Viime päivinä ohitettu

• ryhmä ryhdikkäästi seisovia mustanharmaita sieniä
• jätin kämmenen kokoinen syyspunastunut lehti, jonka kämmenkuopassa muutama keltainen koivunlehti
• hassuun huppuhattuun puettu kerrostalo
• tuulessa pullistuva julkisivuremontin suojus
• rankkasateen uurtama kävelytien reunus.

Eikä kertaakaan mukana kameraa. Se lojuu kotona akku tyhjänä.

 
Lätäkön tyynelle pinnalla läiskähtelee pisaroita, renkaat liikkuvat vettä pitkin. Yhtäkkiä pieni tuulenpuuska nostaa väreitä vedenpinnalle ja pisaroiden rengaskuvio katoaa.

Hetkessä on jotain taianomaista ja kaunista. Samalla mieleen nousee oivallus. Juuri tuonkaltaisen pienen hetken kuvaamiseen sanani eivät taivu. Ne voivat kuvailla mitä tapahtuu, mutta en osaa yhdistää mielessä häivähtänytä tunnetilaa pisaroiden täplittämään tyyneen pintaan ja äkilliseen tuulen puuskaan joka saa lätäkön pinnan väreilemään, pinnan johon pisarat yhä läiskähtelevät, tuulen vuoksi ehkä hieman eri kulmassa. Hetken kaikki on samoin ja toisin ja kuitenkin ehkä väreen alla yhä silti samoin.

Nyt kuuntelen ikkunan takana kohisevaa kaatosadetta, sitä miten lukemattomat pisarat osuvat ikkunalautaan, miten puiden ja pensaiden lehdet kahisevat ja soivat syksyä, miten tuuli ujeltaa raollaan olevasta ikkunasta. ja miten laulaa liki heleä-ääninen Tom Waits.

 
SusuPetal haastoi miettimään kymmenettä blogikirjoitustani. Kymmenes tekstini on nimeltään Mitä mietin tänään 2 ja julkaisin sen 13.1.2006. Sen jälkeen päivän miettimisiä onkin tullut lukuisa määrä otsikon luokitukselle, viime aikoina tosin vähemmän. Haasteeseen kuuluu tekstin pohtiminen, mitä mietteitä se nyt herättää.

Ajatuksia juttu herättää. En vieläkään osaa sanoa onko jäljitelmäonni onnea, edes jonkinlaista ja varsinkin silloin, jos onnen haltija ei jäljitelmäksi onneaan ymmärrä. Ja kukapa sen edes voisi sanoa. Onnen - niin oikean kuin ns. jäljitelmäonnen - määrittelmiä kun taitaa olla niin paljon kuin määrittelijöitäkin on. Onnihan on subjektiivinen juttu ja kokemus.

Se, mikä minua erityisesti ilahduttaa palatessani juttuun nyt, ovat kommentoijat: Tommi, Tuulisuoja, Maria ja SusuPetal (tämä on kirjoituksen kommentointijärjestys). Kaikki ovat pysyneet matkassa tähän asti, Tuulisuoja toki paljon kaukaisemmaltakin ajalta, mutta se on ihan toinen juttu se. Marian blogi ei enää toimi, mutta torstaiblogien kautta linkki on yhä olemassa. Ja juttu, se tulee tässä:

 
Olen ollut luvuttomassa tilassa. Ei, se ei ole totta. Olen siirtynyt kirjasta kirjaan, lukenut nykytapani mukaan monia kirjoja samaan aikaan - yhtä sohvan nurkassa, toista odotushuoneessa, kolmatta ruokatunnilla maksalaatikkoa popsien ja neljättä, viidettä ja niin edelleen selaillen tiskin takana, hyllyjen välissä, uutuuksien käsittelyssä. Paljon mielenkiintoista on tullut vastaan, haluaisin hypätä monen matkaan, mutta työkirjallisuus painaa päälle. Olen kurkkinut myös epäkiinnostavia kirjoja, sellaisiakin joita en missään tapauksessa jaksaisi lukea. Laskematon määrä sanoja luetusta pyörii päässäni, mutta en ehdi istahtaa niiden kanssa näppäimistön ääreen, en tarttua hajanaisten ajatusten liepeisiin muokatakseni niistä jotain lyhyttä ja napakkaa tai edes kirjavaa tilkkutäkkiä.

Syksy on tällaista, uusia kirjoja ja sanoja puskee päälle, vanhat kuiskivat hyllyistä enkä minä osaa aikatauluttaa. Ei, sekään ei ole ihan totta. Osaisin kyllä, mutta en halua. En halua aikatauluttaa kirjoja ja mielentiloja, mielialoja. Jatkan siis surffailua kirjasta kirjaan, jätän kesken, palaan niihin uudestaan, luen läpi vuorotellen, kunnes jokin opus tarttuu tiukasti käteen eikä päästä irti ennen kuin olen keskustellut sen kanssa kahden intensiivisesti kannesta kanteen. Selaan, surffaan ja siirtyilen, kunnes pääsen taas lukevaan tilaan.
 

