En ole kiinnostunut aikamatkailusta, minulla ei ole halua piipahtaa menneillä aikakausilla eikä tarvetta kurkistella tulevaisuuteen. Mutta jonkinlaisia ymmärtämisen hitusia voisi olla kiinnostavaa saada niin menneestä kuin tulevasta. Tarkennanpa hiukan.

Olen ajatellut, että kaikkien ajattelulle tekisi hyvää viettää joskus hetki edessä olevassa ikäkaudessa. Jos nuori tai keski-ikäinen viettäisi päivän vanhuksena, tuntisi raihnaisuuden ja muut ikääntymisen tuomat hankaluudet itsessään hetkenkin verran, muuttaisiko hän omia tapojaan ja tottumuksiaan terveemmän vanhuuden toivossa? Tekisivätkö päättäjät parempia ratkaisuja vanhusten huoltoon?

Auttaisiko teini-iän myllerryksessä olevaa sen oivaltaminen, että keski-ikäisenäkin elämä voi olla mukavaa ja antoisaa?

Entä hetkellinen paluu menneeseen? Vanhempien voisi olla terveellistä palata hetkeksi murrosikäisen tunnetilaan, muistaa miltä tuntuu, kun mielessä toisiinsa törmäilevät uudet ja oudot tunteet, kun ei ole lapsi eikä aikuinen, kun tuntuu ettei kukaan välitä eikä ymmärrä, tulevaisuus pelottaa ja oma identiteetti on hakusessa. Auttaisiko se vanhempia ymmärtämään ja tukemaan jälkikasvuaan paremmin?

Miltä tuntui saada oma lapsi ensi kertaa syliinsä? Voiko sen tunteen unohtaa? Miltä tuntui, kun taapero painoi unisen pään olkapäälle, rutisti lujaa lapsenrutistusta? Eri kehitysvaiheet väistyvät uusien tieltä, lapsen kasvava olemus syrjäyttää ensimmäisten vuosien kosketuksen tunnot. Näemmekö kasvavassa lapsessa aina myös vauvan ja pikkunaperon? Voiko vanhojen halausten muistot säilyttää uusien rinnalla?