"Ehkä tiedättekin, että kun ihminen lukee hiljaa, hän lausuu kirjaimet kuulumattomalla taajuudella. Ääni ei suinkaan katoa, vaan se on aina läsnä, vaikkakin vaimeana. Lukija seuraa äänellään riviä samalla tavalla kuin soittaja instrumentillaan partituuria, ja voin vakuuttaa, että kuulohavainto on yhtä tärkeä kuin tekstin näkeminen. Sillä tavalla syntyy sävy, melodia, joka saattaa sanoja ja lauseita niin, että kun soljuvaa tekstiä säestää musiikilla, korvissa syntyy oman äänen ja musiikin välille harmoninen kontrapunkti. Jos musiikki soi liian kovaa, se peittää lukijan äänen ja tuhoaa tekstin äänimaiseman. Eikä vain sitä, vaan lisäksi musiikki vääristää. Jos huonoa proosaa lukiessa kuuntelee hyvää konserttoa, teksti voi vaikuttaa paremmalta kuin onkaan."

Carlos María Domínguez, Paperitalo, s. 76-77. (Basam Books 2006; suom. Einari Aaltonen; alkuteos La casa de papel, 2002.)

                                   
                                    Kuva täältä.