 
Muskeli-Netta on täällä taas, ainakin hetken aikaa ennen kirjoituskammioonsa palaamista. Sehän oli niin piristävä uutinen, että helteen - meidän mittari huitelee taas 30 kieppeillä olkoonkin, että juuri siihen pylvääseen paistaa aurinko vaikkakin toiselta puolelta - mähmimässä päässä alkoi liikkua ihan ajatuksiakin ja ikävä kyllä muistui myös mieleen, että työpaikka alkaa kohta kutsua. Siellä voi sitten miettiä enemmän kirjallisuutta ja pohtia mitä laittaa esille niin kuin eräässäkin blogissa sanoin. Muskeli-Netan Tyyppiteorian aion kyllä laittaa heti tyrkylle, ellei se sitten ole lainassa. Pasi Ilmari Jääskeläistä myös.

Helle on puuduttanut ajatusten lisäksi ulkoiluharrastustakin. Siksipä nyt viileämpien säiden jo kolkutellessa takaovelle voikin varovasti aloittaa liikunnan. Oheinen video antaa pontta alkuun, se sisältää oivallisia ohjeita esimerkiksi blogiliikuntaan. Tulevia syyssateita ennakoiden ei tätä harrastaakseen tarvitse siirtyä kotisohvaa tai tietokonetta kauemmaksi, hätätilassa sohvapöytäkin kelpaa, jos huonekalut ovat tarpeeksi tukevatekoista mallia. Jokin tanssin ja vähän euroviisujenkin ilosta on videoon tarttunut, todellinen hyvänmielen kokonaisuus. Tanssimaan siis, hop ja glow!

Poistin valokuvia, tuhansia ja taas tuhansia. Tunsin suurta keveyttä, minun ei tarvitse kantaa digitaalisia turhakkeita mukanani, ei täyttää tietokoneen muistia kuvilla, joita en koskaan aio katsoa kunnolla, joista en koskaan kirjoita tarinaa. Paitsi nyt tämän.

Joku aika sitten siirsin vanhat kuvat säilytyspaikasta toiseen. Katselin kuvien virtaa, joka vyörytti näkyville elämääni muutaman vuoden ajalta. Luontokuvat kertoivat vuodenaikojen vaihtelusta, rytmittivät kuvien kehimää kertomusta. Olin lumoutunut. Minusta tuntui, että katson elokuvaa jonkun toisen elämästä, viitteellistä ja salaperäistä, josta kaikki arkinen ja särmäinen on siivottu pois ja johon kuitenkin voin samastua jonkin äkisti vilahtavan hymyn, murjottavan kulmien rypistyksen, kesäkaupunkien katujen ja joulukuvien kautta. Olin oudosti liikuttunut.

Kävin kuvien kimppuun ja tietenkin sulavasti ohiliukuneen kuvakavalkadin lomasta löytyi särmää, harmautta ja suruakin. Poistin epätarkkoja, saman kohteen lukuisia toisintokuvia, kokonaisia sarjoja. Näin mitkä kohteet milloinkin minua ovat innostaneet ja miten harvoin olen onnistunut tavoittamaan kohteesta jotain sellaista, jonka kelpuutan. Poistin hyvin vähän perheen ja ystävien kuvia, vain selkeimmin epäonnistuneet saivat mennä eivätkä nekään kaikki. Harvojen omakuvien kohdallakin olin salliva, vaikka mietin miksen osu kameran eteen juuri kampaajalta tulleena, siistissä vaatetuksessa tai ylipäänsä meikkiä kasvoillani. Kuvissa minulla on aina kampaa kaipaavat hiukset, kotiretkut ja miettivä ilme, en edes hymyile kovin usein. 
 
Kuvia poistellessani mietin kuinka vähillä kuvilla lopultakin selviäisi. Aloin ymmärtää sukukuvien ja kaveriporukoiden yhteiskuvien arvoa. Yhdessä kuvassa monta tärkeää ihmistä. Yksi kuva voi tavoittaa jostakin ihmisestä tai tapahtumasta olennaisimman, sen rinnalle ei välttämättä tarvitsisi muita. Se yksi kuva kertoisi minulle jotain tärkeää, mutta mitä se sanoisi muille? Tulevatko tulevat polvet tietämään elämästämme lopultakaan kovin paljon enemmän kuvavuoriemme ääressä kuin me tiedämme menneistä polvista katsellessamme vakavia mustavalkoisia rippi- ja hääkuvia?

Kuvien poistamista auttoi paljon se, etten ole nykyisin kamerani kanssa kovin hyvissä väleissä. En osaa säätää asetuksia, en tiedä mitä kuvaisin. Olen kyllästynyt tutkimaan pihani kukkia ja pensaita kamera kädessä. Vain puut kiinnostavat, mutta ne eivät suostu kuviin, ne ovat liian suuria, liian itsetietoisia paljastaakseen itsestään muuta kuin pienen kaistaleen. Oksan heilauksen ja latvan taipumisenkin ne haluavat pitää itsellään, eivät näyttää sitä kameralleni. Jokin niissä sanoo katso minua, näe oksan liike, rungon muoto, kunnioita, unohda kamera.

 

Hirlii kysyi mitä keittiööni kuuluu. Samaa sinne kuuluu kuin ennenkin. Keittiöni tuntuu olevan pysyvässä kaaoksen tilassa, joka saavuttaa vain satunnaisesti kiillon ja tyhjyyden hetkiä. Tyhjennän ja täytän astianpesukonetta, huuhdon maitopurkkeja ja rutistan paperipusseja. Toki kaaoksen keskellä on myös ravintoa. Salaattia, purkkihernekeittoa, kaurapuuroa, kaakaopapuja, tomaatteja, ruisleipää ja fetajuustoa, sipulinvarsia. Kirjoja, levyjä, hiiri ja pääsiäismuna.

