttuvia korvamatoja? Tuubia, levyhyllyä vai vanhoja kasetteja? Päädyn kasetteihin. Löydän paljon kappaleita, jotka olen jo unohtanut ja joita en toimimattoman soittimen vuoksi pysty palauttamaan mieleen. Mutta löytyy myös tämä kappale, joka soikoon tänään. Jackson Browne ja Fountain of Sorrow.
Muistatte varmaan miten John Travolta vatkasi lanteitaan ja Olivia Newton-John keikkui mustissa nahkapöksyissä punaisilla pistokkaillaan ja molemmat vakuuttivat you are the one that I want? Tai miten Eitva Valkaman ja Pentti Siimeksen Iines ja Aku lauloivat samaa suomeksi? Unohtaakaa heidät hetkeksi ja kuunnelkaa Angus ja Julia Stonen akustinen tulkinta.
Mitähän on polk eli pokeweed eli kermesmarja ja siitä valimistettu salaatti? Oli mitä oli, salaatista ja Anniesta laulaa Tony Joe White. Polk Salad Annie ja ravintoa korvillenne, olkaa hyvä!
"Paratiisin viattomuudesta sodan mielettömyyteen, laulun ja veden kuulaudesta huutoon ja veren roiskeeseen. Poeettisen elokuvan läpäisee uskon ja epäuskon vuoropuhelu, keskustelu, josta jäljelle jää turtumuksen keskellä pilkahtava kipinä. Sotilaiden sisäisistä monologeista kasvaa kollektiivinen hämmennys, kamera tavoittaa pelon, kauhun ja ahdistuksen miesten kasvoilta, silmien todistuksen, mielen häiriön, murtumisen ja voiman. Kysymyksiä, ei vastauksia. Musiikki kantaa tarinaa, etäännyttää niin että kauheus näkyy ja rujous lyö katsojaa silmille. Kaikkea ympäröi rehevä ja välinpitämätön luonto."
Hans Zimmer on yksi niistä elokuvamusiikkien säveltäjistä, jonka nimi on minulle laadun tae. Terrence Malickin Thin Red Line (Veteen piirretty viiva) puolestaan on vaikuttavimpia tietämiäni elokuvia ja ehkä paras sotaelokuva. Elokuva perustuu amerikkalaisen James Jonesin samannimiseen Guadalcanalin taisteluita kuvaavaan romaaniin. Thin Red Line on on loistava näyte Zimmerin musiikista. Musiikki myötäilee sotilaiden tunnetiloja ja tapahtumien pinnanalaista virtaa mietteliäällä, hieman mystiselläkin tavalla, hitaasti kasvaen taisteluiden tulkiksi.
Elokuva alkaa melanesialaiskuoron esittämällä musiikilla, josta näytteenä soi nyt Jisas Yu Holem Hand Blong Mi. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta epäilen sen olevan jonkinlainen virsi.
Tuubissa koen usein mukavia ahaa-elämyksiä. Joskus niitä tosin voisi sanoa hieman noloiksi, mutta palataan niihin ehkä myöhemmin. Hauska ahaa-elämys oli I'm Gonna Be (500 Miles) (laulu pitää kuunnella linkin takaa). Klikkasin laulun soimaan ja kas, minähän tunnistin kertosäkeen. Mistä, en tiedä, ja milloin kuultuna, ei mitään tajua. Ainakaan en ole kuullut sitä edinburgilaisen jalkapallojoukkue Hibernianin kotimatsissa Hibsien tehtyä maalin. Hibernian on muuten joukkue, jota Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on valmentanut ja jossa hän on pelannutkin.
Laulun esittää skottilainen Proclaimers. Ja jos bändi ei ole teille tuttu, niin voin kertoa, että videolla todella laulaa kaksi nuorta karihotakaiskloonia, eli bändin perustaneet identtiset kaksoset Charlie ja Craig Reid.
Proclaimersin musiikki liittyy Hibseihin muutenkin. Sunshine on Leith soitetaan joukkueen kotiotteluiden yhteydessä. Tunnelma lienee ollut liikuttava (niin kuin tämän linkin takaa voi huomata), kun joukkue viimeksi voitti Skotlannin liigacupin vuonna 2007 . Jalkapallossa on vähän tällaisestakin kyse.
Ja jos jalkapallo herättää suurta vastustusta eikä siksi voi sietää ainuttakaan laulua, joka on futikseen liitetty, voi kuunella veljesten version Wreckless Ericin kappaleesta Whole Wild World (kyllä, sama biisi, jonka myös Eput ovat tehneet suomeksi eli Nuori poika).
Olipa kerran kuningatar, jolle eräänä salaisuuksia väreilevänä yönä syntyi kaunis prinsessa. Kuningatar katsoi prinsessaa ja tiesi rakastavansa tätä aina. Hyvät haltijat toivat lahjojaan. Lahjojen joukossa oli luopumisen siemen, joka kuningattaren tuli istuttaa ravitsevaan multaan.
Vuodet kuluivat. Prinsessa kasvoi ja kuningatar vaali ruukkuun istuttamaansa siementä. Vähitellen siemen iti ja pienet sirkkalehdet puhkaisivat mullan. Kun prinsessa oli kasvanut kuningatarta pidemmäksi ja kauniimmaksi, hän eräänä aamuna puki ylleen valkoisen alban toisten prinsessojen ja prinssien kanssa. Samana aamuna kuningatar huomasi, että pienten sirkkalehtien sijasta ruukussa kasvoi hento taimi.
Jaa että festareille pitäisi lähteä? Minä huutamassa jeetä ja tanssahtelemassa liehuvassa napapaidassa lavan edessä? Juu kiitos ei. Konserteissa istun mieluummin mukavasti, heiluttelen hiljaa varpaitani ja joskus kun innostun, saatan oikein pyöritellä harteitanikin musiikin tahtiin.
Nuorena kävin kerran Ruisrockissa. Seura oli mukavaa, mutta ainuttakaan esiintyjää en muista (ei, en juonut pisarakaan), Clash siellä kyllä taisi olla ja Pellekin, kai. Elävimmin muistan kuinka istuimme jonkun suuren puun alla ja puun toisella puolella joku ulkomailta saapunut festarikävijä oksensi autuaallisesti. Kömmittyään esiin hän pyysi kohteliaasti anteeksi. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla olen käynyt nolaamassa itseni suostumalla tanssimaan tsekkiläisiä kansantansseja vaikken edes ollut nähnyt opetushetkeä. Asian sulattamista ei auttanut ystävieni riemastunut ilonpito heidän seurattuaan tuskieni taivalta Kalliopaviljongin lattialla. Siinä suurimmat festarimuistoni. Kyllä nyt hävettää. Mihin nuoruuteni oikein kului?
Mutta jos nyt sitten leikittelisin ajatuksella, että menisin festareille. Ensin ajattelin Kaustisen kansanmusiikkijuhlia ihan perinteen vuoksi, koska siellä esiintyy tänä vuonna suuri ihastukseni kohde Samuli Putro. Samuli ei varmaankaan pyytäisi minua tanssimaan tsekkiläisiä kansantansseja ja kuuntelijoillekin olisi ehkä tuolit, joten voisin kyllä mennä sinne kuuntelemaan vaikka tämän laulun, joka on Putron uusimman levyn nimikappale.
Mutta sitten ajattelin, että hei ollaanpa nyt vähän kunnianhimoisempia ja lähdetään oikein ulkomaille. Mennään vaikka Yorkshireen, olenhan minä sentään joskus lukenut James Herriotin eläinlääkärikirjoja ja katsellut niitä ihan televisiostakin. Grassingtonin festivaaleilla näyttää sitäpäitsi esiintyvän englantilainen folklaulaja Kate Rusby, jonka ääneen ja musiikkiin olen kovasti tykästynyt. Ja ehkä sielläkin olisi konserttisalissa tuolit tai jos ulkona pitää olla, niin ehkä konserttialueelta löytyisi sopiva picnicpaikka ja saisinpa hyvän syyn ostaa uuden sadetakin tai -viitan.
Jos voisin esittää Katelle musiikkitoiveen, niin ykkösenä olisi tämä kaunis ja herkkä Who Will Sing Me Lullabies.
Ja kun Yorkshiressa kerran oltaisiin, niin eiköhän Kate laulaisi tämän hauskan ja opettavaisen viisun säästämisen iloista ja tärkeydestä, eli The Yorkshire Couple. Paikallinen yleisö varmaan osaisi laulaa mukana.
Dinah on mukavan soljuva ja keinuva laulu, sellainen vanhanajan ikivihreä, joka saa mielen tyynen ja nostalgisen ilahtuneeksi. Klassikkosoittoon poimin kolme tulkintaa, joista voitte valita mieluisimman. Ensin soi Bing Crosbyn ja Mills Brothersien yhteisesitys vuodelta 1932. Video sisältää viehättävän kuvakavalkadin toinen toistaan viehkompia vanhanajan kaunotarten kuvia, mukana on valokuvia, piirustuksia ja lehtien kansia.
Max Fleischer Screen Song -animaatiossa musiikin esittää ainoastaan Mills Brothers, liki a cappellana, yksi kitara sentään on mukana. Pomppivan pallon avulla voivat halukkaat hoilottaa mukana.
Lopuksi vielä paljon myöhemmiltä vuosilta Crosbyn ja Mills Brothersien live-esitys, jossa jo harmaantuneet herrat ovat aivan mainiossa vedossa. Videon kuvanlaatu vain ei ole paras mahdollinen, mutta musiikista nauttimista se ei haitanne.
Eilisten euroviisujen vuoksi valitaan viisuhenkinen laulu. Helsingin Euroviisuissa 2007 Ruotsia edusti The Arc laululla The Worrying Kind. Nyt ei kuitenkaan klassikkosoitoksi nouse Ola Salo - linkin takaa Arcia toki voi kuunnella muistin verestykseksi - vaan toinen ruotsalainen Maia Hirasawa, joka esittää tässä The Worrying Kindin aivan uutena tulkintana. Syynä valintaan on se, että kyllähän viisutkin uustulkinnat kestävät. Makuasia sitten kummasta pitää. Eli nainen, piano ja muutama jätkä, olkaa hyvät.
"The girl is the woman and the woman was the girl / and many old song she still can strum / and yes she made it to the lights of the city bright / but she never forgot where she's from."
Monissa meistä naisissa lienee osa laulun kaltaista hillbilly-tyttöä jossain sopukoissa jäljellä tai näkyvillä olimme sitten äitejä tai emme. Tyttöjä olemme kuitenkin kaikki joskus olleet. Siksi äitienpäivän kunniaksi soi Greg Brownin kaunis Hillbilly Girl.
Vapun kunniaksi "työläis"video, moottoriturpa Tommy Lindgren ja tanssiva Pertti Sveholm. Yksi lempivideoistani ja -kappaleistani, Don Johnson Big Band ja One MC, One Delay.
Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään, joten Tommyn lavatanssia voi ihailla vaikka vuoden 2004 Emma-gaalassa, tosin ilman Sveholmia.
Muita vappusoittoja löytyy täältä. Hyvää vappupäivän jatkoa kaikille!
Mietin pitkään mitä soittaisin näin kauniina päivänä. Koska tylsä kevätflunssa pidättelee sisällä nenäliinapakkauksen lähettyvillä ja sallii nauttia lintujen visertelystä vain avoimen ikkunan kautta, on laulukin haikea.
Tarja Merivirta on yksi vähän tunnettuja laulajiamme, jota ei haastatella naisetenlehtiin ja jonka levyt eivät ainakaan vielä ole kivunneet listojen kärkeen. Harmillista, sillä Merivirralla on kaunis ja kuulas ääni ja hänen levyjensä, esimerkiksi Laulu ilman nimeä (mukana esimerkiksi tulkinnat Jolenesta ja Walking in the Air'ista nimellä Avaruus), soisi löytävän kuulijoita. Tarja Merivirtaa pidetään armoitettuna country- ja folklaulajana, tuubista löytyy muun muassa hänen duettonsa Tom Russellin kanssa. Mutta muutakin hän on tehnyt, Merivirta on käynyt vuosia vanhainkodeissa laulattamassa vanhuksia ja AamuTV:n haastattelussa hän kertoo aiheeseen liittyvästä levy-ja kirjaprojektistaan.
Sunnuntain haikea kappale on yksi hänen kauneimmista lauluistaan eli Timo Kiiskisen säveltämä ja sanoittama Hänen vuokseen, joka on ilmestynyt levyllä Valon hetki (1997). Countrytausta kuuluu mukavasti sovituksessa.
Muita pääsiäissunnuntain klassikkoja voi kuunnella täällä.
Elokuvabiisi - Movie Song on hieno teema, elokuvissahan on usein leffan teemoihin istuvia hyviä lauluja. Teeman sääntöjen mukaan koti- tai ulkomaisen kappaleen pitää olla ensisijaisesti elokuvaan sävelletty eikä se saa tällä kertaa olla musikaalisävelmä, biisi saa olla hittikin ja valinta pitää perustella.
Kathleen Battlen esittämä Lovers on Zhang Yimoun huikaisevan kauniista ja visuaalisesti näyttävästä toimintaelokuvasta Lentävien tikarien talo (House of Flying Daggers, 2004), joka kuuluu suosikkielokuviini. Elokuvan musiikin on säveltänyt Shigeru Umebayashi. Kappaleessa yhdistyvät Kathleen Battlen länsimainen taidesopraano kiinalaisiin sävelkulkuihin ja soittimiin. Filmin lopussa kuultavassa Loversissa soi elokuvan haikea ja kiemurainen rakkaustarina, instrumentaaliteemana se soi elokuvassa muutenkin. Ehkä juuri tuo elokuvan tarinan kiteytys ja Battlen herkkä tulkinta ovat niitä syitä, miksi laulu liikuttaa minut joskus liki kyyneliin. Jollain tavalla tekijät ovat onnistuneet välttämään liiallisen siirappisuuden ja tavoittaneet yksinkertaisen koskettavuuden. Ja juuri tuo kappaleen minussa herättämä liikutus olkoon laulun kauneuden ja Kathleen Battlen äänen lisäksi valinnan peruste.
Kevään kunniaksi valitsen sunnuntaiklassikoksi tunteen: rakkauden ja romantiikan. Kappalevalintoihin vaikuttivat videot, mutta pidän lauluistakin paljon, niiden vähäeleisyydestä ja, ehkä voisi sanoa, aitoudesta. Videot ovat hyvin samanoloisia, vaikka toisessa istutaan vain sohvalla ja toisessa tanssitaan kaupungin läpi. Molempiin on tavoitettu kauniisti läheisyys ja arjessa näkyvä romantiikka. Mukana on vakiintuneen näköistä rakkautta sekä aivan tunteen alussa olevaa, ujoa etsiytymistä toisen lähelle. Katsokaa ilmeitä, eleitä, pieniä hipaisuja. En tiedä onko videoihin poimittu oikeita pariskuntia vai näyttelijöitä, mutta joka tapauksessa tunne osataan välittää, niin rakkaus, ihastus, kaipuu kuin surun ja luopumisen häiväkin.
Kappaleet esittää kaksi amerikkalaista indie-folkyhtyettä. Ensimmäisenä rakkaudesta laulaa Bright Eyes ja kappale on nimeltään First Day Of My Life levyltä I'm Wide Awake, It's Morning (2005). Videon on ohjannut John Cameron Mitchell.
Tanssia rakkauteen tuo duo The Weepies ja Be My Honeypie, joka on yhtyeen viime vuonna ilmestyneeltä levyltä Be My Thrill. Weepiesin videon on ohjannut Brad Aldous. Aldousin nettisivulta löytyy muitakin hänen ohjaamiaan videoita.
Ei blueseja pidä selittää, niitä kannattaa vaan soittaa. Amerikkalainen John Fahey esittää tässä kaksi Poor Boyta. Ensimmäinen on on Poor Boy Blues, jossa virtuoosikitaristi myös laulaa. Toisessa Poor Boyssa, joka onkin paljon hilpeämpi sävellys eikä bluesia kai ensinkään, näppäilytekniikkaan (fingerstyle) erikoistunut Fahey soittaa kappaleen, niin no, näppäilytekniikalla. Laittakaahan sunnuntaibluesiksi tai -tanssiksi!
