Kauan sitten leikin piilosta ja istuin kattilakaapin oven takana kuuntelemassa hiljaisia kutsuhuutoja äitii, missä oot enkä voinut sanoa täällä kasarin ja pannun takana, koska se olisi kuulostanut niin oudolta, vaikkei kai silloin mikään arjessa oikeasti outoa ollutkaan. Paitsi se että minusta sittenkin oli tullut äiti, se oli kummallista. Huhuilin vain pehmeästi huhuu ja odotin että minut löydettäisiin. Joskus siihen meni kauan ja joskus toivoin että voisin jäädä vieläkin kauemmaksi aikaa hiljaiseen nurkkaan, josta eivät parittomat sukat ja monenmoiset vaatimukset minua löytäneet. Sain hetken miettiä äitiyttä ja elämän kierteitä. Maailma näyttää kovin toisenlaiselta kattilakaapin oven takaa tarkasteltuna. Joskus maailma näyttäytyi niin erilaisena, että minun oli pidäteltävä kyyneleitä ja kohdistettava katseeni roskakaapin oven tomaattitahraan, mietittävä miten sen saisi hinkattua pois. Koskaan en kuitenkaan siivonnut tahraa heti, kun minut oli löydetty. Vasta joskus myöhemmin, kun oudot ajatukset olivat väistyneet jonnekin likaisten puurokattiloiden ja pyykkivuorten uumeniin, saatoin hajamielisesti pyyhkiä tahraa kuunnellen radiosta soivaa vanhaa laulua, jonka kahvinkeittimen pulputus liki peitti alleen.