Luin romaanista kuinka nainen teki naapurilleen lounaaksi lohtuaterian. Nainen paistoi makkaraa ja kananmunia, keitti perunoita öljyssä. Mies söi, rauhoittui, meni oman keittiönsä tuoliin torkkumaan. Aiemmin kirjassa sama nainen oli vatkannut taikinaa, keittänyt teetä ja kahvia, tehnyt voileipiä.

Omassa keittiössäni olen kaiken keskellä. Kuulen kodin joka huoneessa soitetut musiikit, TV:n pauhun, ajatusteni kuiskaukset. Tunnen lattialle pudonneet murut jalkapohjissani.

Mietin kääntyisikö keittiöelämäni sanoiksi.

Mutta miten kuvaisin sormiani, jotka tarttuvat sipuliin, pilkkovat vihreät varret ja pesevät tomaatit eri tavoin silloin kun kynsissäni on lakkaa ja huomaan rystysten pisamat tarkemmin. Seisonko eri tavalla ripotellessani jauhoja lättytaikinaan, kun olen avojaloin ja kesämekossa kuin talvella kipristellessäni varpaita villasukissa ja vetäessä hihoja kyynärpäihin? Miten kertoisin muiston, joka nousee vatkatessani eiliseen puuroon taikinaa?

Millaisilla sanoilla kuvaisin surua, jonka keittiöön leijuva melanesialainen laulu tuo mieleeni samalla kun haarukka nostaa salaattia perunoiden vierestä? Kun ajatukseni täyttää ystävä, jonka elämään on astunut uudenlainen hauraus? Ulkona pensaat taipuvat tuulessa, vihreys täyttää ikkunan. Pöytäliinan raitojen välissä on kuvioita. Viinipullossa on vettä, vastapäisellä tuolilla odottaa kasa puhdasta pyykkiä. Miten yhdistäisin nämä kertomukseksi, toisiinsa kietoutuviksi sanoiksi?

Voin kääntää keittiössäni selkäni kaikelle muulle, kuunnella vesipannun kurahtelua, haistaa kahvin tuoksun, mutta mikään ei katoa ympäriltäni, ei sisältäni. Voin siirtää runokirjat toiseen hyllyyn, toiseen huoneeseen. Voin tuoda tilalle jokanaisen niksikirjan ja kodinhoidonoppaan, mutta kaaos ei väisty eikä keittiöni muutu. Ehkä minäkään en muutu.


     
 
 

 
Mikä on blogini kuudes kuva, sitä kyselee SusuPetal haasteessaan? Varsinainen kuudes kuva oli koko blogini ensimmäisessä kuvallisessa postauksessa, jonka aiheena oli curlingin kulku ja se ilmestyi helmikuussa 2006 pian Torinon olympialaisten miesten curlingin loppuottelun jälkeen. Kanada voitti, Suomi sai hopeaa. Olin juuri muutamien blogituttavieni avulla oppinut siirtämään blogiin kuvia ja siitä innostuneena rakensin eri kuvatoimistojen julkaisemista kuvista oman näkemykseni curlinottelun kulumisesta. Kuudennessa kuvassa on curlingkiviä. Pidän tuosta sarjasta itse edelleenkin, mutta en ehkä voi valita kuvaa blogini kuudenneksi kuvaksi, koska se ei ole itse ottamani.

Hankin digikamerani heinäkuussa 2006. Ilman blogiani en muistaisi kameran hankintavuotta. Aluksi julkaisin innoissani kuvasarjoja, joten varsinainen kuudes itse ottamani blogikuva olisi tämän sarjan toinen kuva. Päätin kuitenkin valita kuvan kuudennesta postauksesta, jossa on itse ottamiani kuvia ja tuossa postauksessa on vain yksi kuva. Se ei ole hääppöinen, itse asiassa aikamoisen huono, mutta kiinnostavan siitä tekeekin teksti ja sitä kautta blogi(e)n eräänlainen päiväkirjamuoto, joka usein päiväkirjojen tavoin on kiinni hetkessä.

Kirjoitus on julkaistu elokuussa 2006 otsikolla Mitä tänään opin ja nyt vajaan neljän vuoden jälkeen on pakko todeta, etten enää osaa sanoa monestakaan kohdasta mihin se liittyy. Opit sinänsä ovat yhä päteviä. Mutta mikähän on ollut tuo romanttinen komedia, jossa Jean Reno on ollut sivuroolissa? Kenen ystäväni riemu on ollut tarttuvaa ja miksi hän ollut niin iloinen? Ja kukahan oli se tuntematon muusikko, jonka levy oli kannattanut lainata? Tässä teksti ja kuva:

• Kannattaa lainata tuntemattomien muusikoiden levyjä.
• Parhaimmillaan romanttiset komediat ovat hyvin viihdyttäviä.
• Jean Renokin sopii romanttiseen komediaan ainakin sivuroolissa.
• Vanhojen pyörien satulat eivät ole pehmustettuja.
• Lottahistoria on mielenkiintoista.
• Ystävien riemu tarttuu.
• Vielä en voi tilata pizzaa etunimellä.
• En halua pizzaa vähään aikaan. En myöskään mansikkajäätelöä.
• Luumut eivät ole vielä kypsiä.

 
(Linkattujen kirjoitusten kommenteista paljastui se, että jotkut kommentoijat vierailevat edelleenkin blogissani ainakin silloin tällöin. Terveisiä!)