Muita mahdollisia blueseja ja köyhiä tai rikkaita poikia voi kuunnella täällä.
Kaikki alkoi tenoreista, ehkä ylevän musiikin kaipuusta. Mutta ainakin siis tenoreista. Enrico Carusosta, Beniamino Giglista, Nicolai Geddasta, Jussi Björlingistä ja muista vanhoista ja uudemmista herroista, joiden esityksiä kuuntelin yhtenä iltana. Tenoreiden seuraksi halusin naisaariankin. Muistin Antonin Dvořákin Rusalka-oopperan Laulun kuulle ja sopraano Lucia Poppin. Naputtelin tuubiin Rusalkan, huomasin hassun nimen Rusalka's Umbrella, kuuntelin Luciaa ja kiertelin muutenkin hieman eri tulkinnoissa. Lopulta päätin kurkata mitä Rusalkan sateenvarjon alta löytyykään.
Sieltä löytyi Jenny Dalton.
Jenny Dalton on amerikkalainen indielaulaja-lauluntekijä, jota on on kuulemma verrattu Kate Bushiin ja Tori Amosiin. Ansiosta tai ei, en ota kantaa. Minä ihastuin Jennyn vuonna 2008 ilmestyneeseen Rusalka's Umbrellaan kertakuulemalta. Lauluja löysin tuubista ja Spotifyista. Rusalka's Umbrellan laulut liittyvät vesisymbolismiin ja insopiraatiota on löytynyt myös Albert Camus'lta. Rusalka muuten on muun muassa jonkinlainen vesinymfi, tarlempia tietoja voi halutessaan lukea Wikipediasta. Daltonilla on hyvin kiinnostavat esittelysivut, joilta löytyy videotaustoituksia hänen tekemiinänsä levyihin ja kappaleisiin, lyriikoita ynnä muuta.
Sunnuntaiklassikkosoittoon voisin valita levyltä lähes minkä tahansa kappaleen. Nimikappale Rusalka's Umbrella sopisi tämän musiikillisen polun ideaan. Entä valssin rytmiä hakeva ja venäläisestä kansansadusta ideansa ammentava Alionushka? Jousia ja rumpuja Jennyn kuulaaseen ääneen yhdistävä Looted Fires? Koska tänä talvena lunta on riittänyt, päädyn laulajan veljestä kertovaan Snow Mazes of Norwayhin. Laulu on syntynyt ilmeisesti jossain 36 h laulunkirjoitushaasteessa, jossa Dalton sai aiheekseen lumen. Tällä videolla Jenny kertoo laulun synnystä ja esittää laulun pianosäestyksellä. Ja muut vaihtoehdot voi kuunnella linkkien takaa, koko levyn Spotifysta ja kiinnostavia musiikin taustatietoja Jenny Daltonin kotisivulta.
Joskus kannattaa käydä juhlissa, esimerkiksi silloin, kun levysoittimen vahtina on musiikin kanssa ammatikseen toimiva henkilö. Sillä tavalla löysin Bert Janschin. Jansch on skottilainen folkmuusikko, joka on levyttänyt ja esiintynyt jo 1960-luvulta lähtien. Soolouransa ohella hän vaikuttanut myös folkia ja jazzia yhdistävässä yhtyeessä Pentangle vuosina 1968-1973. Näytteenä tuosta yhteistyöstä soivat kappaleet Travelling Song ja House Carpenter. Laulajatar on Jacqui McShee.
Varsinaiset sunnuntaiklassikot poimin kuitenkin Janschin vuonna 1965 ilmestyneeltä esikoislevyltä Bert Jansch. Ensimmäinen kappale on Needle Of Death, surullinen laulu huumeisiin menehtyneestä ystävästä.
Toinen on intrumentaalikapale Angie, jossa Janschin hieno kitarointi pääsee oikeuksiinsa.
Kiinnostuneille bonuksena Janschin live-esitys High Days vuodelta 2008.
Kuunneltavaksi on tarjolla taas kaksi kappaletta, jotka ovatkin melkein yksi, vaikkeivät siis olekaan. Avainsana samplaaminen. Ja soitetaanpa kerrankin sunnuntailaulu, Sunday. Lähdetään liikkeelle Sylvia Robinsonin vuonna 1973 julkaistusta tulkinnasta, joka on kuulas kitaran ja jousien taustoittama sunnuntaiaamuinen haikeilu- ja haikailulaulu.
Vuonna 2002 Sylvia Robinsonin laulu päätyi elektroniseen musiikkiin keskittyneen Mobyn levylle 18. Mobyn käsissä Sunday (The Day Before My Birthday) on saanut voimakkaamman taustan, joka korostaa minusta kappaleen melankolista otetta. Versiot ovat aika erilaisia, molemmissa on puolensa. Tosin Mobyn versio taitaa miellyttää minua enemmän. Mobyn virallisesta videosta tulee mieleen Disney-elokuva, mutta melko söötti tarina on kyseessä kuitenkin. Jos haluaa keskittyä toisenlaiseen kuvastoon, voi kurkata tämän linkin taakse.
You Tube - tuo musiikinharrastajan aarreaitta, kultavirta, taikahattu. Tuubi - monen ison ilon, herkullisen löydön ja nostalgisen elämyksen musaparatiisi. Sieltä löytyi jälleen unohtunut vanha viisu. Tuubin ääressä on joskus samanlaista kuin kirjaston pursuavien hyllyjen luona: näin paljon kaikkea enkä keksi mihin tarttuisin, mitä hakisin. Silloin otetaan hakukoneet ja satunnaiset hakusanat avuksi. Tällä kertaa kirjoitin hakusanaksi morning, poistin sen ja kirjoitinkin vuosiluvun 1969. Mutta tössin delete-nappulan kanssa ja molemmat hakuehdot jäivät. Ja kas: klassikko löytyi.
Ensimmäisellä tulossivulla oli Cliff Richardin sekä Vanity Faren esityksinä Early in the Morning, ihan vieras kappale. Laulu vaan soimaan - ja saman tien aloin hyräillä ja tapailla sanoja, mutta suomeksi. En vain saanut päähäni minkäniminen ja kenen esittämä enkä niitä sanojakaan. Mutta onneksi on Viola - Suomen kansallisdiskografia. Kirjoitin kappaleen nimen Violaan ja sieltä putkahti heti esiin laulun suomenkielinen nimi Illasta aamuun. Takaisin tuubiin, nimi hakupalkkiin ja: Jouko ja Kosti! Iltaan käy myös päivä tää, yökin ilman unta jää, valvoo rauhaton ja yksin on. Vihdoin huomaan aamun koittavan, käy valo silmiin öisen valvojan, kun avaan uuteen aamuun ikkunan, sen uusin mielin teen. Näänhän sun taas tänään uudelleen, saan sinun kanssas viettää päivän tään, mä aivan uusin silmin aamun nään, kun sinä pian luonain oot. Vanha tuttu iskelmä, kunnon iskelmälyriikkaa (suomenkielinen teksti Tuula Valkama), bingo.
Varsinaiseksi klassikoksi poimin Vanity FarenEarly in the Morningin vuodelta 1969, koska se saattaa ehkä olla alkuperäinen, en ole varma. Mutta jotenkin niin ihana joka tapauksessa eikä Cliffinkään tulkinnassa vikaa ole. Kiitos tuubi, musiikinetsijän toivetietokanta (ja Viola myös).
Muita sattuma-, satunnais- ja täsmäklassikkolöytöjä voi kuunnella täällä.
Tänään poimin klassikon lempilevyosastolta. Jostain syystä - laulajan äänen madaltumisen ja sitä kautta uusien sävyjen löytymisen vuoksi? - olen alkanut pitää Joan Baezista enemmän hänen 2000-luvulla levytämiensä levyjen myötä. Niin kaunis kuin hänen heleä nuoruuden äänensä onkin, jollain tavoin äänen madaltuminen ja ehkä jopa hienoinen haurastuminen ovat tuoneet hänen musiikkinsa minua lähemmäksi.
Vuonna 2003 ilmestynyt levy Dark Chords on a Big Guitar on niitä harvinaisia levyjä, jotka kertakuulemalta siirtyvät lempilevyjen joukkoon. Lempeästi rokkaavalla levyllä Baez laulaa muiden, mm. Gillian Welchin ja Natalie Merchantin, tunnetuksi tekemiä lauluja. Pidän erityisesti Merchantin Motherlandista Baezin tulkitsemana, tosin Natalien oma ja Chisty Mooren tulkinta miellyttävät minua myös. Sunnuntaiklassikoksi valitsen kuitenkin Greg Brownin laulun Sleeper,
Greg Brownin oma Sleeper ansaitsee myös tulla kuulluksi, niin herkkä ja kaunis tulkinta tästä kauniista laulusta se on.
Bonuksena soitetaan vielä Greg Brownin vaimon, country- ja folklaulaja Iris DeMentin kappale Let The Mystery Be. Olen kuullut DeMentiä erilaisilla kokoelmalevyillä ja hänen erittäin persoonallinen äänensä on jäänyt mieleen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen muusikko hänkin.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu. Käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton. Vaikkei omaisikaan karjalaista verenperintöä, niin Karjala-aiheiset laulut sykähdyttävät, minua ainakin. Siksi ei ollutkaan ihme, että Liljan Loiston reggaelevy Takaisin Karjalan maille oli ensikuulemmalta minusta sangen mainio. Letkeästä reggaepoljennosta huolimatta laulujen haikea kaipuu ja karjalainen iloisuus välittyvät.
Valitsen sunnuntaiklassikkosoittoon levyltä kaksi kovin tuttua kappaletta: Laps olen Karjalan ja Karjalan kunnailla. Ensimmäisen esittää kaunisääninen Yona ja toisen reggaemäisen rennosti artikuloiva Puppa J. Molemmat herkistävät ainakin minut tulkinnoillaan ja pidän näistä joka kerta aina vähän enemmän. Taustalla soittaa Punky Reggae Band ja hyvin soittaakin.
Onkohan minulla jotenkin australialainen musiikkimaku vai olenko vain ollut avoin uusille löydöille? Joku sunnuntai sitten kerroin, että löysin Angus ja Julia Stonen ARIA 2010 Awards (Australian Record Industry Association) -palkittujen listoilta. Aria Awardsin sai myös tämän viikon valintani Mumford & Sons, joka pokkasi yleisöäänestyksen perusteella suosituimman kansainvälisen artistin palkinnon.
Myönnänhän minä, ettei vuonna 2007 perustettu englantilainen folkrockbändi Mumford & Sons vielä täytä niin sanottua klassikkovaadetta, mutta bändi vain on niin herkullisen riemastuttavan energinen, että ihan siksi on valittava sunnuntain iloksi kappale Little Lion Man, joka löytyy vuonna 2009 ilmestyneeltä levyltä Sigh No More. Leijonamiestä voi käydä katsomassa linkin takaa tuubista, upotus ei Vuodatuksen sivulla nähtävästi ole sallittua. Sigh No More -levyltä löytyy myös kappale The Cave, jonka akustisen tulkinnan voi käydä kuuntelemassa kirjakaupassa.
Jos joku kiinnostuu Mumford & Sonsista, niin lisää voi kuunnella Spotifyssa tai yhtyeen tuubisivustolla.
Muita vanhempia ja ehkä uudempiakin klassikoita voi kuunnella Lepiksen sammakkolinkin kautta.
Where The Boys Are on tuttu monelle Connie Francisin esittämänä, laulu on samannimisestä elokuvasta. Niin mainio kuin Connien tulkinta onkin, nyt mennään coverlinjalla. Joku aika sitten minulle suositeltiin kuunneltavaksi John Grantia, amerikkalaista laulajaa ja lauluntekijää, joka on julkaissut tähän mennessä yhden soololevyn, Queen of Denmark (2010). Grantin jälkiä seuratessani päädyin kuuntelemaan miehen aiempaa bändiä, The Czarsia (onkohan nimi ollut seurausta Grantin venäjän opinnoista?) ja bändin musisointi miellyttikin kovasti.
Czars on levyttänyt albumillisen covereita ja tuolta Sorry I Made You Cry -levyltä löytyy myös tämä hivelevän kaunis ja herkkä Where The Boys Are.
Sorry I Made You Cry on coverit hyväksyville akustisen musiikin ystäville pienimuotoinen aarrelevy. Kuunnelkaa vaikka mitä herrat saavat irti Abban laulusta Angel Eyes. Ja kyllä John Grantin soololevyynkin kannattaa tutustua. Tutustumisen voi aloittaa vaikkapa Midlaken kanssa tehdystä I Wanna Go To Marz'ista, joka mahtuisi viime vuoden TOP5 kappalelistalleni.
Toisenlaisia klassikoita voi kuunnella Lepiksen uudelta sammakkolinjalta.
Kun kaksi niin sanotun kevyen musiikin raskassarjalaista kohtaa suotuisissa merkeissä ja ilmeisesti kemiat yhteensoiden, syntyy letkeän sulavaa musiikkia, joka suo iloa kuuntelijoille.
Kitaristimestarit Chet Atkins ja Mark Knopfler sekä Poor Boy Blues, olkaa hyvät.
Joku aika sitten minulta kysyttiin omia suosikkejani vuonna 2010 ilmestyneistä levyistä ja pari viikkoa sitten Lepis soitti sunnuntaiklassikoissa oman rocksuosikkinsa viime vuoden kappaleista. Tämä johdanto viekin tämän sunnuntain valintaan. Kysyttäessä levyvastaukseni oli suunnilleen tasoa "öööh", mutta nytpä täydennän. Olen nimittäin löytänyt viime vuonna ilmestyneen levyn, johon olen häpeämättömän ihastunut. Tein löydön sattumalta ja tietysti tuubin kautta.
Australiassa jaetaan ARIA Awardseja (Australian Record Industry Associationin palkintoja) muun muassa Vuoden albumille, parhaalle nais- ja miesartistille, countrylevylle, lastenalbumille (!) jne. Vuoden 2010 singleksi valittiin sisarusduo Angus ja Julia StonenBig Jet Plane. Vuoden albumin pysti ojennettiin duon levylle Down the Way, jolta single oli irrotettu. Albumi on todellinen löytö, kiinnostava ja persoonallinen. Julia kuulostaa välillä pikkutyttömäisen hipahtavalta Björkiltä ja Anguksen laulussa on koskettavaa herkkyyttä. Hienot sävellykset, kiinnostavat sanoitukset ja persoonallinen laulutapa tekevät duosta tutustumisen arvoisen.
Albumilla on muitakin mainioita kappaleita kuin vuoden singleksi valittu. Esimerkiksi yli seitsenminuuttisessa Yellow Brick Roadissa on on ripaus enemmän rokkia - mikä Anguksen ja Julian kohdalla syntyykin ilman suurta vyörytystä. For You'ssa kuuluu Julian persoonallinen laulutapa.
Varsinaisena valintani sunnuntaiklassikoksi on Australian vuoden single eli Big Jet Plane, mutta koska se pitää kuunnella tuubin kautta, soi kuvallisena Black Crow, johon tehty video istuu kappaleeseen hienosti. Ja koko Down the Way -levyyn voi tutustua vaikkapa Spotifyssa.
Hienosti soljuvan kunnianosoituksen Barry Whitelle on tehnyt newyorkilainen Fun Lovin' Criminals kappaleellaan Love Unlimited - nimensä laulu lienee napannut samannimiselä yhtyeeltä, jonka taustavaikuttajana White toimi.
Ja jotta oikein vaellettaisiin laulusta toiseen, niin lisäbonuksena Fun Lovin' Criminalsien Huey Morgan esittää kunnon klassikon eli Fly Me To The Moonin.
Muita tanssittavia ja hyräiltäviä klassikoita täällä.
Kannanpa minäkin bowiekorteni klassikkokekoon - vai olisiko se klassikkokorteni bowiekekoon - ja soitan tällä kertaa ehdottoman David Bowie -suosikkini The Prettiest Starin. Laulusta on parikin levytysversiota, joista ensimmäisessä (vuodelta 1970) kitaristina on Marc Bolan ja toisessa Mick Ronson (levyllä Aladdin Sane 1973). Tiedot on lainattu Wikipediasta. Tulkinnoissa on vissi ero, sen kyllä kuulee tällainen röpökorvakin. Ensimmäisessä näytteessä kitaroi Bolan, toisessa Ronson.
