Olen keskustellut vänrikki Koskelani kanssa urheilun merkityksestä. Mies ihmettelee, miksi on hienoa, kun joku hyppää rännistä pitemmälle kuin muut, mitä merkitystä sillä on kansallisesti ja voiko kansallinen identiteetti rakentua kilpaurheilijoiden suoritusten varaan. Hän ei juuri harrasta penkkiurheilua. Minä puolestani katson urheilukilpailuja kuin elokuvia, minulle ne ovat osa laajaa kulttuurikenttää. Paitsi eivät rahajaoissa, urheiluun ja kulttuuritoimeen tarkoitettavia rahoja eivät kunnat saisi jakaa samasta pussista. En halua yhdenkään kirjaston tai teatteriryhmän joutuvan kilpailemaan jäähallien ym. kanssa. Sen kyllä tietää miten siinä käy.

Minulle urheilukilpailut ovat siis tunnetapahtumia, draamaa, tragediaa ja komediaa sekaisin. Proosallisen realismin joukkoon eksyy välillä annos runouttakin, joka kohottaa jonkin suorituksen uudenlaisiin sfääreihin eikä tähän tarvita aina edes mitalia. Urheilussa pelaavat suuret tunteet, raja roiston ja sankarin välillä on häivähtävän pieni, sekunnin tai pisteen sadasosa, sentti tai pari, hymy väärässä paikassa, rehti tunnustus oikealla hetkellä. Jokainen katsoja lopultakin itse päättää katsomansa ja kokemansa perusteella ketä pitää onnistujana tai epäonnistujana – aivan samoin kuin päättää itse onko juuri katsottu elokuva ollut hyvä vai huono. Joskus pääosan esittäjä on roolissaan loistava, joskus sivuosaan valittu varastaa koko show'n.

Urheilijahaastattelut ovat osa elokuvaa. Olen viimeksi miettinyt urheilun roolivalintojen stereotyyppisyyttä. Valikoituuko esimerkiksi mäkihyppyyn tavallista jäyhempää ja lyhytsanaisempaa porukkaa? Onko mäkihyppy siis tiukka yksilölaji? Et voi mennä muiden peesissä, on pakko tehdä suoritus yksin. Siis todellisia suomalaisia sankareita. Miksi roolimiehityksen laatu vaihtuu, kun mukaan tulee hiihto? Haastatteluissa yhdistetyn miehet ovat puheliaampia, epäonnistumista pohditaan laajemmin mutta pettymys ei näy yhtä selvästi kuin mäkimiehillä. He hymyilevätkin herkemmin.

Urheilijoiden rooleja olympialaisessa elokuvassa kannattaa miettiä. Missä miesroolissa ovat maastohiihtäjät, pellen, arkisen puurtajan, rehdin ja reippaan naapurinpojan? Hiihtopuolelta on suuria taiteilijahahmoja nykyisin turha etsiä sen enempää miehistä kuin naisistakaan. Ei niitä ole sitten Miedon ja Myllylän jälkeen tullut. Nykyisin taiteilijat lumilautailevat tai hyppivät  kumparelaskussa. Kieltämättä vaaditaan aikamoista mielikuvitusta tehdä voltteja sukset jalassa. Insinöörinnäköisille curlingin pelaajille on tarjolla pelastavan sankarin rooli, mutta jos curling-joukkue voittaa kultaa ja miesten jääkiekkojoukkue hopeaa, niin kumman rooli katsojien sydämissä on tärkeämpi? Kumpi saa Oscarin eli Vuoden joukkue -palkinnon?

Suhtautumalla urheilukilpailuihin kuin elokuvaan tai näytelmään voin hieman ymmärtää niitä, jotka pitävät urheilumenestyksiä tärkeinä Suomen maineelle. Mutta koska omaan katsomistapaani liittyy dopingpaljastusten ja joidenkin lajien uskomattomien rahavirtojen vuoksi nykyisin paljon kyynisyyttä, en pidä urheilumenestyksiä kovinkaan merkittävinä mittareina kansalliselle maineelle. Ei kai niin oikeastaan ajattele enää ketkään muut kuin juhlapuhujat ja hekin vain virkansa puolesta?