Rakas päiväkirja,

taidan olla aika kunnianhimoton otus, laiskanpulskea hyväntahtoisuus, joka iloitsee pienestä eikä viitsi pinnistellä. Hyväksyn urheilijoiden selitykset "oli jotenkin veltto olo", "tein parhaani", "ei vaan kulkenut". Eihän se minullakaan aina kulje kauppamatkoilla ja kotioloissa, duunissa on joinakin päivinä veltto olo ja vaikka tekisin parhaani, ei asiakaspalaute aina silittele minunkaan pörröistä päätäni.

Miksi asettaa piskuiselle joukolle urheilijoita hurja mitalitavoite? Miksi ihmeessä "tavoitteiden pitää olla kovia" (mikä maalaisjärjellä tarkoittaa liian kovia, realismilla ja onnella ei ole sen kanssa mitään tekemistä)? Jos tavoite on 12 ja mitaleja tuleekin 5, niin ollaanko niistä viidestä iloisia? No ei tietenkään, koska tavoitteesta jäätiin. Jospa tavoite olisikin kaksi? Silloin neljä mitalia olisi tavoitteiden ylitys ja voitaisiin ollaan niin ylpeitä, että hyvä kun TV:n ääreen mahduttaisiin. Sitä paitsi pronssikin on mitali eikä olympialaista pronssimitalia kovin monesta huushollista tässäkään maassa löydy. Ei meiltä ainakaan.

Mutta mikä saa tavallisen lastenkasvattajan melkoisen raivoisaksi TV-ruudun ääressä? Taitoluisteluvalmentajista ne, jotka suojattinsa onnistumisen jälkeen loistavat yhtä hymyä ja istuvat kylkikyljessä pisteitä odotellessa, mutta epäonnistumisen jälkeen pitävät tiukan hajuraon eikä pienintäkään tukevaa elettä tai ilmettä ole näkyvissä, vain hädin tuskin suostutaan istumaan samalla penkillä ja peittämään Se Suuri Pettymys, jonka suojatti on valmentajalleen aiheuttanut. Kuuluukohan valmentajille psykologista koulutusta ollenkaan?

Tänään olen miettinyt sanoja. Sellaisia kuten vatkuli. Ehkä vatkuli tuli mieleeni siksi, että paistoin kotletteja, jotka eivät kyllä olleet erityisen hyviä. Jos minulta olisi kysytty vaikka eilen mitä vatkuli on, olisin sanonut sen olevan jotain epämääräistä lihavanukasta, omituista perinneruokaa, jota tarjoillaan Astrid Lindgrenin kirjoissa, varsinkin Vaahteramäen Eemelissä. Siis sellaista mikä lautaselle lätkäistynä hyydyttää hymyn ja saa miettimään kasvissyöjäksi ryhtymistä.

Aikani sanaa mietittyäni etsin ruokalajista tietoa. Kysehän on ihan tavallisesta pataruuasta, kuvankin löysin. Aika tavalla stroganoffin tyyppinen ruoka siis. Olen hieman pettynyt, ajatuksena Astrid Lindgrenin kirjallisen vatkulin vanukasmaisuus on minusta lähempänä itse sanaa.

Vatkuli toi mieleen paitsi Lindgrenin kirjat myös muutamia muitakin mielikuvitusta kiehtovia sanoja. Sellaisia kuin musliini ja elderberry wine. Jokainen vanhoja tyttökirjoja lukenut on törmännyt musliiniin. Minua on aina mietityttänyt millaista kangasta musliini on. Jotain silkin tapaista, sileää ja viileää? Silkkikankaan arkinen vaihtoehto? Verkon tarjoamien tietojen mukaan musliini on "Ohut, pehmeä ja kevyt, usein painokuviollinen kaksiniitinen villa-, silkki- tai puuvillakangas." Kaksiniitinen?

Ja sitten elderberry wine. Miten kauniisti sointuva sanapari se onkaan. Tosin en tiedä miltä seljanmarjaviini maistuu, en edes tiedä miltä selja näyttää, mutta englanninkielinen sanapari hivelee mieltä ja onhan selja suomeksikin kaunis sana. Pitäisiköhän taas lukea Rauha S. Virtasen Selja-sarjaa ja Sirkka Seljan runoja?

 

Pitikö keväällä laittaa sadehousut hyvään talteen?
Pitikö hukata sadeviitta?
Kannattiko polkea sadepilven alle?
Kannattiko valita pidempi reitti? Pitikö eksyä?
Pitikö eksyä toisenkin kerran?
Myöhästyä nolosti puhujanpaikalta?
Pitikö kastua alintakin vaatekertaa myöten?
Pitikö unohtaa kampa kotiin ja uskoa vedenpitävään ripsiväriin?
Pitikö kastua kotimatkalla uudestaan?
 

Aluksi nainen luulee, että rakkaus on nopeasti etenevä tekniikkalaji.
Kun tunne iskee, leijuu korkealle ja laskeutuu pehmeälle patjalle.
Leijunnan jälkeen on uskallettava työntää arkea vahvasti eteenpäin.
Joskus joutuu varomaan viereiselle radalle ajautumista.
Parhaimmillaan tunne kantaa pitkälle.
Ja vieläkin pidemmälle.
Lopulta rakkaus on kestävyyslaji.

Mutta mies. Hänen lajinsa on kymmenottelu.

Olen mietiskellyt miltä tuntuisi nojata lehmän kylkeen. Istua lypsyjakkaralla, nojata otsa tai poski lehmän pyöreään kylkeen, vuodattaa muutama kyynel ja huokaista syvään. Saisiko siitä ikiaikaista lohdutusta, antaisiko lehmän kylki voimaa?

