Olen katsellut monia luokkakuvia viime aikoina. Yrittänyt tunnistaa ja nimetä ihmisiä joita en ole nähnyt pitkään aikaan ja joitakuita tuolloinkin ehkä vain vuoden verran. Vanha luokkatoveri totesi kuinka nuorilta näytämmekään, kuinka odottavilta ja itsevarmoilta.

Muistan, että noin viisitoistavuotiaana jonkun vanhan tyttökirjan innoittamana (Emilian?) mietin kirjoittavani itselleni kirjeen vuoden, viiden tai kymmenen vuoden päähän. Luovuin ajatuksesta, koska tulin siihen tulokseen, että muistan muutenkin eikä siksi kannata kirjettä kirjoittaa. Kuinka olenkaan katunut asiaa, enhän minä edes 25-vuotiaana muistanut millaista oli olla15-vuotias saati nyt. Kun katselen lukioaikaisia luokkakuviani, en todellakaan muista mitä silloin ajattelin. Taisin olla hiljaisempikin, en juuri hymyillyt valokuvissa enkä uskonut koskaan kirjoittavani ainuttakaan runoa. Sitä en tosin uskonut edes jokunen vuosi sitten, mutta vuosien varrella olen kyllä jonkun verran alkanut hymyillä valokuvissa. Enkä 15-vuotiaana taatusti tiennyt mitä aion työkseni tehdä.

On jotenkin hämmentävää katsella omia kuviaan. Katselen luokkatovereitani kiinnostuneena, mietin mitä heille kuuluu ja minkälaisia he ovat nyt. Mutta itseäni katselen toisin, erilaisten lasien läpi. Mietin kuinka paljon meissä on samaa ja kuinka paljon muutoksia on tapahtunut.