A Star of the County Down on yksi niistä irlantilaisista lauluista, joista pidän. Erityisesti minua miellyttää Van Morrisonin ja Chieftainsin rupisenrömeä ja rytmikäs tulkinta.
Kappaletta ovat versioineet monet, viime vuonna ilmestyneellä levyllään The Wind That Shakes the Barley myös loistava kanadalainen laulaja ja musiikintekijä Loreena McKennitt, jonka huilunheleä ääni sopii kappaleeseen siinä missä Morrisoninkin.
Missa Luba on afrikkalaista, ilmeisesti kongolaista, musiikkia hyödyntävä messu. Tapaninpäivän iloksi valitsen messun ensimmäisen osan Kyrie, jonka esittää italialainen Antonella Ruggiero. Aivan perinteiseltä ei Ruggieron tulkinta kuulosta, mutta heittäytyminen musiikin mukaan perustelee tulkinnan - ja kyllä Antonella yhtä pientä kuoroa hyvinkin vastaa. Kuunneltavaksi voi valita Luna crescente -levyn tulkinnan tai hurjahkon liveversion, jossa Antonella tempaisee mukaansa kapellimestarin ja yleisön.
Monia erilaisia musiikkityylejä käyttävä Antonella Ruggiero on minulle aiemmin tuntematon laulaja. Kuulin hänen musiikkiaan ensimmäisen kerran erään tuttavani kautta ja ihastuin naisen ääneen ja soitettuun kappaleeseen. Etsiessäni tuubista kuunneltavaksi lisää Antonellaa, löysin tämän Milanon konservatoriossa maaliskuussa 2002 taltioidun konserttitulkinnan, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla sai minut liikuttumaan.
Joululaulut ovat hankala juttu. lauluja löytyy tunnelmasta toiseen, tingelitangelista hartaaseen, jozzia, iskelmää ja jokunen punkversiokin. Mitä siis valita sunnuntaiklassikoksi? Koska joulu ei vielä tänä vuonna vielä ole tähän tupaan muuttanut, päädyin vanhaan ja perinteiseen. Gaudete (linkin takana sanat latinaksi ja englanniksi sekä hieman tietoa) on Piae Cantiones -laulu 1500-luvulta ja siitä löytyy tuubistakin monta erilaista tulkintaa. Varsinainen valintani osuu lontoolaisen Libera-poikakuoron kauniiseen esitykseen, vaikka se onkin aavistuksen hidas tulkinta. Gaudeten myötä joulutunnelma kuitenkin alkanee kolkutella.
Steeleye Span on Gaudeten myös levyttänyt ja esittänyt, siinä häiritsee englantilainen latinanääntämys, mutta lauluosuudet kulkevat live-esityksessä mallikkaasti.
Vaihtoehtona Gaudetelle soi instrumentaaliesitys All Glory be to God on High, jossa keskiaikaista musiikkia lähestytään hitusella modernia otetta saksofoneineen ja rumpuineen.
Sunnuntaiklassikkosoittojen hienoja juttuja on se, että joskus niiden kautta tutustuu uusiin artisteihin, joiden musiikki siirtyy omaankin kuunteluun. Taannoin Yaelian soitti skottibändi Travisin kappaleen Sing, johon ihastuin kertakuulemalta. Bändi oli mennyt minulta aivan ohi, niin kuin niin moni muukin kiinnostava artisti on sujahtanut vuosien varrella. Olen sittemmin kuunnellut Travisia melko paljon ja pidän kovasti monista heidän kappaleistaan sekä Francis Healyn äänestä. Healy esittääkin tämän kerran klassikkoni, Joni Mitchellin kauniin laulun River, joka liittyy joulunaikaan ja jonka Healy tulkitsee niin koskettavasti, että sen ääressä olen viettänyt monia mykistyneen herkkiä hetkiä. Joten: kiitos, Yaelian!
Pikkujoulut pyörivät vinhaa vauhtia jossakin ja huomenna juhlat jatkuvat, kun moni viettää itsenäisyyspäivää boolikulhojen ääressä. Pienenä muistutuksena boolin vaarallisuudesta soikoon Betty Hall Jonesin mainio esiräppäys Buddy Stay Off That Wine.
Joskus kovin kauan sitten, vuonna punk, Pelle ja Eput, kasettinauhurini pyöritti myös Arkista laulua rakkaudesta, jonka oli levyttänyt lauluyhtye Neilikka vuonna 1978. Kuuntelin levyn lauluja niin paljon, että kun vuosien jälkeen löysin niitä tuubista, huomasin osaavani yhä hyräillä pätkiä sieltä täältä. Sunnuntain klassikkosoittoon valitsen nimensä mukaisesti tanssillisesti soivan Tanssilaulun, joka oli ainoa löytämäni livevideo yhtyeen toiminta-ajoilta.
Lapinlahden Linnut ovat vedonneet huumoriini ennen kaikkea musiikillaan mutta myös TV-ohjelmillaan. Huumorilla silattujen laulujen vastapainoksi Lappareilla on muunkinlaista musiikkia. Hiljaisten miesten baari on siitä hyvä osoitus. Minusta tämä on videotaan myöten herkkä esitys.
Hiljaisten miesten baarissa ei paljon jutella, mutta hiljaisten miesten baarissa saa haaveilla.
Tuskinpa Besame muchon valintaa sunnuntaiklassikoksi kannattaa paljoakaan perustella, klassikko mikä klassikko ja oikeasti kaunis kuin mikä. Kävin kuitenkin Wikipediasta kurkkimassa laulun taustoja ja kas, enpä ollut tiennytkään, että laulun on säveltänyt nainen, meksikolainen konsertipianisti ja lauluntekijä Consuelo Velázquez. Besame mucho (sävellys on muuten vuodelta 1940) soikin ensin säveltäjän omana pianotulkintana ja sen jälkeen pehmeä-äänisen Tino Rossin laulamana.
Matti Johannes Koivu on oivallinen Irwin Goodmanin laulujen tulkki. Aiemmin olen kirjoittanut: "Koivun tulkinta on paikoin hyvin herkkä, mikä yllättäen sopii lauluihin ja herkkyyden kautta kappaleista nousee esiin minulle uusia puolia. Huumorin alta tulee esiin elämän rosoisuus ja monet rallit kääntyvät kuulaiksi lauluiksi, joissa on sisältöä." Olen edelleen samaa mieltä, levy kuulostaa yhä hyvältä. Kannattaa ehdottomasti tutustua Koivun vuonna 2008 ilmestyneeseen Irwin Goodmanin lauluihin. Klassikkona soi Ai ai ai kun nuori ois.
Pidän paljon malilaisen Boubacar Traorén musiikista. Silloin kun hän laulaa ranskaksi saatan ymmärtää hieman mistä kappaleet kertovat, mutta muuten pitää vain antaa tunnelman viedä, keskittyä laulajan äänen ja tulkintatapaan, kieli on minulle aivan vieras. Tässä kaksi erilaista laulua. Je chanterai pour toin voi kuunnella täysimittaisena kuuden minuutin versiona tämän linkin takaa, kuvallisena nostan lyhyemmän pätkän miehestä tehdystä samannimisestä dokumenttifilmistä (2001). Video kannattaa katsoa, kappale alkaa noin puolen minuutin kohdalla.
Toisena valintana soi Kanou, joka saa kyllä jalan läpsyttämään mukana ja minut ainakin hyräilemään. Kansilehtisessä laulun tiedoissa on lainaus "The world has been made for people to love one another.", joten ehkäpä Kanou kertoo sitten rakkaudesta. Ja sitä paitsi Kanou on minulle muutenkin tärkeä biisi, siitä olen joskus kirjoittanutkin.
Klassikoksi kuulemma kelpaa melkein mikä kappale vain, kunhan on oikea selitys. Sopisiko selitykseksi - oikeaksi tai vain soveltuvaksi - Erittäin humaani elokuva, joka säilyttää selittämättömyyden ja salaisuuden mahdollisuuden? Tällainen elokuva on Iain Softleyn ohjaama K-Pax (2001; linkin takana elokuvan traileri). Elokuva kertoo newyorkilaiseen psykiatriseen sairaalaan tuotavasta Prot-nimisestä miehestä, joka sanoo olevansa kotoisin kaukaiselta K-Pax-nimiseltä planeetalta. Miestä alkaa hoitaa psykiatri Mark Powell, joka pian huomaa muiden potilaiden kanssa loistavasti toimeentulevan Protin arvoituksen olevan hankala ratkaista.
Olen nähnyt K-Paxin muutamaan kertaan ja joka kerralla se on tehnyt suuren vaikutuksen. Tarina on todella humaani eikä elokuva anna yksiselitteisiä vastauksia Protin identiteettiin. Elokuva on tulkinnoille avoin, Protin hahmon ympärillä leijuva salaperäisyys säilyy. Kevin Spacey Protina ja Jeff Bridges tohtori Powellina tekevät saumatonta yhteistyötä. Spacey näyttelee paljon äänellään ja Bridges katseillaan, mikä kuvaa jotain olennaista elokuvan teemoista. Prot kertoo, hän ei tunnu kykenevän valehteluun, Powell kuuntelee ja tarkkailee, yrittää ymmärtää. Läpi elokuvan eri tavoin toistuvasti esineistä ja ikkunoiden läpi heijastuvat ja häikäisevät valonsäteet ovat tärkeä osa elokuvaa.
Viimeksi elokuvan katsoessani kiinnitin vihdoin huomiota musiikkiin. Edward Shearmurin musiikki sopii tarinaan ja sitä sopii kuunnella ilman elokuvan kuvaakin. Tässä soi soundtrackin avaus Grand Central. Vaikka musiikki ei miellyttäisikään, niin elokuva kannattaa katsoa.
Perulainen Mario Vargas Llosa saa tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Siitä aasinsilta tämänkertaisiin sunnuntaiklassikkoihini, jotka liittyvät toiseen eteläamerikkalaiseen nobelkirjailijaan eli vuonna 1971 palkittuun chileläiseen runoilijaan Pablo Nerudaan (1904-1973). Kreikkalainen Mikis Theodorakis sävelsi oratorion Nerudan teoksen Canto General (1950) runoihin.
Näitä klassikkovalintoja kuunnellakseen täytyy kestää kuoromusiikkia, naissolisteja ja buzukia. Jos on valmis heittäytymään, voi olla, että tiedossa on hurjia musiikkielämyksiä.
Kuulin teoksen ensimmäisen kerran 1982, kun Arja Saijonmaan, Tapani Kansan ja Koiton Laulun esitys näytettiin TV 1:ssä. Konsertti oli hurja, järisyttävä ja jätti pysyvän muiston. Muistan vieläkin, miten Koiton Laulun kuoro-osuudet ja solistien hurja heittäytyminen saivat mielen nousemaan aivan uusiin musiikkitajuntoihin, en ollut koskaan aiemmin ollut mitään Canto Generalin vertaista. Valitettavasti tuubista eikä YLEn Elävästä arkistosta löytynyt konsertin taltiointeja, koska kaikella kunnioituksella löytämiäni klippejä kohtaan ei mikään niissä esiintyvä kuoro vedä vähääkään vertoja muistikuvieni Koiton Laululle, niin hurja ja loistava heidän esityksensä oli.
Onneksi löytyi kuitenkin Arja, jota olen arvostanut tiukasti tuosta konsertista alkaen. Saijonmaa laulaa jonkun kuoron, en tiedä minkä, kanssa ensimmäisen klassikkovalintani, joka on nimeltään Libertadores. tahtipuikkoa heiluttaa konsertissa itse Mikis Theodorakis.
Toinen valintani on suosikkini oratoriosta. Algunas bestias -laulun solistina on yksi Theodorakiksen vakiosolisteista, kreikkalainen Maria Farantouri. Pitkän laulun aikana espanjantaitoiset voivat videolta seurata runon tekstiä ja me espanjaa osaamattomat voimme kuvista päätellä mistä eläimistä mitkäkin säkeet kertovat.
Sunnuntain teemasoittoon piti valita kappale, joka on sävelletty ensijaisesti teatterin näyttämöllä esitettyyn musikaaliin, ei elokuvaan. Leonard Bernsteinin säveltämän ja Betty Comdenin ja Adolph Greenin tekstittämän Broadway-musikaalin On the Town (suomalaiselta elokuvanimeltään Ilo irti) ensiesitys oli vuonna 1944. Aivan aluksi oli Bernsteinin musiikkiin pohjautuva baletti Fancy Free, jonka idea poimittiin musikaaliin. Vuonna 1949 On the Town kääntyi Stanley Donenin ja Gene Kellyn ohjaamaksi elokuvaksi, pääosissa muun muassa Gene Kelly, Frank Sinatra ja Vera-Ellen. (Tiedot on poimittu Wikipediasta.)
On the Town kertoo kolmesta merisotilaasta, jotka saavat laivaltaan vuorokauden loman. Unelmaloman kohteena on New York, jossa kukaan kolmikosta ei ole aiemmin vieraillut. Tarinaan liittyy pian myös kolme nuorta naista, ihastuksia, väärinkäsityksiä ja ihastuksen etsintää. Musikaali-teeman sääntöjen mukaan klassikoksi sopisi musikaalin alussa ja lopussa kuultava kappale New York, New York (katsottavissa vain linkin takaa), tässä elokuvaversiona.
Toinen laulu on suosikkini Count on me, joka on Bernsteinin sävellys ja se kuuluu elokuvassa, mutta musikaalista lukemissani kappalelistoissa sitä ei mainita. Ehkä se onkin vain elokuvassa. Count on me on kuitenkin niin mainio musikaalipala - sujuva teksti ja musiikki, huumoria, kunnon laulua ja vähän muunkinlaista, steppausta, tangoa ja muuta tanssia, jodlausta ja vankkaa ystävyyttä - joten poimin sen tähän mukaan ylimääräisenä numerona (jälleen katsottavissa vain linkin takaa). Todellinen hyväntuulen ilotulitus!
Tässäpä vanha tuttu lastenlaulu Hopoti hoi, jonka esittää valloittavalla tavalla mainio poppoo Reippaat äidit. Yhtyeen Maailmankiertue-levyä voin suosittella kaikille iloista musiikkia haikaileville lapsenmieliset mukaan lukien. Videosta löytynee monille mukavaa nostalgiakuvastoa. Mukana laulaminen on suotavaa!
Yat-Kha-yhtyeen laulusolisti, tuvalaisen kurkkulaulun kargyraa-tyyliä edustava Albert Kuvezin on sellainen mörinälaulun mestari, että Tom Waitskin jää toiseksi. Ja Waits livahtaa länsimaiselle kuulijalle helposti mieleen Kuvezinia kuunnellessa. Yat-Khan vuonna 1995 ilmestynyt levy Yenisei-Punk on hyvä johdatus rokkia ja traditionaalista musiikkia yhdistelevän bändin musiikkiin. Valitsen levyltä kappaleen Karangailyg kara hovaa. Kappale kuulostaa hienolta, mutta en kyllä ymmärrä lainkaan mitä siinä lauletaan, kieli lienee jokin tuvalainen. Yhtyeen verkkosivulta löytyi kappaleeseen liittyvä englanninkielinen tekstipätkä, joten ehkä tästä sitten on kyse:
"A black-brown runner horse runs like lightning through the endless black steppe.
The black hair of a beautiful girl is moving in the wind. In the sunset light of the steppe,
the black-brown running horse can run like lightning.
The black hair of a beautiful girl, moving in the wind."
Kuvezinlta olisin voinut valita tietenkin coverkappaleen, jonka alkuperäisen moni sunnuntaiklassikoiden soittaja tuntee ja todennäköisesti huutoäänestäisi todelliseksi popin klassikoksi, eli Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart, joka löytyy Kuvezinin ja Yat-Khan levyltä Re-Covers (2005).
Olen kuunnellut viime aikoina suurimmaksi osaksi Midlakea, joka on minulle aika uusi löytö. Midlaken musiikissa on jännää runollista melodisuutta tai melodista runollisuutta, mikä miellyttää korvaani. Musiikkia paremmin tuntevat osaavat varmaan ehdottaa ja löytää bändin musiikillisia vaikutteita. Sunnuntain klassikkosoittoon tämä vuonna 1999 perustettu teksasilaisbändi pääsee juuri intensiivisen kuuntelusessioni vuoksi. Kappalevalinta oli niin vaikeaa, että päädyin kahteen varsinaiseen ja yhteen bonuskappaleeseen. Videoiden kautta mukaan saadaan enemmänkin todellista klassikkoutta.
