Minun uneni...
Minun uniini eivät ritarit ratsasta voimakkailla ratsuillaan
enkä vaeltele vaatteitta unieni saleissa.
Minun unissani kirjailijat kietoutuvat vaaleanpunaisiin froteeaamutakkeihin ja kuuntelevat mieskuoroa ikkunalautaan nojaten,
tuntemattomat ihmiset vaativat minulta kirjastopalveluja kotiovellani
ja nuoret naiset keskustelevat kanssani poliitikon isyydestä.
Unissani nukun päiväunia.
Päiväunien aikana sukulaiseni valloittavat vaatekeräyslaatikoita pursuavan kotini.
He vievät tietokoneeni työpöytineen huoltoon,
tuovat minulle uuden vedenkeittimen, joka vihreistä uumenistaan suoltaa jatkuvaa radiopuhetta, jota ei saa suljettua ja jota vanha nurkkaan sysätty valkoinen keittimeni kuuntelee apeana.
Kiltti anoppini sylkee purukuminsa keräyspaperien joukkoon ja loukkaantuu, kun huomautan asiasta tiukkaan sävyyn. Hän ei sano sanaakaan.
Sukulaispoikani muistuttaa isäänsä, hän tunkee päähäni hattua vaikka huidon häntä pois.
Sukulaiseni istuvat keittiönpöydän ääressä, puhuvat paljon toisilleen, tarkkailevat minua silmäkulmistaan ja olettavat minun olevan kiitollinen, kun he ovat tulleet kotiini ja auttavat.
Joka paikka on täynnä liikaa tavaraa, ihmisiä häilyy uneni rajoilla, tiedän heidän olevan paikalla mutten näe heitä.
Kukaan ei sano minulle mitään ystävällistä, kukaan ei puhu minulle.
Ainoastaan mieheni kysyy moittien miksi olin ilkeä hänen äidilleen.
Kello kiskoo minut ulos unen kaaoksesta.
Kurkku on kipeä, nenä valuu ja varpaitani palelee.
Syön kaurapuuroa ja ruisleipää.
Lähden hammaslääkäriin.