Minun ainutkertaisella ja huonosti sujuneella lypsykokemuksellani kyyneleitä saattaisi valuakin ilman ainuttakaan surullista ajatusta, kun kanttura läiskäisisi hännällään utareita huonosti kiskovaa lypsäjää turhautuneena.

Mutta silti - olettaen että osasin heruttaa maidon varmoin ja luotettavin ottein - miltä se tuntuisi? Olisiko lehmän karva pehmeää vai karheaa, kääntäisikö lehmä päätään ja mörähtäisi myötätuntoisen ruohontuoksuisen henkäyksen minulle? Kuulisinko sen erivatsojen kurahdukset ja vingahdukset vai ovako sen mahat äänettömiä? Ymmärtäisikö lehmä jos puhuisin sille?

Tätä olen tänään miettinyt.
 

On taas tullut mietittyä naisten ja miesten asennetta jutusteluun, juoruiluun ja lätisemiseen. Mies ihmettelee, miten lapset ja minä voimme keskustella vakavalla naamalla euroviisuista, poptähdistä ja näyttelijöistä. Ketä kiinnostaa, on vakikommentti. No meitä vaikka.

Mieleen tuli vanha ystäväni, joka vuosia sitten uudelle paikkakunnalle muutettuaan valitti, ettei tutustu töissä kehenkään, kun ne vaan juoruilee ja puhuu Kauniista ja rohkeista eikä mistään Oikeista ja Tärkeistä Asioista. Ystäväni ei ollut oivaltanut juoruilun merkitystä tuttavuuksien luomisessa - harva kai alkaa uusien kollegojensa kanssa puhua kahvitauoilla Oikeista ja Tärkeistä Asioista. Kevyt lätiseminen neutraaleista asioista toimii tutustumisen välineenä.

Lasten kanssa julkkispuhetta harrastaessamme olemme monesti lipsuneet ihan oleellisiinkin asioihin. Olemme puhuneet naisiin kohdistuvista ulkonäköpaineista, päihteistä, hyvän- ja pahantahtoisesta juoruilusta, lehdistön moraalista, käytöstavoista, opiskelun merkityksestä, ystävyydestä sekä paljosta muusta.

Miehen on vaikea tätä ymmärtää. Hän puhuu kollegojensa kanssa polkupyöristä ja niiden varusteista, mutta sehän ei ole juoruilua eikä lätinää. Se on Puhumista Oikeista Asioista.

Poljin tuulessa töihin ja visioin.

Mitäpä jos minulla olisikin taikasauva, jolla loihtisin kyydissä olevat kirjat keveiksi tai lentäviksi. Ne lentäisivät tarakkani takana, tekisivät kuvioita ja voltteja, vaihtaisivat kuvia ja lauseita ilmassa, nuuhkisivat puiden lehtiä ja kirsikkapuun kukkia, saisivat linnut hämmennyksiin ja ilahduttaisivat lapsia. Perillä ne vetäytyisivät omiin kansiinsa, selkäni takana palauttaisivat eksyneet sanat ja runot omille sivuilleen, kuvat oikeisiin järjestyksiin ja ottaisivat painonsa takaisin.

Mietin pitäisikö patistaa itsensä kirjoittamaan kaikkea sellaista mikä ei liity työhön jonkin aikaa joka päivä kaksi riviä. Joskus tänne, joskus lehden kulmaan tai muistivihkoon. Ihan vain kirjoittaa ilman suuria ajatuksia (no se on helppoa) tai sanomisen pakkoa, yrittää vain laittaa sanoja peräkkäin.

Olen ollut kiinnostunut väreistä, mutta silti minua hieman hämmensi, kun entinen naapuri joskus aikoja sitten työnsi käteeni väriterapiaa käsittelevän opuksen ja käski lukea. Koska olen yleensä hyvin hanakka suosittelemaan muille luettavaa - ammatti-identiteetti istuu tiukasti - en oikein voinut kieltäytyäkään. Koska kirja ei ollut kovin paksu, päätin uhrata sille aikaana. En ole enää varma kirjan nimestä (olisikohan ollut Helena Luukkosen Parantava sateenkaari), mutta joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja oli. Sen jälkeen olen katsellut tai oikeastaan miettinyt värejä uudella tavalla.

Kirjassa muun muassa taidettiin väittää, että ihminen usein tiedostamattaan hakeutuu määrättyjen värien pariin tietyissä elämän vaiheissaan. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on kutakuinkin oikea - se ainakin selittäisi osin miksi nuorena harrastin paljon mustaa, harmaata ja liilaa.

Edelleenkin musta on minusta ok vaateväri, mutta samanlaista tunnesidettä minulla ei enää väriin ole enkä automaattisesti huomioi vaatekaupassa pelkästään mustien vaatteiden rekkejä. Täysin mustiin pukeutuneena tunnen itseni nykyisin synkäksi enkä tippaakaan tyylikkääksi (tosin tyylikkääksi en tunne itseäni ylipäänsä milloinkaan, vaatteiden väristä siis viis). Mustan vieromiseni huomasin raskausaikana, jolloin hyllyn perukoilta sattumalta löytynyt odotusaikaan sopiva vanha mekkoni herätti minussa niin suuren inhovastustuksen, että mekko lensi ajatusta nopeammin keräykseen. Raskausaikana ja sen jälkeen lempivaatteeni oli pitkään säkkimäinen minihameesta käyvä itsekutomani villapaita, jonka perusväriin keltaiseen punoutui oranssia, vihreää ja hitunen kai liilaakin. Käytin sitä niin kauan, että mieheni alkoi lopulta inhota venynen vanunutta paitaani.