Ensimmäisen kappaleen Acts of Manin videoon on valittu pätkä Friedrich Wilhelm Murnaun hienosta mykkäfilmistä Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927).
"Great are the sounds of all that live / and all that man can hold."
Rulers, ruling all things on myös saanut kuvituksekseen kohtauksen hienosta elokuvasta. Andrei Tarkovskin Stalkerista (1979) on valittu ehkä yksi elokuvan koskettavimmista kohtauksista.
"I stood in awe of the whole creation / gathered among them was the morning giving all its rays."
Vauhdkkaampaan Midlakeen oikein naamojen kanssa voi tutustua kuuntelemalla ja katselemalla videon Head Home.
Nyt päästetään estradille Mr Bryan Ferry. Molemmat kappaleet ovat herran mainiolta standardilevyltä As Times Go By (1999). Alkulämmittelyksi rytmittelyä The Way You Look Tonightin tahdissa. Alun perin laulun on esittänyt Fred Astaire ja mahdollisesti steppailujen tahdissa esitetty kappale palkittiin Oscarilla vuonna 1936. Ferryn palkinnoista en tiedä.
Pikkukonsertin päättää fiilistellen levyn nimikappale, joka on kovin tuttu elokuvasta Casablanca.
Eput esittävät itse kappaleensa parhaiten, mutta jotkut coverit tai uustulkinnat kumpaa nimitystä nyt haluaakaan käyttää ovat myös onnistuneita. Tästä Sarah Kiven tulkinnasta kappaleesta Joka päivä ja joka ikinen yö pidän kovasti. Kappale löytyy elokuvasta Jos rakastat ja linkin takaa voi katsoa laulun leffaversion tansseineen hiekkalaatikolla. Elokuvasta en osaa sanoa mitään, koska en ole sitä nähnyt, soundtrackia olen kuunnellut sitten enemmänkin.
Muita vanhoja, uusia tai uusvanhoja klassikoita löytyy täältä.
Taas valikoituu sunnuntaiklassikoksi laulaja ja kappale, jotka eivät mitenkään liity nuoruuteni soundtrackiin, vaikka periaatteessa kai voisivat. Amerikkalainen vuonna 1930 syntynyt blues- ja soullaulaja Bobby "Blue" Bland (The Lion of the Blues'iksikin kutsuttu) on tuubilöytö. En edes muista mitä etsin, kuljin ehkä sanan blues perässä, kun vastaan tuli tämä melkoisen sielukas kappale (If Lovin' You Is Wrong) I Don't Want To Be Right, joka löytyy Blandin vuonna 1973 ilmestyneeltä levyltä His California Album. Istukaa rennosti, kuunnelkaa ja nauttikaa, videokuvana on vain levykansi.
Aitoa kultaa ja toista kultaa, joka ei silti ole katinkultaa. Oman korvan mukaan voi valita After the Goldrushin kuunteluun Neil Youngilta, k. d. langilta tai timanttiselta naistriolta Dolly Parton, Emmylou Harris ja Linda Ronstadt.
Muita elokuun sunnuntain helteisiä klassikkosoittoja löytyy täältä.
Olen aiemmin sunnuntaiklassikoissa kertonut Kate ja Anna McGarriglen kappaleeseen Love Over an Over liittyvästä ihastuksesta, etsinnästä ja löytämisestä. Nyt olen löytänyt laulun myös tuubista, joten voin vihdoinkin soittaa sen sunnuntaipäivän iloksi. Videolöytöjen kunniaksi kappale soi kahteen kertaan. Ensin levyversio, johon alun perin ihastuin ja sen jälkeen hitusen rokahtavampi live-esitys vuodelta 1984. Levyversiossa on muuten monelle tutunkuuloinen kitarasoundi - soittaahan levyllä itse Mark Knopfler.
Muita uusia ja vanhoja klassikoita voi kuunnella täällä.
Jos olisin parempi, vahvempi, viisaampi, ystävällisempi mies tai vaikkapa sotilas, merimies, maalari, runoilija, rakastaja niin... Näin mietiskelee skottilainen Midge Ure, Ultravoxissakin vaikuttanut herra ja OBE, joka Bob Geldofin rinnalla oli keskeinen vaikuttaja Band Aidin ja Do They Know It's Christmas -kappaleen synnyssä.
Taas oli Tangomarkkinat, joita en seurannut kisan viimeistä puolituntista pidempään ja senkin vain, koska odottelin jalkapallon MM-pronssiottelun alkua. Koska en muista ainuttakaan oikeaa jalkapallolaulua sunnuntain futisfinaalin kunniaksi, valitsen klassikkosäveleksi tangon. Tai no, en minä tiedä onko tämä La Villerita tango ihan oikeasti, mutta mielikuvissani se sopisi oikein hyvin Seinäjoen tangolavalta laulettavaksi jos vain jonkun laulajan tangokantti kestäisi. En muuten ollenkaan tiedä mistä laulu kertoo, mutta hyvältä se kuulostaa. Esittäjänä loistelias ja upeaääninen Mercedes Sosa.
Mahdollisia tangoja ja niiden vaihtoehtoja täällä.
Kuuntelin mainiota levyä Theme Time Radio Hour with your host Bob Dylan. Levyllä on eri artistien musiikkia vuosilta 1930-2005, mutta ei lainkaan Bob-isännän omia levytyksiä. Eipä haittaa, näitä suurimmaksi osaksi minulle tuiki tuntemattomia kappaleita ja esiintyjiä kuuntelee kiinnostuneena ja ylipäänsä koko radio-ohjelma tuntuu olleen ainakin musiikkiteemoiltaan kovin hauska ja mielenkiintoinen. Ehkä joku joskus ohjelmaa on kuunnellutkin ja osaa kertoa oliko onnistunut radioshow.
Tällä kuuntelukerralla korvaan tarttui walesilaisen, muun muassa Nick Lowen, Van Morrisonin ja Mark Knopflerin kanssa yhteistyötä tehneen Geraint Watkinsin (eli muusikkoherra lienee sitten tämän sunnuntain varsinainen klassikko) esittämä kappale Only a Rose. Levytulkinta on eleettömän kaunis. Verkosta löysin sinänsä hyvin esitetyn liveversion, mutta sen kuuntelua hieman häiritsee yleisön yletön jutustelu. Siksi valitsenkin kappaleeksi letkeämmän Be My Loven, joka löytyy levyversiona tuubista. Molemmat kappaleet löytyvät Watkinsin vuonna 2004 julkaistulta levyltä Dial "W" for Watkins.
Muita uusia ja vanhoja, tuttuja ja yllättäviä klassikoita voi etsiä täältä.
Olipa kerran kauan sitten keskikesän juhla, joka opetti kaksi teiniprinsessaa käyttämään kelloa ja luottamaan mukaviin kenkiin. Prinsessat olivat osallistuneet hauskaan juhannusjuhlaan, mutta juhlan tiimellyksessä he eivät olleet huomanneet ajan kulua ja paikalle saapuneita kurpitsavaunuja. Vaunut tulivat, menivät ja jättivät prinsessat kyydistään. Prinsessat eivät jääneet itkemään mutkan taakse kadonneiden kurpitsavaunujen perään, vaan kääntyivät paikalle osuneen naapurikuningaskunnan prinssin puoleen, jolla oli kuninkaan kärryt käytössään. Prinssiä kuitenkin sitoi kuninkaan mahtikäsky eikä hän saanut ylittää valtion rajaa saati tuhlata kallisarvoista kärrynestettä vähäarvoisiin prinsessoihin. Kuningaskuntia yhdistävien teiden risteyksessä prinssi jätti prinsessat kyydistään ja suuntasi kohti pehmeitä peittojaan ja silkkilakanoitaan. Prinsessat kiittivät saamastaan kyydistä mutta säästelivät ylenpalttisia hovietikettiin kuuluvia kohteliaisuusfraaseja.
Prinsessojen eteen avautui pitkä tie, jolla ei juhannusyönä ollut muita kulkijoita. Tie vei ohi hiljaisten talojen, nukkuvien metsien ja peltojen, yli mäkien ja mutkien. Toisen prinsessan tanssikengät hiersivät ja hän luopui kengistään, toinen prinsessa luovutti sukkansa ystävälleen, joka jatkoi sitkeästi matkaa kengät kädessä vain sukat herkkien jalkapohjiensa suojana. Puheliaiden prinsessojen keskustelu alkoi kilometrien taittuessa vähetä eivätkä he uskoneet katalaksi epäilemänsä prinssin nukkuvan silkkilakanoissaan rauhaisaa unta, ehkä he jopa toivoivat katumuksen herneen hiertävän prinssin herkkää hipiää paksujen kesäpatjojen läpi. Laulelu ja hauskojen juttujen kerrontakin väheni matkan alkaessa yhä enemmän hiertää jalkoja. Huumoriaan prinsessat eivät kuitenkaan menettäneet, se vain muuttui kilometri kilometriltä yhtä pisteliääksi kuin maantien pikkukivet. Kun prinsessat lopulta saapuivat perille, oli aamu jo käsillä. Linnoja ympäröivistä navetoista kuului ammuntaa ja palatsien väki oli nousemassa ylös.
Vuosiakin myöhemmin jo kuningattariksi muuttuneet prinsessat silloin tällöin muistelevat tien päällä vietettyä juhannusyötä, jolloin he oppivat mukavien kenkien arvon ja sen, että kurpitsavaunujen aikatauluista kannattaa pitää kiinni. He myös oppivat arvostamaan entistä enemmän ystävällistä herrasmiesmäisyyttä, joka ei jätä prinsessoja eikä kuningattaria pulaan, vaikka ovat toki ensimmäisinä valmiita myöntämään, että ilman prinssin hylkäystä seurannutta vaellusta he eivät kyseistä juhannusta muistelisi.
Kesän kunniaksi soi Durutti Columnin kappale Sketch for Summer. Durutti Columnia ja Vini Reillya olen joskus nuorena ollut kuuntelemassa Kaivopuistossa ja vieläkin muistan miten suuren vaikutuksen kauniissa sunnuntai-iltapäivässä leijuva musiikki teki. Kyseisestä konsertista löytyy tuubista jopa Missing Boyn video. Täällä voi lukea tunnelmia konsertista, mukana myös suomenkielinen konserttiarvio.
Sketch for Summerin levyversioon on linkki tässä.
Lisäsuosituksena ehkäpä Durutti Columnin kaunein kappale Prayer.
Muita mahdollisesti kesäisiä klassikoita voi kuunnella täällä.
Selailin vanhoja levykansioita ja mietin pitäisikö valita jokin kesäinen kaipuuballadi vai reippaampitempoinen laulu. Kun selailun kuluessa Steeleye SpaninAll Around My Hat alkoi hyräilyttää eniten, oli valinta selvä. Tässä jo vuonna 1969 perustetun ja yhä toimivan bändin ehkä tunnetuin laulu (korjatkaa jos olen väärässä). Olen kuullut kappaleen varmaan ensimmäisen kerran radiosta. Ehkä se on jäänyt mieleen jo ensi kuulemalta tai toiselta. Edelleen toimiva ja mukaansatempaava kappale, joka tosin ei ole bändin oma laulu, vaan paljon vanhempaa perua jo 1820-luvulta.
Eilen kuuntelin kanadalaisen laulajan Sarah McLachlanin levyä Rarities, b-sides and other stuff 2. Levyltä korvaan tarttui McLachlanin Cyndi Lauperin kanssa duetoima Time After Time. Olen pitänyt Lauperin versiosta, mutta kyllä tämä duetto sille vertoja vetää. Ihmeen hyvin Cyndin persoonallisen rupinen ääni soi yhdessä Sarahin lämpimänheleän äänen kanssa.
Häpeämättömän sentimentaaliset kappaleet ovat oivaa kuunneltavaa vaikkapa nostalgiafiiliksiin. Joskus ne vaan muistuvat mieleen tai niihin törmää sattumalta omassa musiikkikirjastossaan. Niin kuin nyt tähänkin Cliff Richardin Miss You Nights'iin, joka julkaistiin 1976 ilmestyneellä levyllä I'm Nearly Famous. Albumin nimessä voi halutessaan nähdä ironiaa, kun ottaa huomioon, että Cliff julkaisi ensimmäisen levynsä jo vuonna 1959 ja oli 1960-luvulla aikamoinen tähti yksin ja Shadowsin kanssa. Video näyttääkin palan laulajan suosiosta. 60-luvulta lienevät peräisin Cliff Richardin tunnetuimmat hitit mutta kyllä tämä Miss You Nights'kin vaan on älyttömän hieno biisi - jonkun mielestä taatusti pelkästään älytön, mutta minun korvaani se miellyttää edelleenkin.
"Miksei kukaan voi ymmärtää
että joskus nuoruus tekee kipeää
miksei kukaan voi hyväksyä
että mäkin saatan jotain ymmärtää
- - - -
Olet kaunis
olet rohkea
olet vapaa
syntynyt voittamaan"
Äitienpäivän klassikkoteemana on Young. Pelle Miljoona tavoittaa Olen kaunis -tekstissä hyvin yhdenlaisia nuoruudentuntoja - ja olenhan minä itsekin nuorena tätä laulua veivannut kasettimankalla monenmonta kertaa. Äitienpäivä saa lukemaan tässä iässä osan tekstistä vuoropuheluna, siksi juuri nuo tekstivalinnat laulusta.
Markku Pölösen dogmaelokuva Emmauksen tiellä (2001) on kotimaisia suosikkejani, omalaatuinen, hauska ja yllättävästi liikuttavakin. Tarinaan saumattomasti istuvat Suomi-iskelmät (käännösiskelmät mukaanlukien) ovat oleellinen osa elokuvan lumoa.
Peter Franzénin Rebekkaansa rakastava Mankka-Arvi ja Puntti Valtosen esittämä Rane ovat elokuvassa suosikkihahmojani ja siksipä valitsenkin sunnuntaiklassikoksi elokuvan kohtauksen, jossa Arvi esittää mopon tarakalle sidotulta mankalta kuuluvan Dannyn laulun tahdissa Rebeccan. Dannyn version ilman Arvia voi kuunnella täältä. Mutta juuri nyt Mankka-Arvi ja Arvin ja Ranen tanssi vetää pitemmän korren. Ja sitä paitsi: Peter Franzénin romaani Tumman veden päällä (Tammi 2010) on hurjan hieno ja se kannattaa ehdottomasti lukea.
Viime sunnuntain lauluvalintani nimessä oli runoilija Jesenin. Jatketaan kirjailijoiden parissa. Don Huonojen Mika Waltarin runoon Sininen yö sävelletty kappale on lempilaulujani pop- ja rockmusiikkiin siirrettyjen runojen joukossa.
On tämä klassikko, ainakin minulle ja Sakari Kuosmasen tuotannosta. Joskus nuorena kuuntelin tätä paljon, ehkä Jesenin kaupungissa vastasi johonkin todelliseen tai tehtyyn koti-ikävään tai yleisen haikeaan melankoliafiilikseen. Joka tapauksessa lyriikat, sävellys ja mahtipontiseksi kehiytyvä sovitus sekä Kuosmasen ääni ja tulkinta puhuttelivat silloin ja yhä. Kappaleen sävellys ja sanoitus ovat Pekka Tegelmanin.
Aina välillä Sunnuntaiklassikon idea hieman hämärtyy ja sitä tulee valinneeksi kappaleen, joka ei ole varsinaisesti "klassikko", mutta jonka vain haluaa soittaa. Tänä palmusunnuntaina suunnittelin klassikoksi portugalilaisen Madredeus-yhtyeen instrumentaalibiisiä As Montanhas, joka on kauneimpia tietämiäni valsseja. Tai ainakin valssilta se kuulostaa ja valssi olkoon sitten tämän sunnuntain klassikkoaiheeni. Madredeuksen esitystä en tuubista löytänyt, mutta sen sijaan löysin erinomaisen kiinnostavan videon (tekijä Mari Rizzo), jossa As Montanhas soi brasilialaisen Quarteto Pererên esittämänä. Kannattaa siis kuuntelun lisäksi keskittyä myös katseluun.
