Minut on tuomittu tähän kylään ja tällä kylällä on minua siunattu.
Minut on asetettu keskelle kylää kolmen tien risteykseen.
Kaikki on avointa, aita ei peitä minun ylpeyttäni eikä salaisuuttani. Kukaan ei tule tähän kylään minun näkemättäni enkä minä astu harhaan muiden silmien alla. Ikäni olen asunut pienellä alalla, sillan toiselta puolelta tähän naitu Kaikki vanha on minulla tässä. Kun katson tuvan ikkunasta, kuvittelen näkeväni lapsuuskotini, toisesta ikkunasta tähyän veljeni tuvan kattoa. Tämä kylä matalan mäen kupeessa joen ja järven välissä. Tässä minulla on kaikki maallinen ja katoava, kaikki hapertuva ja tomuksi haihtuva.

Kevättä minä aina odotan.
Kevättä, kun valo nostaa taivaan pellon päältä korkeuksiin ja hetken maisema avautuu helppona hengittää kamarin ikkunasta järven rantaan. Ennen kuin hento vihreys puhkeaa täyteen ja piirtää maisemalle rajat, on kaikki uusi mahdollista.

Minulla on liian suuri sielu tähän kylään, niin on minusta sanottu.
Minä olen osannut katsoa joen yli ja metsän taakse, tiedän maailman rajat suuriksi ja muuntuviksi. Olen nähnyt näkyjä ja kuullut kieliä, olen lentänyt valkein siivin ja ojentanut verihehkua sykkivää sydäntäni. Sekö minun sieluni suureksi tekee, että olen osannut katsoa taivaan korkeuteen ja pukea näkyni sanoiksi? Eikö meillä kaikilla ole silmät nähdä ja korvat kuulla?