Opettaminen on taitolaji, joitakin opettamis- ja innoittamistapoja ei voi oppia, ne tulevat luonnostaan. Määrätyntyyppinen kyky innostaa, intuitiivinen ymmärrys siitä, mikä asiat tuottaa pohjimmiltaan opiskelijoille vaikeuksia, aito kannustaminen. Opettajanhan pitää olla kiinnostunut myös oppilaistaan eikä vain opettamastaan aineesta.
Rita poimi kommentista sanan aito. Ritan huomautuksen jälkeen aloin miettiä mitä sillä tarkoitan. Voisiko kannustaminen olla epäaitoakin? Epäaito kannustaminen kuulostaa oudolta. Voiko kannustaminen olla löysää, pakon sanelemaa? Huomaako oppilas, milloin opettaja tosiasiassa tarkoittaa sanomaansa? Onko paras kannustus opettajan oma esimerkki, elävä kiinnostus omaan aineeseensa ja alaansa?
Olen usein käyttänyt hyvän kannustamisen esimerkkinä muinoista autokoulun opettajaani, joka oli hyvä pedagogi. Sellainen rauhallinen tavallisen oloinen suomalainen mies niin kuin autokoulun opettajat ainakin ennen olivat. Erään surkeasti menneen ajotunnin jälkeen hän autokoulun eteen pysäköidyssä autossa luetteli kaikki päivän tössini hyvin rauhallisesti ja asiallisesti. Lause lauseelta hartiani lysähtivät alemmaksi ja olin jo itkua vääntäen hakkaamassa päätäni rattiin ja sanomassa irti koko koulutuksen. Viimeiseksi kommentiksi hän sanoi. "Mutta siinä yhdessä kohdassa vaihdoit hyvin." Siis, koko tunnin aikana olin tehnyt vain yhden pienen asian oikein. Olin vaihtanut asiallisesti vaihdetta. Mutta hän etsi katastrofaalisesta tunnista sen ainoan onnistumisen ja antoi sen viimeiseksi palautteeksi. Kun nousin autosta minua jo hieman hymyilytti – niin tuo pieni onnistuminen kuin saamani esimerkki syvästä kannustuksesta. Nyt vuosia myöhemmin en muista niitä virheitä, mutta saamani positiivisen palautteen kylläkin.
Aito kannustus on minusta esimerkiksi juuri tätä. Etsitään virheviidakosta ja epäonnistumisten keskeltä se ainut onnistuminen ja hyvä asia ja kiitetään siitä.
Kommentit