Minun suruni tuli papin mustassa vakavuudessa ja kuulumattomina sanoina,
tyhjyys kouristavana verenä.
Talvi kohosi omenapuiden alaoksiin, tähdet kiinnittyivät ikkunan nurkkiin.
Minä makasin sängyssä ja katselin yötä kuiske korvissani.
Keväällä kuljin omenapuun alta äidin katseen saattelemana.
Pihat, joihin askeleet palasivat,
tälle yhdelle polulle ei ollut kääntyjää.
Epätoivo kutsui minua uusin sanoin.
äidin hiljaisiksi muuttuneet sanat kuuluivat kovemmin kuin korvieni kuiske.
Aika eteni, historia vyöryi.
Pelko poltti surua, puristi vihaa epätoivosta.
Kuulin pihoilta poistuvat askeleet ja uusia itkuja tupien seinien sisältä.
Kylän hiljaisuuden yli lensivät raskaat linnut tuhon munat vatsoissaan.
Suru jauhautui kuluvien kengänpohjien alla,
viha kuihtui, hapertui kuluvan kankaan lailla.
Kuiske laantui, ei esittänyt kutsua, ei vaatimusta.
Minun sydämeni kukkii ikkunan alla.
Kommentit