Muodottomiksi pestyjä T-paitoja, kaapinnurkkaan rutussa työnnettyjä paitoja, liian pieniä pitkiähousuja, käyttämättömiä huiveja. Lukioaikainen englannin koe. Vanhoja aineita. Valokuvia, joissa vanhat kaverini hymyilevät alle kaksikymppisissä olemuksissaan. Albumista irtireväisty mutta jostain syystä säästetty entisen poikakaverin valokuva. Kirjeluonnos professorille. Lapsen ensimmäinen monivärinen piirustus. Vanhoja laskuja, puoliksi täytettyjä päiväkirjoja, aloittamattomia muistikirjoja, antamatta unohtunut joululahja, lukupäiväkirja, luentomuistiinpanoja, kielivihkoja, artikkelikopioita. Kaapin syövereihin ujuttautuminen on hikistä hommaa. Olen lajitellut, käärinyt, repinyt, pinonnut, pakannut, säilönyt ja leikellyt paitoja räteiksi. Kuunnellut Davea, Loitumaa, Kuosmasta, CCR:ää, Amelieta, Taipaletta.

Vilahduksia teini-ikääni, nuoruuteen, opiskeluaikaan ja äitiyden ensiaskeliin. Olen katsellut kuvia ja vanhoja vaatteita hämmentyneenä. Kaikki on tapahtunut juuri ja kuitenkin välissä on monia vuosia. Voinko luopua tuosta collegesta, jolla on ikää runsaasti enemmän kuin lapsillani, miksi säilytön yhä yo-mekkoani, kuinka monta venyneen ruuppaista T-paitaa pyöräilyyn tarvitsen. Onko jokainen lasten piirros säilytettävä, luenko joskus vanhoja opiskelupapereita, liimaanko kuvia albumeihin. Missä vanhat kaverini ovat, mitä heille keski-ikäisinä kuuluu, miksi niin monien ihmisten polku on irtaantunut omastani, miksei kukaan enää kirjoita kirjeitä, miksen minä kirjoita.

Katson järjestykseen ojentuneita hyllyjä, pyyhin hikeä otsaltani. Ajatukseni eivät ole yhtä hyvässä järjestyksessä, menneisyyteen vilkuileminen on hämmentävää. Huomenna jatkan keittiön pöydälle kasattujen loppujen paperien kanssa, siirrän kriittisen katseeni liinavaatehyllyille. Siellä ei onneksi löydy ajatushäiriöitä, ellen sitten joudu ekologisen pohdinnan kouriin. Kannattaako yhä käyttää ohuiksi kuluneita pyyhkeitä vai pitäisikö ostaa uusia ja siirtää vanhat rättivarastoon? Meidän perheessä kun ei juuri sävytellä tiskirättejä keittiön kaakeleihin.