Pusero taisi ennakoida tulevaa, koska myöhemmin olenkin siirtynyt noista perusnuoruusväreistä - eräänlaisista peiteväreistä - aivan muihin. En tiedä mitä väriterapia sanoisi nykyisestä värimaailmastani. Värejä löytyy melkein laidasta laitaan ja tartun hanakasti väreihin, joita musta-harmaa-liila -aikoinani en olisi voinut kuvitellakaan käyttäväni. Poltettua oranssia, havunvihreää, tiilenpunaista, värittömimmillään maitokahvia. Eli SusuPetalin banneriini valitsemat värit sattuivat olemaan aivan oikeat, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan eikä hän tiennyt suosikkiväreistäni mitään. Sinistäkin minulla on, vaikkei se lempivärini olekaan, mutta mustan ja harmaan rinnalla sininen taitaa olla jonkinlainen vaatteiden perusväri.

En tiedä olenko värien myötä muuttunut hauskemmaksi tai valoisammaksi ihmiseksi (tuskin paljoakaan, ystäväni osaisivat arvioida asian paremmin). Synkempien värien kaudeltani periytyvät edelleen jotkin väri-inhokit sekä isojen kuvioiden vieroksunta. Omistan kyllä parisen kukkamekkoa, mutta jokaikisen kuvion kohdalla joudun miettimään tarkasti jaksanko sitä. Joskus kuvioihin on pakko päätyä, mutta muuten suosin niitä mieluiten laukuissa ja huiveissa.

Mikä ihme saa jotkut ihmiset kailottamaan kännykkään julkisessa liikennevälineessä kaikki mielen päällä olevat asiansa? Onhan se aikamoinen taito saada heti aamusta lukemattomat ympärillä istuvat tuntemattomat ihmiset tuntemaan synkkää myötähäpeää ja ravistelevaa noloutta kuullessaan, miten puhujan siippa on sitä ja tätä ja miten sillekin on selvästi ruoka maistunut ja kaikkea muuta mahdollista, mitä kukaan ympärillä olija ei puhujan elämästä haluaisi tietää.

Oman siippani kanssa mietimme miten tällaisessa tilanteessa vaihtoehtoisesti pitäisi toimia sen korvia luimistelevan hiljaisen ärsyyntymisen sijasta. Mitäpä jos osallistuisimme keskusteluun - osallisiahan jo haluamattamme olemme. Voisimme pyytää kaakottajaa laittamaan kaiuttimen päälle, siten kuulisimme koko keskustelun. Voisimme esittää omia kysymyksiämme tai kannustushuutojamme morkattaville henkilöille. Taputtaa rytmikkäästi ja räpätä puhujan edellisiä lauseita. Kannustaa kanssamatkustajat yhteislauluun, hymyillä leveästi kaikelle mitä kailottaja puhelimeensa sanoo.

Haluavatko nämä kännykkäkaakottajat oikeasti levittää koko elämänsä muiden korviin vai oleilevatko he puhuessaan kuplassa, jonka luulevat estävän muita kuulemasta. Ovatko he vain piittaamattomia?

Naurattamaanhan tällaiset jutut käyvät, sitten myöhemmin. Ja samalla vankistuu kiintymys omaa polkupyörää kohtaan.
 

Olen katsellut monia luokkakuvia viime aikoina. Yrittänyt tunnistaa ja nimetä ihmisiä joita en ole nähnyt pitkään aikaan ja joitakuita tuolloinkin ehkä vain vuoden verran. Vanha luokkatoveri totesi kuinka nuorilta näytämmekään, kuinka odottavilta ja itsevarmoilta.

Muistan, että noin viisitoistavuotiaana jonkun vanhan tyttökirjan innoittamana (Emilian?) mietin kirjoittavani itselleni kirjeen vuoden, viiden tai kymmenen vuoden päähän. Luovuin ajatuksesta, koska tulin siihen tulokseen, että muistan muutenkin eikä siksi kannata kirjettä kirjoittaa. Kuinka olenkaan katunut asiaa, enhän minä edes 25-vuotiaana muistanut millaista oli olla15-vuotias saati nyt. Kun katselen lukioaikaisia luokkakuviani, en todellakaan muista mitä silloin ajattelin. Taisin olla hiljaisempikin, en juuri hymyillyt valokuvissa enkä uskonut koskaan kirjoittavani ainuttakaan runoa. Sitä en tosin uskonut edes jokunen vuosi sitten, mutta vuosien varrella olen kyllä jonkun verran alkanut hymyillä valokuvissa. Enkä 15-vuotiaana taatusti tiennyt mitä aion työkseni tehdä.

On jotenkin hämmentävää katsella omia kuviaan. Katselen luokkatovereitani kiinnostuneena, mietin mitä heille kuuluu ja minkälaisia he ovat nyt. Mutta itseäni katselen toisin, erilaisten lasien läpi. Mietin kuinka paljon meissä on samaa ja kuinka paljon muutoksia on tapahtunut.
 