Mietin mitä valitsisin tälle viikolle sunnuntaiklassikoksi. Päädyin penkomaan vanhoja kasettejani, joita en ole voinut kuunnella pitkiin aikoihin, kun kotoa ei toimivaa kasettinauhuria löydy. Tein ällistyttäviä löytöjä, olen nauhoittanut kauan sitten kappaleita joita en ole muistanutkaan, mutta joista monet tuntuivatkin sitten tutuilta heti tuubissa kuunneltujen ensitahtien jälkeen. Osa puolestaan herätti minussa silkkaa nolostuttavaa hämmennystä, miksi olenkaan kuunnellut tuollaista musiikkia. Ehkä niistä jokin soi klassikoissakin, jos teemaksi tulee Nolot alalaatikon löydöt.
Päädyin valinnassani kuitenkin vanhaan suosikkiini, jota olen vuosien varrella soitellut useinkin. Stranglersin Golden Brown (jonka sanoituksen todellisesta merkityksestä on käyty vääntöä pitkään) levytettiin vuonna 1981 ja edelleen, liki 30 vuoden jalkeen kappale kuulostaa tuoreelta ja hyvältä. Videokin on sangen tyylikäs.
Haen klassikkoni vaihteeksi elokuvasta. Tosin "klassikko" on jälleen kovin venytetty käsite, sillä elokuva ei ole klassikko eikä sitä ole sen musiikkikaan, eivät ainakaan vielä. Ansioita kyllä olisi. Elokuva on syvästi koskettava ja moniulotteinen rakkaustarina, jonka tunnelmat musiikki poimii hienosti. Elokuva on Neil Jordanin Grahame Greenen romaanin Jutun loppu pohjalta ohjaama The End of the Affair(1999), pääosissa Ralph Fiennes, Julianne Moore ja Stephen Rea. Musiikin on säveltänyt Michael Nyman ja klassikkovalinnaksi poimin kappaleen nimeltä Diary of Hate, joka on minusta yksi hienoimmista elokuvamusiikeista - sellainen, joka soundtrackilta kuunneltuna tuo mieleen elokuvan tunnelman mutta ei sido musiikkia pelkästään elokuvaan vaan vakuuttaa omana itsenään, musiikkina.
Sunnuntaiklassikoissani ei olekaan tainnut aiemmin soida voimaballadeja, mutta nyt soi. Valintani ei kuitenkaan kohdistu mihinkään tunnettuun englanninkieliseen lauluun ja laulajaan, koska - yllätys yllätys - muillakin kielillä osataan tehdä vahvoja tunnepläjäyksiä. Valintanikin kohdalla luulen näin olevan, vaikka auliisti myönnän käsitykseni perustuvan laulajan tulkintaan ja videoon sekä Google Translatorin suosiolliseen apuun, koska tästä puolankielisestä laulusta ymmärrän ehkä pari sanaa ja nekin mahdollisesti väärin. Rakkaus taidetaan mainita ja ei-tietäminen.
Bajm on vuonna 1978 perustettu puolalainen rock-pop-bändi ja se lienee yksi Puolan kuuluisimmista yhtyeistä. Ensimmäisen kerran kuulin Bajmia ystäväni Puolasta tuomalta levyltä ja kun viime syksynä etsin tuubista hieman huonolla menestyksellä vanhaa suosikkikappalettani, törmäsin bändin uudempaan tuotantoon kuuluvaan balladiin Krótka historia eli Lyhyt historia, josta aloin heti pitää. Google Translator käänsi kappaleen lyriikat ja omalla tavallaan kaunista runoahan käännöskone suolsi (löytyy kokonaisuutena täältä ja puolaksikin):
Miten voisin sanoa hänelle niin.?
Nyt jos vain hän osasi mielestäni huono.
En voinut lopettaa sanoja.?
ja yksinkertaisesti mahdollista, että - voi mennä.
Nyt kun olen teidän kanssanne täällä, tunnen voiman sanansa.
kohtalo voi antaa minulle mahdollisuuden jälleen.
Mainio masiina tuo käännöskone. Mutta nyt annetaan tilaa kauniille laululle, Bajmille sekä Beata Kozidrakin hienolle äänelle ja tulkinnalle.
Teinifiilistelyä isoin kirjaimin, mutta voi tässä nähdä pienen pienen yhteyden käynnissä olevien talviolympialaisten suomalaisurheilijoiden kullan metsästykseen ja ennen kaikkea kohta tuleviin kisayhteenvetoihinkin jos niin haluaa - eli Since I Don't Have You ja esittäjänä The Skyliners.
Muita ehkä kultaisiakin klassikoita voi kuunnella täällä.
Joskus syksyllä kännykkääni tuli ystävältäni tekstiviesti: "Missä laulussa lauletaan jotain sellaista kuin I saw my brand new baby ja forever. Sellanen ilonen biisi, ihan tuttu. Tuli radiosta, ei ole nettiä, en voi tarkistaa." Minä tarkistin lyriikkapätkän avulla ja niin löytyi Roy Woodin Forever. Samantien kappale alkoi soida päässä. Tarkistussoitto tuubissa paljasti, että iloinenhan kappale on ja aivan tuttu myös minulle. Ja edelleen kelpaa kuunteluun.
Muita eri tavoin löytyneitä klassikoita voi kuunnella täällä.
Sunnuntaiklassikoiden teemasoitoksi oli valittu Paras rakkauslaulu. Vaikea valinta, on niin monta hienoa. Joinakin päivinä mikään niistä ei puhuttele ja joskus vain yksi sopii tunnelmaan. Tänään mieleen tuli Juice Leskisen ehkä kaunein kappale Viime yönä ennen kahta, jonka nyt saa esittää Vesa-Matti Loiri.
No niin, tarina alkaa. Kauan sitten oli elokuvatähti Julia Roberts ja on vieläkin. Julia teki nuorena neitinä suhdemarkkinoilla monta kieppiä ja kaikesta tai ainakin melkein kaikesta olivat lehdet tietoisia, myös täällä kaukana Pohjolassa. Lopulta Julia meni naimisiin miehen kanssa, jonka nimi tuntui suomalaisen korvaan kovin kummalta. Nimi oli Lyle Lovett eikä sellaista nimeä nyt kenelläkään oikeasti voi olla, eihän. Lisäksi lehdet väittivät, että mies oli kovasti kuuluisa laulaja, mutta kuinkahan moni siitä Suomessa tiesi, osasi eräskin naisihminen ihmetellä, hän kun ei koko miehestä ollut mitään kuullut ennen Julian rakkautta ja karkumatkaa alttarille. Ja vaikka tämä naisihminen ei nyt hääppöinen Roberts-fani ollutkaan, ei siis fani lainkaan vaikka pitikin joistakin Julian leffoista, oli hän kuitenkin kovasti kiinnostunut musiikista. Niinpä hän lainasi kirjastosta Lyle Lovettin levyn, vaikka pitikin suurena ihmeenä että mokoma löytyi - joku siis tunsi hepun musiikkia kirjaston hankintaosastolla. Myötähäpeään valmistautuneena naisihminen suoristi essunsa helman, veti villasukat jalkaan ja varasi pari Eppu Normaalin levyä varalle ja alkoi kuuntelun.
Villasukat eivät tosin pyörineet jalassa eikä naisihminen langennut loveen, mutta ei niitä eppujakaan tarvinnut soittimeen laittaa. Lyle Lovettia nainen huomasi kuuntelevansa ihan mielellään vaikkei tullutkaan levyä itselleen hankkineeksi. Levy saattoi olla Step inside this house vuodelta 1998, mutta oli mikä oli, levyllä - ja tuolla Step'llä se ainakin on - oli kappale nimeltä Bears ja karhulaulu teki villasukkanaiseen lämpimän sympaattisen vaikutuksen, samoin kuin perheen pehmokarhuihinkin, jotka innostuivat taputtelemaan pörrötassujaan laulun soidessa ja niinpä Bears, vaikkei ehkä klassikko olekaan, soi tänä viikonloppuna sunnuntain klassikkosoitossa.
Muita mahdollisia eläinlauluja sun muita voi kuunnella täällä villasukat jalassa tai ilmankin.
Sunnuntain PS: Kommenteissa paljastui uutinen. Samoihin aikoihin kun villasukkiin mielistynyt nainen lämmitteli varpaitaan sinisissä sukissa ja naputteli tarinaa tutustumisestaan Lyleen, olikin Lovett livennyt lähemmäksi naista kuin tämä olisi koskaan kuvitellutkaan. Countryheppu ei ollutkaan Texasissa tai Hollywoodissa vaan ihan Helsingissä keikkailemassa. Jotkut muutkin kuin kirjaston hankintaosaston musatyypit olivat selvästi miehestä kuulleet. Omituinen yhteensattuma, mutta sellainen oli ollut miehen musiikkiin tutustuminenkin. Hesarista löytyi jopa haastattelu. Ja nyt nainen pohtii kannattaisiko niitä konsertti-ilmoituksiakin joskus lukea.
Lauantaina valittiin Suomen tämän vuoden euroviisu, joten kisan innoittamana valitsen klassikoksi yhden vanhoista viisusuosikeistani. Kappale ei voittanut kilpailua, vaan vei vuonna 1967 Luxemburgin kunniakkaalle neljännelle sijalle, mutta myöhemmin siitä tuli maailmanlaajuinen hitti, Kisan voitti Englannin Sandie Shaw ja Puppet on a String. Mutta se viisuklassikko ja tämän sunnuntain sunnuntaisoitto on Vicky Leandrosin L'amour est bleu. Moneen kertaan versioidun laulun on suomeksi levyttänyt ainakin Jukka Kuoppamäki (harmi, ettei sitä löytynyt tuubista). Esa Pulliainen ja Agents ovat tehneet viisusta sangen menevän instrumentaalikappaleen.
Bluesin jälkeen siirryn jazziin, vaikka jotain bluestunnelmaa argentiinalaisen saksofonistin Gato BarbierinEuropassakin on. Kappaleen on säveltänyt Carlos Santana ja sitä pidetään Barbierin tunnetuimpana. Europa löytyy vuonna 1976 ilmestyneeltä levyltä Caliente!, joka vinyylinä asustaa minunkin hyllystäni. Europassa on sujuvan rosoinen, pidätellyn intohimoinen tunnelma.
Monenlaisiin tunnelmiin vieviä klassikoita löytyy täältä.
Tälläkään kertaa en tyydy yhteen kappaleeseen, vaan jätän teidän päätettäväksenne kumman kuuntelette vai intoudutteko soittamaan jopa molemmat. Tarjolla on Everyday I Have The Blues, jota ovat Elmore Jamesin lisäksi esittäneet ainakin B. B. King ja Eric Clapton.
Toinen valinta ei nimestään huolimatta taida kertoa siivouksesta, eli (I believe I'll) Dust My Broom, jonka levytti alun perin Robert Johnson. Kappaletta ovat myös monet versioineet.
Sunnuntaiklassikkoa miettiessä tuli eteen hankala hetki - kumman kappaleen valitsisin loistavalta bluesmuusikolta Lightnin' Hopkinsilta, Baby, come go with men vai Have you ever loved a womanin. Päädyin molempiin, joten olkaapa hyvät. Baby, come go with me soi livetaltiointina.
Have you ever loved a woman soi pelkän kuvan kera.
Tuubista löytyi alkuperäiseksi mainittu, Manhattan Melodrama -elokuvasta poimittu, versio ja klipin infossa on kiinnostuneille tietoa laulun historiasta.
Joskus kauan kauan sitten kuulin radiosta persoonallisten naisäänien laulavan laulua, jonka lyriikoista osa jäi mieleen - tosin ei niiden syvällisyyden vuoksi: "love, love, love over and over, baby baby baby". Lauluduon nimestä mieleen jäi vain mäkkarrijotain sisters ja se, että kyseessä olivat kanadalaiset sisarukset. Tuohon aikaan ei ollut internetiä eikä kyseisestä duosta missään lehdessäkään puhuttu. En saanut selville yhtyeen oikeaa nimeä enkä kappaleenkaan, mutta kasettinauhalle laulu taisi tarttua. Etsin vuosien varrella silloin tällöin kirjaston tietokannasta kyseisiä laulajia, mutta kun nimestä oli vain hyvin hämärä käsitys, ei haku tietenkään tuottanut tulosta.
Vuosia myöhemmin törmäsin duon nimeen lehdessä. Kirjoituksen taustoitus oli sellainen, että osasin yhdistää hataran nimimuiston lehdessä mainittuihin kanadalaisiin sisaruksiin. McGarrigle Sisters'iin tai paremminkin Kate ja Anna McGarrigleen. Hankin heti käsiini siskosten levyjä ja mieleen jäänyt rullaava kappalekin löytyi, nimeltään yksinkertaisesti Love over and over. Harmillisesti kappaletta ei löydy tuubista, mutta Amazonin kautta voi käydä pätkän kuuntelemassa, monelle laulu lienee hyvinkin tuttu. Lauluduon löytämisen jälkeen heidän musiikkinsa on soinut säännöllisen epäsäännöllisesti levylautasellani, sattumalta kuullusta laulusta alkanut ihastus on muuttunut vakaaksi ja arvostavaksi kiintymykseksi.
Kanadalaiset McGarriglen sisarukset ovat levyttäneet sekä englanniksi että ranskaksi ja kuuntelen heitä molemmilla kielillä mielelläni. Sunnuntain klassikkosoittoon valitsen ranskankielisen kappaleen Petite Annonce Amoureuse, joka rajallisen ranskantaitoni perusteella kertoo hitusen surumieleisellä otteella seuranhakuilmoituksesta. Laulu on vuonna 2003 ilmestyneeltä erinomaiselta levyltä La Vache Qui Pleure.
Rufus Wainwrightin ystävät tiennevät, että hän ja laulajasisarensa Martha ovat Kate McGarriglen ja Loudon Wainwright III lapsia. Esimerkiksi levyllä The McGarrigle Hour esiintyy Katen ja Annan lisäksi entisiä ja nykyisiä aviomiehiä, lapsia, yhteistyökumppaneita ja ystäviä (muun muassa Emmylou Harris). Kiinnostava ja kuunneltava levy sekin.
Lisää Lepiksen pyytämiä laiskan letkeitä ynnä muunkinlaisia klassikoita täältä.
Kauneimmista joululauluista puhuttaessa on oma suosikkini Piae Cantiones -laulu Puer natus in Bethlehem (Synnytti piltin Bethlehem) ja mieluiten juuri latinaksi esitettynä, vaikka ikävä kyllä silloin tekstistä ymmärrän vain sanan sieltä täältä. Laulun voi tuubissa kuunnella esimerkiksi luutulle ja viola da gamballe sovitettuna. Klassikoihin valitsen kuoroesityksen.
Klassisesta joulumusiikista piittamattomalle tarjoan Jack Johnsonin akustisen tulkinnan vanhasta Petteri Punakuonosta. Johnsonin laulua kannattaa kuunnella tarkalla korvalla, kappaleen lopussa on lyriikoita muutettu oleellisesti.
Jazzin ystäville lyhyt animaatio parin joululaulun potpurista Ella Fitzgeraldin tahdittamana.
Kävin taannoin Pauli Hanhiniemen ja Hehkumon keikalla ja hyvä keikka olikin. Bändi on aivan mainio kansanmusiikista ammentava porukka ja Hanhiniemen äänestä olen aina pitänyt paljon. Hehkumon kappaleisiin voi tutustua yhtyeen MySpace-sivulla (kannattaa aloittaa vaikka laulusta Tähtiin kirjoitettu).
Onnistuneen keikan ja laulusolistin yhä korviani hivelevän äänen vuoksi tämän sunnuntain klassikkovalintani esittäjä on Pauli Hanhiniemi. Kappale on uusi tulkinta vanhasta kappaleesta Ei aika mennyt koskaan palaa, joka on minulle tutuin Eeron ja Jussin esittämänä. Kappaletta ovat esittäneet nimellä Unhoita menneet esimerkiksi Tuula-Anneli Rantanen ja Henry Theel. Hanhinimen tulkinta löytyy tänä syksynä ilmestyneeltä vanhoja slaavilaisia iskelmiä sisältävältä Kerkko Koskisen levyltä Yhteinen sävel - Ei aika mennyt koskaan palaa. Jos uuden version muhkea sovitus ei innosta, niin kannattaa valita kuunteluun jokin noista vanhoista tulkinnoista.
