Tenniskyynärpääni on saanut minut ajattelemaan. Olen laiska ihminen, en erityisemmin välitä siivoamisesta ja inhoan silittämistä. Minulla on ystävällinen suhde pyykinpesukoneeseen, mutta ei naruilla olevaan kuivaan pyykkiin. Pesukone toimii moitteettomasti, pesee napisematta pyykin joukkoon eksyneet paperikassit ja lelut. Kuiva pyykki puolestaan ei löydä ilman apuani kaappiin ja se hiertää välejämme. Pyykki kostaa asian kasautumalla sohvalle ja tuoleille, välimme muuttuvat entistä viileämmiksi, lopulta suorastaan vihamielisiksi. Lopulta luovutan ja tungen kasat kaappiin. Päätelmä: meillä on liikaa vaatteita tai liian vähän kaappitilaa.

Normaalioloissa, silloin kun en kipuile kättäni, en helposti hermostu sekaisesta kodista. Nyt, kun en kykene siivoamaan eikä miestäkään kipeän solisluun vuoksi voi hommiin komentaa, ovat jaloissa kulkeutunut hiekka, puurokattilat, kirjahyllyn peittävä pölykerros ja epämääräiset roskat (karkkipaperit, repeytyneet piirustukset, lukemattomat lehtipinot, laukusta leijailleet rytistyneet aikataulut, epämääräisten kasojen alle kätkeytyvät jalkapallokaaviot ja pöydän alle asumaan jääneet keksin- ja leivänmurut) alkaneet kaihertaa mieltä. Nyt kun en voi, siivoaisin. Silloin kun voin, en viitsi. Päätelmä: olen lukenut liikaa Hilja Valtosen siisteistä ja työteliäistä sankarittarista.

Kun kimmastun tarpeeksi ja muistan ensi viikolla tulevan vieraan, alan siivoilla. Tavoitteena on saada yksi kulma kerrallaan asialliseen kuosiin. Pian kättä alkaa jomottaa ja kimmastuminen muuttuu äänekkääksi. Naapurit ottavat tässä vaiheessa pihakeinussaan kuunteluasennon. Päätelmä: parempi siivota kymmenen minuuttia hiljaa jupisten kuin puoli tuntia melskaten.

Olen siis ajatellut. Paitsi kahvinkeitin olen taipumuksiltani ilmeisesti myös hamsteri. Meillä on liikaa tavaraa: lehtiä, kirjoja, vaatteita, vanhoja rusinoita, korvattomia mukeja, omituisia talousesineitä, kuivia leivänkannikoita. Päätelmä: hamsterin pitää opetella luopumaan turhasta tavarasta.