Kirjallisuuskiertiksen pari kysymystä saivat pohtimaan tarkemmin suhdettani kirjoihin. Uudelleen lukemista esimerkiksi.

Olen aina hieman ihmetellyt, kun ihmiset sanovat lukevansa jonkun tietyn kirjan joka vuosi. Eivätkö he kyllästy? Miksi he lukevat sen uudestaan ja uudestaan? Mitä kirja heille antaa? Liittyykö se kesätunnelmaan, antaako elämänohjeita, ovatko henkilöt heidän kirjaystäviään? Miksi juuri tuo määrätty kirja?

Jos olisin vastannut kysymykseen nopeasti, olisin väittänyt etten lue samoja kirjoja uudelleen. Mutta eihän se ole totta, kyllä minäkin luen monia kirjoja toistamiseen. Nuorena luin samoja kirjoja monen monta kertaa, vanhemmiten vähemmän. Mitään tiettyä esimerkiksi kesään kuuluvaa kirjaa minulla ei ole. Joitakin kirjoja luen työn vuoksi uudestaan, toisia määrätyn tunnelman. Jotkut kirjat luen uudestaan, koska haluan nähdä minkä vaikutuksen kirjat tekevät minuun vanhempana.

Nuorena ahmittuja tyttökirjoja olen lukenut aikuisenakin, olen halunnut nähdä ne aikuisen näkökulmasta. Toisinaan häivä vanhasta tunnelmasta tarttuu ja olen ymmärtänyt miksi olen nuorena pitänyt niistä niin paljon. Joskus aikuisen näkökulma on pyyhkinyt aiemman lukutavan pois ja tuonut tilalle uudenlaisia ajatuksia. Näin on käynyt esimerkiksi Lucy M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan kanssa. Aikuisena olen löytänyt siitä uudenlaisia painotuksia. Kirjat ovat mielestäni aika feministisiä, naisen oman työn arvoa korostetaan, taiteen tekemiseen suhtaudutaan vakavasti eivätkä henkilöhahmot suinkaan ole yksiulotteisia.

Periaatteessa minulla ei ole mitään kirjojen uudelleen lukemista vastaan. Tänä kesänä olen lukenut urakalla Hilja Valtosta. Simenonin dekkareita on vuosien varrella tullut ahmittua useaan kertaan. Viihdekirjallisuuteen – miten sen sitten määritteleekin – on jostain syystä helppoa tarttua uudestaan. Voin nauttia tarinasta, juonen kulusta, miljöökuvauksesta ja tunnelmasta. Tosin näidenkään kirjojen seurassa ei lukemistapa pysy muuttumattomana. Valtosen romaaneista kirjoitin jo aiemmin, Simenonin dekkareista löytyy pariisilaistunnelmien lisäksi myös ilmestymisajankohdan yhteiskunnan ja arkihistorian kuvauksia pieninä välähdyksinä (esim. Maigret ja matkalaukku, alkuteos Le pendu de Saint-Pholien 1931), joita en nuorempana lukijana niin helposti havainnut.

Ristiriitaiseksi suhtautumiseni muuttuu, kun mietin lukisinko uudelleen jonkin romaanin*, joka aikuisiällä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Syykin epäröintiin on selvä. Haluan säilyttää voimakkaan lukukokemuksen muiston, en halua pyyhkäistä sitä olemattomiin. En halua pettyä kirjaan, jota olen hellinyt mielessäni vaikuttavana elämyksenä. Tiedän, että luen nuorena aikuisena ahmaisemiani kirjoja keski-ikäisenä eri tavalla. Jo muutamienkin vuosien välimatka saattaa muuttaa näkökulmaa. Mutta voinko lukea uudestaan André Brinkin Tuokion tuulessa, Juhani Ahon Juhan tai muutaman vuoden takaisen Jayne Anne Phillipsin Äidin ajan? Haluanko haastaa kirjojen minussa aiemmin herättämät ajatukset? Voisinko käydä keskustelua nuoremman minäni kanssa lukemalla minulle aiemmin merkityksellisiksi tulleita kirjoja? Vai haluanko säilyttää lukumuiston koskemattomana?

Ehkä riski pitäisi ottaa, näkökulman tarkistaminen on joskus paikallaan. Esimerkkinä voisin käyttää Joel Lehtosen romaania Kerran kesällä. Kun luin sen ensimmäisen kerran, olin lumoutunut. Pidin sitä parhaana suomalaisena romaanina, ihastuttavana kesäkirjana, jossa suomalainen kesä hehkuu ja huokuu lukijaa päin joka sivulla. Useita vuosia myöhemmin luin kirjan uudestaan tavoittaakseni saman tunnelman. Miten kävi? Kesätunnelman sijasta löysinkin Lehtosen piikikkään ja illuusiottoman ihmiskuvauksen, joka ei jätä tilaa kesän hehkulle ja onnen autuudelle. Olin hieman järkyttynyt huomioistani, vaikka oivalsinkin lukutapani muuttuneen tarkemmaksi, kehittyneeni lukijana, aikuistuneeni. Pidän teosta edelleen yhtenä suomalaisen romaanitaiteen huipuista, vaikka suhdettani siihen rasittaa - rikastaa? -  kaksi erilaista lukukokemusta. Saadakseni ehyemmän näkemyksen romaanista minun pitäisi ehkä lukea se jälleen.

Kerran kesällä on minulle opettava ja varoittava esimerkki. Lukemalla vaikuttavat romaanit uudelleen, voin menettää hellimäni lukumuiston, mutta tilalle voin saada todellisemman (?!?) näkemyksen teoksesta. Voin siis valita elämyksellisemmän ja analyyttisemmän näkemyksen välillä.


*Olin kirjoittaa tähän "vakavasti otettavan romaanin", mutta se tuntui liian kummalliselta lausahdukselta.