Katri Helenaa on kutsuttu sinivalkoiseksi ääneksi ja hän lienee niitä artisteja, jotka liki kaikki suomalaiset tietävät, kuuntelivat sitten hänen musiikkiaan tai eivät. Hän on Suomi-iskelmän klassikkolaulaja jos kuka ja sopii siksi itsenäisyyspäivän esiintyjäksi. Katri Helenalla on monta hyvää laulua, joten yhtä ainokaista klassikkoa oli vaikea valita. Päädyin siksi kolmeen, jotka ovat Katri Helena -suosikkejani.
Jukka Kuoppamäen sävellys Ei kauniimpaa on yksi kauneimpia Katri Helenan kappaleista. Esa Niemisen ja Sinikka Svärdin Vie minut on kansanmusiikkimausteinen vetävä kappale. Kappale on vuonna 1995 ilmestyneeltä samannimiselta levyltä, jota veivasin sen ilmestyttyä autossa edestakaisin. Video on mainio animaatio.
Suomalaisen kevyenmusiikin mahtiherrojen Toivo Karjen ja Juha Vainion Minne tuuli kuljettaa on Se Kappale, jolla Suomen olisi kuulemma ensimmäisen kerran pitänyt voittaa euroviisut - jos Suomen raati vain olisi suostunut lähettämään yleisön suosikin kisoihin. Vuodelta 1965 olevassa klipissä voi ihailla Katri Helenan iloista esitystä ja kaunista hymyä.
Proge on minulle vaikea sana. En ole koskaan innostunut progressiivisesta rockista ja siksi onkin hieman outoa, että progresiiviseen rockiin luettava Alan Parsons Projectin levy Eye in the Sky kuuluu suuriin suosikkeihini. Levy on kuitenkin niin sulavan melodinen kokonaisuus, että aikoinaan ihastuin siihen ensikuulemalta ja yhä edelleen pidän monista sen kappaleista.
Sunnuntaiklassikoksi valitsen Old and Wisen, joka on yksi kauneimpia tuntemiani kappaleita. APP:n levyillä on laulanut monen moni solisti, Eye in the SkyllaOld and Wisen lesittää Colin Blunstone.
Eye in the Skysta ei oikeastaan voi puhua mainitsematta sen nimikappaletta sekä instrumentaalibiisiä Sirius, joka kuulemma on soinut monien yhdysvaltalaisten urheilujoukkueiden tunnarina. Seuraavassa klipissä ne ovat peräkkäin. Eye in the Skyn laulaa Alan Parsons Projectin toinen perustaja Eric Woolfson.
Olen tylsä ihminen, en ole erityisen innostunut pikkujouluista enkä varsinkaan sellaisista, joissa minun oletettaisiin edes muodon vuoksi tanssahtelevan iloisesti tonttutansseja. Sunnuntaiklassikoihin kaivattiin pikkujoulukauden kunniaksi rytmimusiikkia, pikkujouluswingiä, sellaista joka saisi rynnistämään tanssilattialle. Hohhoijaa, sopiiko että twistaan (hitaasti enkä kovin alas) omassa keittiössäni astianpesukonetta täyttäessäni?
Mutta svengiswingiä minulla kyllä on tarjolla. Löysin bluesia tuubista etsiessäni sattumalta Louis Armstrongin ja Danny Kayen yhteisesityksen When the Saints Go Marching in, jossa ei juuri bluesia ole, mutta swingiä sitäkin enemmän. Näin hervottoman hauskaa esitystä en ole vähään aikaan nähnytkään - ja pikkujoulu kuluu herrojen seurassa leppoisasti ja naurun raikuessa.
Koska pikkujoulun ajanvietteeksi sopivat mainiosti jouluelokuvat ja vanhat musikaalit, tarjoilen svengikeitokseen lisukkeeksi oppitunnin jazzin synnystä. Pätkä on elokuvasta A Song Is Born(1948).
Tätä kappaletta tuli teini-Tuimana veivattua kerran jos toisenkin, mikä ei liene ihme - Teenager in loven tekstihän on kuin suoraan teinitytön päiväkirjasta. Taisin kuunnella kappaletta eniten Donny Osmondin esittämänä, ehkä joskus myös Paul Ankan ja alkuperäisesittäjien eli Dion & The Belmontsin tulkintana. Nykyisin kallistun Dion & The Belmontsin kannalle. Ja mikäs on kuunnellessa, onhan tämä oikeasti kovin söötti laulu.
Viime sunnuntain klassikoihin valitsin Zen Cafen Piha ilman sadettajaa hienon animaatiovideon vuoksi. Jatkan samalla linjalla tällä viikolla. Jackie Wilsonin Reet Petite on minulle tuttu kappale jo yli parin vuosikymmen takaa ja olen aina pitänyt sen svengaavuudesta. Kappaleeseen on tehty myös mainio savianimaatio, joka tällä kertaa ratkaisi klassikkovalinnan kappaleen hyväksi.
Samuli Putro on minusta parhaimpia suomalaisia rocklyyrikoita. Putro tavoittaa teksteissään tunnelmia ja hetkiä tarkasti, lisäksi hän on armoitettu tarinankertoja, jos vanha määritelmä sallitaan klassikoissa. Joskus voi vain ihmetellä, miten hänen tekstinsä vielä taipuvat niin helposti laulettaviksi, vaikka laulettaviksihan ne toki on tehtykin. Minulle Putro on lyyrikko ja tarinoitsija, rock-määreen liitän mukaan vain pienen selvennyksen vuoksi, runokokoelmaahan Putro ei ole julkaissut.
Mutta pidän minä erittäin paljon Zen Cafen musiikistakin ja Samulin lämpimästä äänestä. Sunnuntaiklassikoksi olisin voinut valita Zen Cafelta liki minkä kappaleen vain, mutta päädyin videon vuoksi kappaleeseen Piha ilman sadettajaa. Video on erinomaisesti tehty hurja ja synkkä animaatio. Näin puhuttelevia musiikkivideoita harvemmin näkee.
Samuli Putro julkaisi tänä vuonna ensimmäisen soololevynsä Elämä on juhla. Valitsin levyltä pari kappaletta, joissa Putron erityiskyvyt tekstien tekijänä näkyvät. Nimikappaleessa vivahteikasta ja filosofista kertomusta ihmisen elämänkaaresta rytmittää toisto "Elämä on juhla". Toisto on yksi Putron lyriikan peruspilareita. Toinen on kysymysmuoto, mistä kappale Mitäpä jos on hyvä esimerkki. Laulun ytimen kiteyttää sen tärkein kysymys: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana?"
Olen ennenkin sanonut, että kunnon uustulkinta ei himmennä alkuperäisen arvoa. Ei tässäkään valinnassani. Bonnie Tylerin tunnetuksi tekemä Total Eclipse of the Heart on Tori Amosin käsittelyssä muuttunut pelkistetympään ja tulkitumpaan suuntaan, mikä taas poimii laulusta esiin ehkä joitain uusia puolia. Pelkkä pianosäestys sopii tähän verrattoman hyvin.
Joku aika sitten kuuntelin töissä aamuhommien taustalla pätkiä Willie Nelsonin levystä Stardust. Kappale I'm gonna sit right down and write myself a letter tarttui mukavan letkeänä korvaan. Kotona tuubin ääressä etsin kappaleelle alkuperäisempää esittäjää ja löysin Fats Wallerin. En tiedä onko tämä jazzpianisti ja koomikko laulun alkuperäinen esittäjä mutta siitä viis, hänen tulkintansa miellytti minua eniten.
Fats Wallerin ilmeikästä komiikkaa voi ihailla esimerkiksi vanhassa klassikossa Ain't Misbehavin'.
En harrasta oopperaa, mutta pidän kyllä joistakin aarioista. Georges Bizet'n oopperassa Helmenkalastajat on pari muillekin kuin oopperaharrastajille tuttua aariaa. Niistä sunnuntaiklassikoksi valikoituu Je crois entendre encore, joka on yksi kauneimmista tietämistäni. Aaria on tärkeässä asemassa myös Sally Potterin elokuvassa Mies, joka itki (The Man Who Cried, 2000).
Tässä aarian esittää armoitettu ruotsalaistenori Nicolai Gedda.
Kyseinen aaria on innoittanut muitakin kuin oopperalaulajia. Sitä ovat esittäneet ja levyttäneet esimerkiksi Alison Moyet sekä Pink Floydissa vaikuttanut David Gilmour. Vaikkei Gilmour todellakaan ole mikään oopperatenori eikä esitys Kansallisoopperan lavalle ehkä soveliain, on hänen tulkinnassaan syvää koskettavuutta, joka saa liikuttuneeksi laulajan lisäksi myös kuuntelijan.
Aretha Franklinin musiikista tiesin pitkän aikaa vain kappaleen Mumbles, jota koulukaverini minulle soitti. Pidin kappaleesta paljon, mutta jossain vaiheessa se hävisi minulta - sitä ei ollut kaseteillani, ei levyillä eikä sitä myöskään löytynyt kirjastosta. Lopulta kirjoitin vuosien tauon jälkeen vanhalle kaverilleni, joka oli Mumblesin jo unohtanut, mutta joka ystävällisesti etsi minulle levytystiedon. Lopulta löysin kappaleen myös tuubista ja sittemmin sitä on tullut soitettua monen monta kertaa. Aina vaan se on hyvä.
Kappale löytyy Arethan vuonna 1977 ilmestyneeltä levyltä Sweet Passion nimellä Mumbles / I Got the Music in Me. Videossa kappale alkaa noin 27 sekunnin kohdalla. Menevää scat-laulua, olkaa hyvä.
Olipa hankala tämä Sunnuntaiklassikoiden 1-vuotisteema. Ensimmäinen klassikkosoittoni oli Hullujussin Friduna skikuna eikä minulla ole oikein muita suosikkeja bändin tuotannossa. Tosin alun perin olinkin suunnitellut ensimmäiseksi sunnuntaiklassikokseni aivan toista bändiä ja kappaletta.
Olisin halunnut soittaa Beatlesin All My Lovingin, mutta SusuPetal oli jo ehtinyt valita sen. Nyt 1-vuotisjuhlassa soitankin alkuperäistä klassikkoyhtye-ehdokastani. All My Lovingin sijasta valitsen samoissa teemoissa hieman herkemmällä otteella kulkevan kappaleen And I Love Her. Klippi on mainionhauskasta Beatles-elokuvasta A Hard Day's Night (1964).
Sunnuntaiklassikkoni avainsana on lehmä ja valintaan päädyin lehmänkellojen kautta. Viime sunnuntaina Panu soitteli lehmänkelloja ja lupasin vastasoitoksi soittaa parhaan tietämäni lehmälaulun, jos hän tekee suunnittelemansa lehmänkellojen TOP viitosen. Panun laatima lista kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on palkintokisakin. Samainen herra Tommin kanssa palkitsi minut muinoin Spotify-kutsulla, vaikken oikeastaan edes osallistunut kilpaan. Palkinto kylläkin ilahduttaa liki joka päivä.
Valitettavasti suosikkilehmälauluani Kate & Anna McGarriglen surullista La Vache Qui Pleure samannimiseltä levyltä ei tuubista löytynyt eikä Eppujen Lainelautaileva lehmänmaha rock'roll'kaan tuntunut parhaalta valinnalta. Päädyin lopulta Ella Mae Morsen esittämään Cow Cow Boogieen, jonka suhde lehmiin ei ole suora, mutta lauletaanhan siinä kuitenkin lehmipojasta.
Amos LeenShout Out Loud ei vielä ole mikään klassikkobiisi, sehän julkaistiinkin vasta vuonna 2006 levyllä Supply And Demand. Kappaleessa on kulkeva tunnelma, sanojen ja videon kuvien vuoropuhelu on kuin novellikokoelman, romaanin tai episodielokuvan alkuasetelma. Siksi kappale saakin tänä sunnuntaina edustaa wannabe-klassikkoa - ja Amos Leen tuotannossa Shout Out Loud saattaa joskus ihan oikea klassikko ollakin.
Olen joskus kirjoittanut miten Miehen ammoin ahkerasti soittamat Joy Division ja New Order ovat aiheuttaneet yhä jatkuvan vastustusreaktion. Sen sijaan paljon muuta Miehen soittamaa musiikkia olen oppinut sietämään, kuuntelemaan, osasta jopa pitämään paljon. Esimerkiksi älykkörockbändi Talking Heads ja David Byrnen (musiikillinen) kaveri ja yhteistyökumppani Brian Eno ambienteineen alkoivat vakaasti toistuvan soittamisen myötä vähitellen miellyttää.
Road To Nowhere lienee Talking Headsin tunnetuimpia kappaleita, jota vauhditti myös huima musiikkivideo. Oheinen konserttiversio (alussa on Byrnen noin 37 sekunnin haastatteluosuus) on laulun lievästä epävireisyydestä huolimatta tunnelmaltaan mainio.
Brian Eno on mies, joka keksi ambientin. Vuonna 1975 Eno makasi sairaalassa hoidettavana auto-onnettomuuden jälkeen. Hän kuunteli vanhaa harppumusiikkia, mutta musiikki soi liian hiljaa eikä Eno kyennyt säätämään musiikin volyymia. Tämä sai hänet miettimään musiikkia ja musiikin merkitystä uudella tavalla. Eno on levyttänyt ambientin helmiä kuten Music for Airports (1978) ja Music for Films 1 & 2 (1978 & 1983). Eno rakentaa musiikillaan inspiroivia ja rauhoittavia ääniympäristöjä. Musiikki on osa tilaa, mikä lienee yksi ambientin pyrkimyksiä mikäli olen ymmärtänyt asian oikein.
Talking Headsin rinnalle valitsen Enon hienolta ei-ambient-levyltä Before and After Science (1977) herkän Julie With... .
Amerikkalainen singer-songwriter Cat Power (aka Chan Marshall) on tehnyt monia uustulkintoja vanhoista tutuista lauluista. Cat Powerin käsittelyssä laulut muuttuvat liki tunnistamattomiksi, koska hän lähestyy niitä aivan uudesta tulokulmasta. Sunnuntaiklassikoksi valitsen erinomaiselta The Covers RecordiltaRolling Stonesin Satisfactionin, josta Cat Power ei muuten laula lainkaan kertosäettä. Tuubista löytyy Satisfactionista rokkaavampia keikkaesityksiä, mutta tänne valitsen levyversion, joka on minusta parempi.
Cat Power muuten esiintyy pienessä roolissa Wong Kar Wain elokuvassa My Blueberry Nights, jossa myös soi hänen musiikkinsa, esimerkiksi kappale The Greatest.
Charles Trenet'nLa Mer (alkuperäinen levytys 1946) on monille tuttu laulu, ehkä säveltäjän itsensä, Bobby Darinin tai Robbie Williamsin esittämänä. Laulua on käytetty paljon elokuvissa, esimerkiksi alkuperäisversiota Mr Bean's Holidayssa ja Kevin Klinen laulamana Ranskalaisessa suudelmassa (The French Kiss). La Mer'n englantilainen nimi Beyond The Sea on jopa siirtynyt Bobby Darinista kertovan elokuvan nimeksi.
Minua miellyttää eniten sunnuntaiklassikoksi valitsemani Charles Trenet'n oma tulkinta. Hyvänä vaihtoehtona sille olisi ollut 1920-30-lukujen cabaretlaulaja Leslie (Hutch) Hutchinsonin englantia ja ranskaa sekoittava levytys.
Kalevala on klassikkoeepos ja Kalevalasta pääsen muutaman mutkan kautta sunnuntain klassikkovalintaani. Elias Lönnrot rakensi Kalevalan kansanrunojen pohjalta ja keskelle laajaa teosta hän loi pienoiseepoksen Kullervosta. Paavo Haavikko kirjoitti Kullervosta Rauta-ajassa (1982) ja laajensi Kullervo-osion erilliseksi Kullervon tarinaksi (1982), joka on minusta yksi parhaista suomalaisista teoksista, moniulotteinen ja vaikuttava niin kielellisesti kuin Kalevalan tarinan uustulkintana.