Jos keski-ikäinen täti-ihminen haluaisi tehdä kapinan, miten se tapahtuisi? Onko kapina kadulla merkittävämpää kuin kapina kotona? Tekeekö keski-ikäinen kapinan lippuja (kotona pyykkikorin pyyheliinoja) heilutellen? Huutamalla kadulla iskusanoja (kotona laulamalla vanhoja punksäkeitä)? Meneekö keski-ikäinen täti kadulle huutamaan Alas mielivalta! vai kuiskaako eteisen peilille Olen kaunis!?

(Aikansa pähkäiltyään lähettää perheen kauppaan, laittaa pesukoneen pyörimään, kasaa astiat koneeseen, jättää muiden roskat lattialle, toistelee "apina kapina kiipesi puuhun", tulee siihen tulokseen, että kapina on typerä sana eikä vastaa keski-ikäisen tarpeita, heittää levyn soittimeen, kääntää nupit luoteeseen ja vilkaisee toisenkin kerran peilistä aamuirokeesiaan ei oo totta että olen tyhmä.)

Bussikuski puhuu koko matkan kännykkään. Hänellä ei ole hands freetä enkä uskalla vilkaista pyörittääkö hän rattia yhdellä kädellä. Käydyn keskustelun puolikas kantautuu kauas kohti bussin takaosaa, en ymmärrä sanaakaan minulle tuiki tuntemattomasta kielestä. Samaan aikaa takanani nuori nainen käy jankkakeskustelua kännykäänsä puolen bussi iloksi ja ärtymykseksi. Toisella kerralla luen runokirjaa bussikuskin radiouutisten vieressä. Se ei haittaa minua lainkaan.

Nämä tilanteet mietityttävät minua.

Miksi minua häiritsee bussikuskin kännykkään puhuminen? Huolehdinko pelkästään liikenneturvallisuudesta? Vai onko syynä se, etten ymmärrä sanaakaan kuskin puheesta? Mistä hän puhuu, haukkuuko pomoaan, antaako joku hänelle ajo-ohjeita, ratkooko hän ystävänsä kanssa parisuhdeongelmia vai käy läpi futisjoukkueen viimeisintä ottelua?

Nuoren naisen yksipuolinen keskustelu on myös irronnut kontekstistaan. Nainen puhuu keskustelemisesta, mutta mitä toinen sanoo. Miksi he kinastelevat, miksi nainen toistelee vain muutamaa sanaa? Kaunis ja hieman keimaileva ääni ei pelasta tilannetta, pakkokuulijan tekisi mieli todeta "ei, keskustelusi ei tosiaan ole kiinnostavaa". Flirttaileeko hän kännykän kautta? Puolikas flirttikeskustelu kuulostaa rasittavalta ja typerältä.

Uutistenlukijan tasainen ääni ei häiritse. Ymmärrän sanat ja puhetilanteen, lauseet ovat kokonaisia ja ne on sidottu loogisesti toisiinsa. Minulla ei ole tarvetta miettiä ja täydentää aukkopaikkoja. Toisin kuin kännykkään puhujat uutistenlukija ei vedä minua osalliseksi keskusteluun, jossa roolini on puolikkaan kuuntelijan ilman puheoikeutta. Uutistenlukijaa voin kuunnella tai pitää matalaäänisenä taustamusiikkina. Voin lukea häiriintymättä runokirjaa.

Tänään olen miettinyt muun muassa kustannustoimittajia. Sitä lukevatko he ajatuksella punakynä kädessä kirjailijan julkaistavan tekstin, onko heillä kielikorvaa ja jos on, onko heillä koko ajan liian kiire vai eikö kirjailija suostu muutoksiin. Muun muassa näitä, eikä vain tänään vaan melko usein muulloinkin.

"Omien raatikokemusteni perusteella voin silti paljastaa, että tässä maassa on ollut tapana noudattaa semmoistakin politiikkaa, jonka mukaan kaikkia tunnustuksia ei kaadeta yhden tekijän niskaan. Rahaa ja valokeilaa kun sentään tarvitsevat ja ansaitsevat muutkin. Parhaan sijasta voikin toisinaan etsiä järkevää ja sopivinta." tunnustaa Antti Majander tämän päiväisen (6.2.) Hesarin Kommentti-osiossa Sofi Oksasen Puhdistuksen saamaa Runebergin palkintoa Finlandia-palkinnon lisäksi.

Kappas, Antin mielestä Sofi saanut liikaa tårta på tårta - kuvassakin kirjailijan edessä on Runebergin torttu ja pahvimukillinen kahvia. Kirjailija saa vuosiapurahaa, myyntituloja ja nyt, hyi kamalaa, vielä rutkasti palkintorahoja sieltä sun täältä.

Minä kun olen aina luullut, että kirjallisuuspalkinnolla palkitaan nimenomaan paras kirja eikä sopivin tai järkevin teos (eikä siis kirjailijaa henkilönä) - tosin minä en tiedä millainen voisi olla järkevin kirja, sopivin lienee helpommin nimettävissä kunhan on ensin määritelty sopivin minkä tai kenen kannalta. Mutta toisaalta toimittajan mukaan raati ei tällä kertaa oikeasti palkinnutkaan kirjaa saati kirjailijaa vaan itsensä - ihan siltä varalta ettei sitä joskus vuosikymmenien päästä moitittaisi väärästä valinnasta.

Pieni juttu, joka saa rutkasti painoarvoa siitä, että se julkaistaan maan johtavassa päivälehdessä kirjailijahaastattelun kainalossa, herättää minussa muutamia kysymyksiä.

