Matkustin Pariisiin.

Matkustin Pariisiin katsomaan kahvilan ikkunasta Notre Damen tornia, kuuntelemaan rankkasateen tanssia asfaltilla ja ukkosen kaukaista jyrinää.
Kuljin pitkin kapeita katuja, hypin korttelin kulmasta toiseen, etsin oikeaa paikkaa, oikeaa näkymää, tuttua.

Lopulta päätin: se on tässä.

Mitä siitä jos kahvilan tilalla on ravintola, mitä siitä jos kadunvarren talot eivät näytä tutuilta, mitä siitä jos ei sada. Näen Notre Damen tornin ja päätän: tämä se on.

Koska

en voi enää astua siihen kahvilaan, siihen hetkeen. Mutta silti

minulla on

seisahtanut iltapäivä, muista asiakkaista tyhjä kahvila, ajatuksiinsa vaipunut emäntä, joka silittää mustaa, raskasta nutturaansa kuunnellessaan hiljaisia ooppera-aarioita, ruokalista, jonka sanoja en ymmärrä ja jolta tilaan vain kananmunia, ystävän kanssa vaihdetut harvat sanat, väsähtänyt junanodotus. Rankkasade, kaukainen ukkonen ja kadun päässä kohoava Notre Damen torni.

Vuosia sitten lainasin kirjastosta levyn Divine divas - a world of women's voices. Levy on kiinnostava katsaus  erimaalaisten naislaulajien musiikkiin, mukana on maailmanmusiikkia, popmusiikkia ym.. Monet pitävät kokoelmalevyjä jotenkin tylsinä (no on ne usein sitäkin) ja vailla todellista musiikillista arvoa olevina sillisalaatteina (sillisalaatista olen aika samaa mieltä). Minulle monet kokoelmat ovat kuitenkin toimineet uusien biisien ja artistien löytöpaikkoina. Levyhyllyssäni on monien artistien levyjä, joita kuuntelemaan olen päätynyt jonkin kokoelman kautta. Nykyään samaa löytötoria edustaa You Tube.

Divine divas -levy esimerkiksi tutustutti minut Alison Krausiin. Mutta nyt ei soi Alison, vaan afrikkalaisrytmit. Eteläafrikkalaisen Dark City Sistersin kappale Sekusile jäi kertasoitolla mieleen eikä sen rytmikäs lumo ole vuosien varrella hävinnyt, yhä se saa jalan vipattamaan ja kotiaskareet sujuvat sen tahtiin iloisemmin.





Muiden klassikoiden löytötori täällä.

Rakas päiväkirja,

tänään näin lunta, laulavan linnun, hehkuvaa vihreää ja aitoja pitkin kulkevan koulutytön. Lumi oli jotenkin outoa, ympärillä vihersi ja sitten yhtäkkiä siinä oli hiekan alta kuoriutuva lumikasa, valkoista kylmää keskellä kaikkea sitä hehkuvaa vihreää. Vihreän keskellä näin linnun, kuulin vielä useampia. Lintu istui tärkeän näköisenä oksallaan, sillä ei ollut kiire, viestit se kuunteli tarkasti ja heläytti punnitut vastauksensa, lennähti lopulta hommiinsa. Tarkasti astui myös muutaman vaaksan mittainen koulutyttö, aitoja pitkin, nurmikon reunassa, omia reittejään jalkakäytävää väistellen. Katsoin lunta, kuuntelin lintua, hengitin vihreää, ihailin tasapainoa aidalla ja tarkkoja askelia. 

Viime sunnuntaina soitin Brian Enoa ja kutsuin häntä klassikkomieheksi. Nyt soitan äitienpäivän kunniaksi klassikkonaista, sillä sellaiseksi kai Brenda Leetä voi kutsua. Brenda Lee on minulle nimenä jotenkin hatarasti tuttu, mutta olen kuunnellut häntä hyvin vähän (SusuPetal ainakin on tainnut häntä soittaa sunnuntaiklassikoissa). Alun perin musikaaliin New Moon sävelletty kappale Lover, Come Back to Me on jälleen yksi sattumalöytö tuubista (ilmeisesti alkuperäisen sävellyksen voi kuunnella täältä, ihan erilainen on). Laulua ovat versioineet monet tähdet, muun muassa Ella Fitzgerald, Aretha Franklin, Barbra Streisand sekä Billie Holiday, jonka tulkinnasta pidän myös.

Tykästyin Brenda Leen iloiseen tulkintaan kertakuulemalta ja varsinkin hänen valloittava esiintymisensä sievässä koltussaan teki minuun vaikutuksen. Ja ääni! Se on kertakaikkisen upea. Joten päästetään Brenda vauhtiin!

Mukavaa äitienpäivää äideille!





Lisää äitienpäivälle osuneita klassikoita täällä.

No joo, tykkään välillä kuunnella Brian Enoa. Esimerkiksi kappaletta Bottomliners. Kai se riittää klassikkosoiton syyksi? Sitä paitsi Eno on oman genrensä eli ambientin klassikko, perustaja suorastaan.





Muiden soittoja täällä.