Vuonna 2006 ilmestyi Amorphiksen levy Eclipse, jonka tekstit pääosin ovat Kullervon tarinasta (Anselmi Hollon englanninnos). Minun levylautasellani soi useimmiten House of Sleep, jonka pohjana olevasta Haavikon tekstistä alun lainaus on. Klassikkoutta tämän sunnuntain valinnassani edustaa tekstin puhuja, Kalevalasta lähtenyt Kullervo.
Muita klassikkoja löytää täältä ja Eclipsen lyriikoita puolestaan voi lukea täältä.
Kävin kerran Ultra Bran keikalla. Siitä on kauan ja tunsin bändiltä tuolloin kutakuinkin vain yhden kappaleen ja se on tämän sunnuntain valintani eli Minä suojelen sinua kaikelta. Keikka oli hyvä. Esiintyjänä minuun teki suurimman vaikutuksen Arto Talme, jonka intensiivinen esiintymiskatse tuntui poimivan yleisöstä jokaisen kuuntelijan erikseen. Hän loi illuusion, että hän laulaa juuri "minulle" tai ainakin katsoo juuri "minuun" esiintyessään. Se on taito, jota moni esiintyjä ei osaa.
Keikan jälkeen oli hakeuduttava Ultra Bran musiikin pariin satunnaisia radiosoittoja enemmän. Aikojen kuluessa bändistä on tullut perheemme suurin yhteinen suosikki, jota kaikki kuuntelevat ja jonka vääriin hyllyihin ja huoneisiin eksyneiden levyjen perään huudellaan milloin kenenkin äänellä. Kaikilla on omat lempilaulunsa. Minä suojelen sinua kaikelta on Ultra Bran Tosi Klassikko ja yksi omista suosikeistani.
Koska lukupolkuni James Joycen Dubliniin sijoittuvan Odysseuksen parissa on ollut paikoin hieman kivinen, valitsen tämän sunnuntain klassikoksi Joycen Dublinilaisia-novellikokoelmasta nimensä napanneen Dubliners-yhtyeen esittämän Rocky Road to Dublin. Kappale on minulle tuttu jo vuosikymmenten takaa, alun perin olen kuunnellut laulua Pihasoittajien esityksenä.
Pihasoittajien kanssa Dubliniin pääsee Ylen Elävän arkiston kautta, tässä Off to Dublin.
Sally Potterin elokuva The Tango Lesson kuuluu juututtaviin elokuvakokemuksiin. Siis niihin, joista päättää vilkaista TV:stä vähän alkua ja elokuvan loputtua huomaa huumaantuneena katsoneensa leffan läpi mitään muuta huomaamatta. Tosin The Tango Lessonista en nähnyt edes aivan alkua. Olen nähnyt elokuvan vain kerran enkä tiedä millaisen vaikutuksen se nyt tekisi. Silti se kuuluu suosikkielokuviini.
Elokuvan päähenkilönä on ohjaaja Sally Potterin esittämä elokuvaohjaaja, joka haluaa oppia tanssimaan tangoa. Opettajakseen hän pyytää Pablo Veronin esittämän argentiinalaisen tanssijan. Intensiivinen elokuva paljastaa miten tango ei ole pelkkiä askelia vaan ennen kaikkea tunnetta.
Sunnuntaiklassikoksi valitsin Tangomarkkinat huomioiden The Tango Lessonissa esitetyn Astor Piazzollan Libertangon, joka on yksi hienoimmista tangoista. Sellisti Yo Yo Ma ja tanssijat tarjoavat elokuvassa tangosta loistotulkinnan. Tämän linkin takaa löytyy Yo Yo Man esittämän Libertangon virallinen musiikkivideo. Siinä on parempi äänen ja kuvan laatu kuin tässä elokuvaklipissä, jossa itse tango tanssitaan kai kokonaisuudessaan.
Black Is The Colour'ia pidetään Wikipedian mukaan alkuperältään skotlantilaisena lauluna, vaikka se tulikin tunnetuksi Appalakeilla vuonna 1915. Joka tapauksessa laulua ovat esittäneet monet ja sen ovat levyttäneet muun muassa Nina Simone, Joan Baez, Corrs, Natacha Atlas, Judy Collins ja Paul Weller. Laulu on kaunis ja ilmeinen klassikko myös.
Koska luen parhaillaan irlantilaista kirjailijaa, valitsen laulun esittäjiksikin irlantilaisia. Kuvaan pääsee Christy Moore, mutta vaihtoehdon hänelle tarjoaa nuoremman polven naislaulaja, heleä-ääninen Cara Dillon.
Kyllä Beatles-laulu sopii muidenkin esitettäväksi - ainakin silloin kun esittäjä on hyvä ja tulkitsee kappaletta uudesti.
Eddie Vedderin (Pearl Jam) tulkinta You've Got to Hide Your Love Awaysta löytyy I Am Sam -elokuvan soundtrackilta, josta onnistuneeksi Beatles-coveriksi olisi voinut valita oikeastaan minkä kappaleen vain. Jos ei ole soundtrackia kuunnellut, kannattaa siihen tutustua piti sitten Beatlesistä tai ei, esiintyjät ja tulkinnat ovat kiinnostavia ja joitakin kappaleita kuunnellessa alkaa jopa miettiä tämähän on alkuperäistä parempi.
Tuubistakin levyn kappaleita löytyy, esimerkiksi tällä videolla on Aimee Mannin & Michael Pennin Two of Us, Sarah McLachlanin Blackbird ja Wallflowersin I'm Looking Through You.
Vanha tanssimusiikki on oivallista juhannusmusiikkia ja valssin tahtiin voi tämänkin aaton keinutella juhannuspäivää kohti. Olavi Virran esittämä Aamu Airistolla ilahduttaa juhannuspäivän aamunakin satoi tai paistoi.
Pähkäillessäni tämän kertaista teemaklassikkoa mietin myös monia suosikkitangojani. Valssi tuntui kuitenkin sopivimmalta. Valinnanvaikeutta sivusta seuranneella Miehellä sen sijaan ei ollut pienintäkään epäselvyyttä siitä mikä on hänen juhannusklassikkonsa: Anki ja Ne kesäyöt.
Muita juhannusyön taikaan liittyviä klassikoita löytyy täältä.
On se vaan niin kaunis kappale ja Jorma Kääriäisen äänestä pidän paljon niin kuin laulun alkuperäisen esittäjän Kai Hyttisenkin. Vaikea sanoa kumpi versio on parempi, mutta onneksi ei tarvitse.
Love Me or Leave Me sävellettiin 1928 ensiesityksensä saaneeseen Broadway-musikaaliin Whoopee!, jossa sen esitti Ruth Etting, jota lienee myös America's Sweetheart of Songiksi kutsuttu. Ettingin ilmeisen värikäs elämä kääntyi myöhemmin laulusta nimensä napanneeseen Hollywood-elokuvaan, jossa Ruthia esitti Doris Day.
Love Me or Leave Me on levytetty useaan kertaan, muun muassa Billie Holidayn ja Frank Sinatran levyiltä se löytyy. Pidän suuresti Nina Simonen tulkinnasta (upea pianosoolo!) sekä Bryan Ferryn mainiolta As Times Go By -levyltä löytyvästä versiosta. Tuubissa törmäsin sattumalta kappaleen alkuperäiseen esittäjään, joten mennään sitten suoraan niin alkulähteille kuin mahdollista: Ruth Etting, olkaa hyvät.
Freemanin Ajetaan tandemilla tuo mieleeni traktorimatkan kauan sitten. Serkkuni ajoi heinäpellolta mummolaan kapeaa ja hiekkaa pöllyävää maantietä niin kovaa kuin Nuffieldistä ytyä löytyi. Istuin toisen serkkuni kanssa traktorin lavalla ylös alas pomppien, reunaa hysteerisesti puristaen ja koko ajan nauraen. Tuohon aikaan joka paikkaan mukana kulkeva kasettimankka pauhasi täysillä tätä laulua ja yhä liitän siihen auringon lämmön, ohi vilistävät heinäpellot, kesän ja nuoruuden ilon.
Siltä varalta, että joku toinenkin soittaa saman kesäbiisin, laitan mukaan toisen laulun, joka teemallisesti sopii edelliseen. Kun tulee tiettyyn ikään, ovat kuulaimmat ja tunteiden täyteisimmät kesät jo aika kaukaisia ja sellaisia joita muistellaan kaihoisasti silloin tällöin ja varsinkin kesien kynnyksillä. "Mä muistan sen kirkkaan päivän, / sen kesän ja sen valon häivän. / Missä se kesä nyt on?" kyselee Aknestik Suomirokissa ja osuu suoraan kesäkaipuun ytimeen. Sitä paitsi - suomirock, -pop, -iskelmä, - tango ynnä muu tanssimusiikki on minulle useimmiten juuri sitä parasta kesämusiikkia.
Joskus kauan sitten tämä kappale ilahdutti minua aina kun se soi radiosta, se oli kauneimpia tietämiäni lauluja. Flying PicketsinOnly You on hävyttömän siirappinen kappale, jonka suuri ansio on a cappella -laulussa. Ja vieläkin se tehoaa minuun. Yazoon alkuperäinen tulkinta ei innosta lainkaan, vaikka Alison Moyet'n ääni hieno onkin.
Videon äärellä oli ihan hetki mietittävä miten näin katu-uskottavan näköisistä jätkistä lähtee noin kaunis ja ruveton saundi. Mutta on se vaan niiiiin ihana laulu. Ja hyvin laulettu.
Miltä kuulostaisi ajatus Bee Gees'n Tragedystä parin nuorukaisen täydentämän setäbändin esittämänä? Älkää naurako, tosi hyvältä se kuulostaa, kuunnelkaa vaikka. Tragedy on minusta Bee Gees'n paras biisi. Seuratkaa muuten soittajien ilmeitä, heillä tuntuu olevan hauskaa. Jos maltatte katsoa videon loppuun asti, pääsette kuuntelemaan charmantin viidennen beatlen eli George Martinin kommentin kappaleesta.
Ella Fitzgeraldin A-Tisket, A-Tasket sopii hyvin äitienpäivään, onhan se alun perin lastenloru. Ellan iloinen esitys on Ride 'Em Cowboy -elokuvasta, jota en tätä videota enempää ole nähnytkään.
Toisena kappaleena soi Duke Ellingtonin sävellys In A Sentimental Mood.
Lisäbonuksena TV-viihteen ystäville Ellan kohtaaminen Frank Sinatran kanssa. En ole aivan varma imitoiko Ella useimpia Frankie-boyn kappaleessa haikailemia laulajattaria, mutta siltä se kuulostaa. Miksiköhän nämä vanhat TV-klipit ovat niin täynnä tunnelmaa?
Kansanmusiikista on onneksi jo aikaa sitten pöllytelty turhat pölyt pois. Katriina Honkanen on kiinnostava laulaja-lauluntekijä, naispuoliseksi Hectoriksikin häntä on kutsuttu. Kasettieni joukosta löytyy yksi hänen levynsä, jota on tullut veivattua paljon. Tänä vuonna Katriina Honkaselta ja Tulilinnulta on ilmestynytuusi levy Halla, jonka sävellykset ja sanat ovat Honkasen. En ole vielä kuullut levyä, mutta odotukset ovat aika isot.
Näyttelijänäkin tunnetun Honkasen tulkitsijankykyihin voi tutustua oheisessa esityksessä, jossa hän laulaa vanhan karjalaisen kansanlaulun Ruskie neisyt, valgie neitsyt pidätellyllä intensiiteetillä.
Tämä on oikeastaan jatkoa tai pikemminkin taustoitusta sunnuntaiklassikoiden discoteemaan. Kun tätä huikeaan tunnelmaan kasvavaa bänditaistoa kuuntelee ja katselee, niin tietää kyllä miltä kykypohjalta monet discomusiikin esittäjät amerikoissa ponnistivat - ja minkälaisiin musiikkilajeihin disco perustuu.
Kymmenminuuttinen hienojen lauluyhtyeiden yhteisesiintymistä, olkaatten hyvä! (Minä muuten en tunnista näitä kaikkia.)
Discoteemaan kappaletta valitessani kriteerinäni oli vanhan mieltymyksen lisäksi se miltä kappale nykyisin kuulostaa. Ja hyvältähän Earth Wind & Firen September kuulostaa, kuten myös Village Peoplen YMCA, joka jäi nyt listallani niukasti toiseksi. Molemmista pidän edelleen paljon ja ovathan ne mitä mainiointa ajatonta ja klassista discoa.
Discoaikanani pidin kovasti myös M:n Pop Muzikista, joten olkoon se listallani kolmantena.
Keskustelimme Jerry Cotton -lahjoista, jollaisen jokainen perheessämme on joskus hankkinut, minä esimerkiksi en ole pariin vuoteen nähnyt saati itse soittanut tenavalta joululahjaksi saamaani Anastacian levyä, se katosi lastenhoneeseen pian käärepaperin avaamisen jälkeen. Osaamme nimetä toisilta saamamme ja toisillemme antamamme Cotton-lahjat ja siksi suhtaudummekin asiaan mitä suurimmalla hohotuksella.
Nyt keskustelussa piti kertoa kuka ja mikä on Jerry Cotton. Asiahan oli helpointa selittää ensin laulelemalla epävireisesti Kontran Jerry Cottonia sen verran kuin sanoja muisti ja lopulta soittamalla kappale tuubista iltapalan painikkeeksi. Mutta kun ilmoitin laittavani laulun sunnuntaiklassikoksi, huutoäänestettiin valintani kumoon. Perhe vaati ehdottomasti Cottonin tilalle Rosbergin, joten mikäpä siinä. Pidän minä tästäkin loilotuksesta. Matti Pellonpää ystävineen, olkaa hyvät.
En tiedä kappaleen laajemmasta klassikkoudesta mitään, mutta minulle se on eräänlainen henkilökohtainen klassikko.
Aoife Ní Fhearraigh'nSeacht Suáilci na Maighdine Muire eli Seven Rejoices of Mary on oikeastaan kai lähinnä joululaulu, mutta koska joululla ja pääsiäisellä on vissi yhteys ja kappale Aoifen laulamana mitä kaunein ja herkin, sopii se minusta myös pääsiäisviikon alkuun. Lyriikat löytyvät klipin infosta, mukana myös käännös englanniksi.
Se-yhtyeenVarjot teki vaikutuksen kauan sitten ja yhä se puhuttelee. Sävel ja lyriikat yhdistettynä Yarin ääneen ja tulkintaan tekee kappaleesta minun korvissani yhden suomipopin mestariteoksista. Tässä Yari ja piano.
Sunnuntaiklassikoiden tämän sunnuntain teema on vaikea - en muista, että kotona olisi inhottu mitään soittamaani kappaletta erityisesti. Piti oikein soittaa äidille ja kysyä. Ainoa mistä oli kuulemma pitänyt huomauttaa, oli mankan soittaminen liian kovaa. Oman muistini mukaan huomautuksia tuli joskus myös suomirokin ja -punkin sanoituksista, kirosanat kun eivät sopineet lauluihin. En kuitenkaan löytänyt kunnollista videota Pelle Miljoonan Juokse villistä lapsesta, jota olen soittanut lujaa ja jossa on kai yksi alatyylinen ilmaisu.
Tämä kappalekaan ei herättänyt kotona vastustusta, jos volyymi oli siedettävä, mutta kaveripiirissä Osmondsien kuuntelu herätti hilpeyttä enkä voinut soittaa kasettinauhojani kuin muistaakseni yhdelle ystävälleni. Joten teema täyttynee - varsinkin kun oma perheeni ei voi sietää tätä Miehen mölymusiikiksi määrittelemää kappaletta. Lisäetuna oheista videota voi käyttää blogijumppana.
Billie Holidayn sävellyksen Don't Explain on levyttänyt moni artisti. Dexter Gordonin hämyjazz on hieno mutta eniten taidan pitää The Wild Colonialsin solistin Angela McCluskeyn sello(je)n ja pianon tukemasta rupisen koskettavasta tulkinnasta. Videossa on vain yksi liikkumaton kuva, joten tämä on kuuntelua varten. Hush now, don't explain...
Olin ajastanut täksi sunnuntaiksi valitsemani laulun vahingossa eiliseksi, mutta video olikin ehditty poistaa. Päätin sitten ottaa tilalle ChristienYellow Riverin. Muistan kappaleen jostain hyvin kaukaa, radiosta tai koulubileissä ensi kertaa kuultuna. Tähän asti olen luullut Christien olevan jenkkibändi, mutta googlettaminen paljastikin bändin brittiläiseksi. Lisäksi luulin, etten tiedä bändiltä kuin tämän yhden laulun, mutta olivathan San Bernadino ja Iron Horsekin aivan tuttuja. Ja ihme ja kumma - mukavaa poppia nämä rallit edelleenkin ovat. Jotenkin videoiden ääniraidat tuovat mieleen paljon soitettujen kasettinauhojen venymisen - nostalgiaa sekin.
Saan tästä laulusta näppyjä, kaikki perheessäni tietävät sen. Tenavat osasivat heti nimetä sen inhokkilaulukseni. Harmikseni osaan laulaa pätkiä sieltä täältä, sävel ja sanat tarttuvat päähän kuin purkka tukkaan. Tämä puolen iskelmä-Suomen voimalaulu on todellinen klassikkobiisi ja laulajan hienon äänen ja hyvän tulkinnan vuoksi sellaisena ihan ansiosta pysyykin. Kappale ei mitenkään oleellisesti poikkea perusiskelmästä enkä osaa sanoa mikä mättää. Jotain on jäänyt minulta ymmärtämättä. Ja nyt minua hieman hirvittää - jospa alan pitääkin tästä.
Jokin ironia lienee pikku-Tuimalta muinoin jäänyt ymmärtämättä, kun ihmetteli miksi tämän kappaleen keskellä on säe "I drive a rolls royce 'cos it's good for my voice" heti ennen "But you won't fool the children of the revolution"ia.
T.Rexin Children of the Revolutionin olin valinnut sunnuntaiklassikoksi jo viikolla ikivanhoja suosikkkejani kuunneltuani. Huomasin juuri, että Lepis oli ehdottanut sunnuntain teemaksi parhainta rakkauslaulua. Hankala ehdotus, hienoja rakkauslauluja on monia eri tunnelmiin, mutta tässä yksi suosikeistani. Samalla kiitän Lepistä blogirakkaussydämestä virtuaalihalein.
Onhan tämän hieman renkutus, mutta jousineen, banjoineen ja lauluineen on brittibändi Dexy's Midnight Runnersien Come on Eileenissa jotain vastustamattoman hyväntuulista. Sitä paitsi, minullakin on ollut farkkuhaalarit.
Come on Eileen -video olikin poistettu tuubista, mutta täältä sen ainakin nyt sunnuntaiaamuna vielä voi katsella ja kuunnella, siirto tänne ei vain onnistunut.
Samankaltaista hyväntuulisuutta on uudemman irlantilaisen bändin Saw Doctors'n kappaleessa I Useta lover ja siksi sekin päätyy tänne sunnuntaiklassikoiden joukkoon ehdotuksena iloisten renkutusten klassikkokaartiin. Aikamoinen hyväntuulen video.
Hipit ja flower power olivat jo menneiden kesien juttuja, kun minusta tuli teini. Silti tämä Scott MacKenzien San Francisco sykähdytti - ja sykähdyttää yhä.
Joku aika sitten surffaillessani tuubissa törmäsin tähän Rina Kettyn vuonna 1938 levyttämään kappaleeseen J´attendrai. Laulajan nimi oli minulle vieras, mutta kappaleen nimi sen sijaan tuntui tutulta. Tutunkuuloinen oli sitten laulukin - kaunis kappale ja hyvä esitys. Vaihtoehtoisesti kappaleen voi kuunnella joko Tino Rossin (mainiot kuvat tässäkin videossa), Django Reinhardtin (mukana Stéphane Grappelli) tai Dalidan (discoa) esityksenä.
Vaihtoehtoisena sunnuntaiklassikkona minulle ennestään tuntematon laulu ja esiintyjät eli Carroll Gibbonsin ja Marjorie Stedefordin Black Coffee, jonka löysin k.d. lang -keskiviikon kappaleita etsiessäni. En tiedä tämän kahvilaulun klassikkoudesta, mutta se sopii ilmestymisajankohtansa (1935) vuoksi Rina Kettyn yhteyteen. Mainio esitys, näitä kuuntelisi enemmänkin!
Vietimme uudenvuodenaattoa lasten kanssa katsomalla Mamma Mia! -elokuvan. Istuimme rivissä, lauloimme kuorossa ja viihdyimme erittäin hyvin. Mamma Mia! oli mitä hauskin hyvänmielen elokuva ja hurahti samantien kaikkien suosikkilistalle. Leffan jälkeen olemmekin kuunnelleet Abbaa urakalla. Sen vuoksi ei lienekään ihme, mikä bändi mielessä tämän sunnuntain klassikkopläjäykset on etsitty.
Oikeastaan koko Abba-sunnuntaiklassikon voisi hoitaa oheisella pikkuelokuvalla Last Song (2004). Jos jostain syystä Abban musiikki ei ole tuttua, niin tässä oivallinen johdatus aiheeseen. Olkaa tarkkoina, kaikki oikeat abbat vilahtavat filmissä (bonuksena Cher)!
Jos edellinen ei ollut riittävä annos Abbaa, niin tässä lisää.
Ensimmäinen valinta on hieman ehkä tuntemattomampi laulu Tropical Loveland, joka ei musikaalissa eikä elokuvassa soi.
Vuosien myötä suosikkiabbalauluni ovat vaihdelleet. Vuosien karttuessa ja nuoruuden huimien kesien siirtyessä yhä kaukaisempien muistojen joukkoon, puhuttelee keski-ikäisen nuoruutta muisteleva laulu Our Last Summer enemmän ja enemmän - myös ja etenkin elokuvassa Colin Firthin esittämänä.
Yllättävän vähän iloisen lallateltavaa huttua yhtyeen lauluteksteistä kuitenkin löytyy. Kun miettii yhtyeen jäsenten sisäisiä avioliittoja ja eroja, voi vain miettiä kuinka vaikeaa on ollut esittää lauluja, joiden sanat tuntuvat kuin suoraan heidän elämästään kertovilta.
Vuosia sitten ystäväni vei minut Hartwall Areenalle konserttiin, jossa ruotsalaiset solistit esittivät Abba-musiikkia. Konsertista jäi mieleen parhaiten kappale Knowing Me, Knowing You, jonka esitti luullakseni Anders Glenmark. Tuubista ei Glenmarkin tulkintaa löytynyt, mutta kylläkin pari muuta esitystä, joiden välimuoto tuo muinoin kuulemani vaikuttava akustinen tulkinta suunnilleen oli. Abban musiikki taipuu monenlaiseen tulkintaan - se jo on yksi merkki hyvästä ja elävästä musiikista.
Ainoalta omistamaltani - mutta sitäkin enemmän pideltyltä - Neil Youngin levyltä (Harvest) poimin sunnuntaiklassikoksi Heart of Goldin.
Jos miettii miten Youngin laulut taipuisivat naislaulajien esitettäviksi, niin countryleidit Dolly Parton, Emmylou Harris ja Linda Ronstadt tarjoavat yhden vaihtoehdon: After the Goldrush.
Olen viime päivinä miettinyt paljon äitiyttä, äitien ja lapsien mutkikkaita suhteita, rakkautta, katkeruutta, kaipuuta ja luopumista. Siksi valitsen tämän sunnuntain klassikoksi äitiyttä käsittelevän joululaulun. Kappale lienee melko uusi, mutta versioiden määrää ajatellen siitä on kovaa vauhtia tulossa joululauluklassikko.
Kuulin Mary Did You Know'n ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten Jouluradiosta. Harvoin mikään kappale on ensikuulemalta tehnyt minuun niin järisyttävää vaikutusta. En vieläkään tiedä kenen tummaäänisen naissolistin tulkintaa radiossa tuolloin soitettiin, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Minä kuulin kappaleesta vain sanat ja ne sanat saivat minut itkemään. Vieläkään en voi kuunnella tätä joululaulua liikuttumatta. Kuulen sen aina äitiyden läpi - millaisia kysymyksiä Neitsyt Marialle voitaisiinkaan esittää ja miltä kysymykset kuulostaisivat vastasyntynyttä lasta sylissään pitävän äidin korvissa. Vastauksia ei laulussa anneta, niitä voi jokainen mietiskellä itse tykönään.
Kathy Mattean matalaäänisen ja puhuttelvan tulkinnan rinnalle tarjoan enkeliäänisen Hayley Westenran heleyttä.
Sunnuntaiklassikovalinnat ovat jälleen tänä sunnuntaina monipuolisia:
Viides rooli opettaa hymyilemään. Sooloilija on päätynyt perusrockiin ja sen uustulkintaan. Lepis on nähnyt unta New Yorkista. Kari on löytänyt Iltatähdestä herkkyyttä. SusuPetalin klassikko löytyi alun perin elokuvassa. HannaH antaa valinnoillaan ajattelemisen aihetta. Hirlii on tiukan kotimaisella linjalla.
Olisin voinut valita tämän kappaleen, koska se on Shadowsien hienoimpia ja Musekin soittaa sitä, mutta päädyin FBI:hin, koska videossa on paras koreografia.
Lähestyn sunnuntaiklassikkoa tällä kertaa tekstin kautta. Nyt varsinainen klassikko on William Butler Yeatsin runo Stolen child (kokoelmasta The Wanderings of Oisin and other Poems, 1889). Yeatsille omisteltulta levyltä Now And In Time To Be - a musical celebration of the works of W.B. Yeats runo löytyy karhean herkkänä Waterboysien ja runon lausuvan Tomas MacEoinin tulkintana. Laulu on myös Waterboysien omalla levyllä Fisherman's Blues.
Stolen child on innoittanut myös Loreena McKennittiä. Hänen sävellyksensä ja laulutapansa lähestyvät tekstiä toisella tavalla, lyyrisemmällä herkkyydellä.
Musiikkia muualla:
Hirlii yllättää valitsemalla erinomaisen pianistin. HannaH tarjoaa lohtua marraskuuhun. Sooloilijan blogilla soi soul. Viides rooli matkaa pitkin valtavirtaa. Lepiksen valinta on minun näkökulmastani varmaakin varmempi. Tätä yhtyettä klassikommaksi ei enää voi mennä. Mariar on löytänyt enkeliäänisen nuoren naisen. Vaiheinen ei tyydy fiilistelyyn, vaan antaa valottaa valitsemansa kappaleen kontekstia.
Tämänkertaisen laulun valintaan vaikutti Sooloilijan blogissa viime sunnuntain klassikon yhteydessä käyty keskustelu siitä voisiko k.d.lang jo valikoitua klassikoksi. Koska pidän k.d:stä päätin valita hänet ja varmemmaksi vakuudeksi päädyin valitsemaan todellisen klassikkolaulun eli Roy Orbisonin tunnetuksi tekemän kappaleen Crying. Olisin voinut päätyä kolminkertaiseen klassikkouteen ja valita Orbisonin ja langin yhteisesityksen, mutta koska olen alkanut kunnolla pitää tästä herkästä laulusta vasta k.d.langin esittämänä, tarjoan nyt sunnuntaiklassikoksi k.d:n soolon.
Muuallakin klassikoidaan: Hirliillä on omien sanojensa mukaan klassikkojenklassikko. Sooloilija pohtii rakkauden raastavuutta kovin nuoren Mickin seurassa. SusuPetal tarjoaa silmän ja korvan iloa isille. Papin ja Sooloilijan laulajien välillä voi olla naisen kokoinen yhdysside. Lepiksen valinta onminulle tuntematon. Viides rooli luottaa räväkkään tätienergiaan, vaikka esityksestä on ns. tätiys kaukana. HannaH on ennakkoluulottomasti valinnut itselleen vieraan solistin.
Olisin halunnut valita tämän viikon klassikoksi Joan Baezin esittämän Natalie Merchantin kappaleen Motherland, mutta en löytänyt siitä videota - se ei ilmeisesti ole klassikko, mutta tuosta Natalien omasta tulkinnasta (löytyy samannimiseltä levyltä) sellainen saattaa tulla. Vaihtoehtoisena sen voi kuunnella myös Christy Mooren tulkintana. Baezin version olisin halunnut mukaan siksi, että oikeastaan vasta levyn Dark Chords on a Big Guitar (2003) myötä aloin erityisesti pitää Joanista ja nimenomaan Motherland oli ja edelleen on levyn Se Kappale. Baezin ääni on madaltunut, siihen on tullut hieman särmää ja näissä rokahtavissa lainalauluissa hänen tulkintansa pääsee hyvin esille.
Koska Motherlandia ei löytynyt, valitsen Joan Baezin tosiklassikon eli Diamond and Rustin:
Lisäbonuksena upeaäänisen Natalie Merchantin Ophelia, joka oli ensimmäisiä Natalien lauluja, jotka saivat minut innostumaan hänestä. Video on yli seitsenminuuttinen, taiteellinen naiselämän kuvaus. Kiinnostavia katselu- ja kuunteluhetkiä.
Musiikkia muualla:
Hirliin valinta sopii kirkonkelloineen pyhäpäiviin. HannaH on myös pohtinut erilaisia pyhäinpäivään sopivia kappaleita. Viides rooli sujahtaa Maija Poppasen maailmaan. Sooloilija on myös valinnut hienon naislaulajan Atlantin takaa. SusuPetalin valinta paljastaa minulle uusia asioita herkkä-äänisestä naislaulajasta.
Pidätellyn tuskainen ja melankolinen tulkinta, hurjaakin hurjempi revitys, josta monella nykyesiintyjällä olisi paljon opittavaa vai hallitun teatterimainen esitys? Siinäpä pulma tämän sunnuntain klassikkoa valittaessa, sillä Jacques Brel hallitsi kaikki nuo. Brel esiintyy teatraalisesti heittäytyen ja onnistuu vaikeassa lajissa hienosti. Teenkin kompromissin ja valitsen tällä kertaa kolme klassikkoa, niistä jokainen voi valita itselleen sopivimman.
Ne Me Quitte Pas - tätä on on jo lähes vaikea katsoa, laulajan tunnetilaan heittäytyminen ja kyyneleet tulevat liki ruudusta läpi. Tunnetila on aito tai hyvin näytelty.
Tämän sunnuntain klassikkoja - mieslaulajat ovat tällä kertaa päivän sana:
Hirlii on valinnut hienon suomalaisäänen. Viides rooli on valinnut yhden unohtumattomimmista Suomi-filmin kohtauksista. Karikin klassikoi vahvojen miesten kappaleella. Sooloilijan klassikkolaulaja on myös todellinen heittäytymisen mestari. HannaHin klassikko onkin suosikkiyhtyeeni. SusuPetal luottaa heviballadiin. Lepis menee rock'rollin juurille. Itkupilli luottaa saksalaiseen elektroniseen musiikkiin.
En muista milloin kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran. Se ei ilmestymisaikanaan kuulunut soittolistalleni luultavasti siksi, etten kuullut sitä kovin usein radiosta enkä siksi saanut äänitettyä laulua c-kaseteille, en niille vanhoille punaisille, liiloille ja keltaisille enkä myöskään asiallisemmille mustille ja harmaille. Vasta paljon myöhemmin nauhoitin sen joltain kokoelmacd:ltä miehen varastosta kaivamalleni metallinauhalle. Kappale sai ja edelleen saa minut iloiselle tuulelle. Samoin tekee tämä videokin.
Iloisen ihastuttavaa naisenergiaa tämän sunnuntain klassikoksi - vaikka kappaleen klassikkoudesta voi olle monta mieltä, mutta tuskinpa Lepiskään tarkoitti Sunday Classic -termiä liian vakavasti otettavaksi. Ja kaikkihan me on joskus salaa laulettu hiusharjaan.
Lepiksen ideoima Sunnuntaiklassikko eli hienosti Sunday Classic on mainio idea. Koska SusuPetal ehti jo valita laulukseen oman klassikkosuosikkini, päätin pysytellä kotimaisissa. Omistan tämän kappaleen vanhimmalle ystävälleni Serkulle, jonka kanssa kyseistä laulua on kuunneltu kerta jos toinenkin koskaan sanoista mitään ymmärtämättä. En osaa poimia tuubista kuvalinkkiä, siksi tyydyn tavalliseen linkkiin.
Perunapää Marian studiosta