Miksi parhaana pidettyä teosta ei saisi palkita? Mitä siitä, jos se on palkittu aiemmin? Olivatko toimittajat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien joutuessa palkintosumaan kitkeriä siitä, että aina vaan kehutaan samaa kirjaa ja sille syydetään palkintoja, miksei muita muisteta?

Mitenköhän minä tulenkin ajatelleeksi, että jos Sofi Oksasen sijasta palkintoryöppy olisi osunut jollekin asemansa kirjallisessa kaanonissa vakiinnuttaneelle keski-ikäiselle tai iäkkäämmälle mieskirjailijalle, olisi toimittajan kynnys kirjoittaa ja julkaista toiveensa siitä, että palkinnot olisi jaettu mieluummin sopivammalle ja järkevämmälle kuin parhaalle teokselle, ollut huomattavasti korkeampi? Olisikohan silloin jäänyt kommentti kirjoittamatta tai ollut ainakin sisällöltään toisenlainen? Toivottavasti olen väärässä. Ehkä kirjailijan ikä ja sukupuoli eivät olleetkaan toimittajan alitajuntaa kiusaavia tekijöitä. 

Rakas päiväkirja,

olen huono äiti. Näin luki lehdessä. Olen huono äiti, koska olen itsekkäästi laittanut lasteni edun edelle oman etuni (ja siinä sivussa perheen taloudellisen edun ja siten myös lasteni edun, mutta sitähän ei lasketa, koska köyhät voivat kuulemma yhtä hyvin syödä puuroa, näkkileipää ja vitamiinipillereitä ja laihtua siinä sivussa, niinkin olen lehdestä lukenut). Olen uraäiti, uramuija, ilmeisesti siis uraäitihirviö.

Olen vienyt lapseni päivähoitoon (hoidin heitä kyllä vuosia ensin kotona mutta sitä ei lasketa, koska sitten kuitenkin menin töihin enkä enää ollut kotiäiti. Sitäkään ei lasketa että olen ollut virkavapaalla ja vuorotteluvapaalla hoitamassa lapsiani, koska joka tapauksessa olen vienyt heitä välillä päivähoitoon). Hyi minua, miten koskaan olen ajatellutkaan voivani olla riittävän hyvä äiti (no en kyllä ole luullutkaan olevani maailman paras yhtään missään eikä minulla ole mielipiteitä joilla haluaisin huitoa muita, taivas että olen tylsä ihminen, niin ja huono äiti).

Mutta sitä minä kyllä ihmettelen, miksi ajatellaan äidin olevan lapsen kaikissa ikäkausissa tämän paras hoitaja ja korvaavan isän silloinkin kun isä perheessä on. Minun mielestäni pitää lähteä uuteen suuntaan, laajentaa näkemystä lastenkasvatuksen puitteista, maksimoida hyödyt. Hyi teitä uraisät, laitatte työnne, toimenne ja tilipussinne lapsen edelle. Jääkää kotiin, jättäkää verot ja laskut lapsettomien maksettaviksi. Ryhtykää koti-isiksi kotiäitien rinnalle. Tasa-arvoistukaa! Lapset ovat pieniä hetken, jääkää kotiin, luopukaa urastanne ja eläketurvastanne, luottakaa siihen, että lapsenne elättävät teidät myöhemmin samalla kun ovat kotona hoitamassa omia lapsiaan ilman palkkaa ja sosiaaliturvaa. Luopukaa itsekkyydestänne, luopukaa itsenne kehittämisestä. Syyllistykää!

"mä tulen ja menen ja ääneni särähtelee..." (Hector: Mystalgia)

Miten jotkut osaavat sanoa jotain niin yksinkertaisesti ja samalla niin moneen suuntaan kurottavasti? 

Miksi naisten pitäisi osoittaa hurttia huumoria ja siten osoittaa hyväksyvänsä miesten sekstiset puheet? Kuinka moni puheillaan naisia seksuaalisesti häiriköivä mies osaisi suhtautua riemastuttavalla akkahuumorilla, jos vaikka (nuoret) naiset alkaisivat suorasukaisesti kommentoida miehen kyvykkyyttä ja ulkonäköä kielteiseen sävyyn? Vallankäyttöähän sekin olisi. Ei seksististen kommenttien käyttö ole osoitus hölmöydestä vaan vallankäytöstä. Ei kukaan sanotaan ihan hypoteettisesti esimerkiksi rivikansanedustajamies menisi kommentoimaan esimerkiksi naispresidentin tai naispuolejohtajansa ulkonäköä tämän kuullen. Kommentoinnin uhriksi joutuu asemassa alempi, sellainen, joka on nuorempi ja jonka työpaikka menee helpommin alta. Valtapeliä siis. Mitäpä jos nuoret naiset alkaisivatkin lähetellä tämän yhdenkin suuren talon kuntosalilla toisilleen miesten nähden peukalon ja etusormeen väliin jääviä lyhyysmerkkejä? Kuinka monen paikalla olevan miehen huumori kestäisi? Löytyisikö hurttia poikahuumoria? Kestäisikö pää?

Tänään olen hieman yliherkkä sanoille. Olen askarrellut jossain muodossa koko päivän sanojen kanssa. Olen miettinyt isoja ja pieniä kirjaimia, metsästänyt oikeaa ruotsinkielistä termiä sanalle kotiteollisuuskoulu, siirrellyt sanoja mekaanisesti paikasta toiseen, korjannut virheitä, listannut nimiä, kirjoittanut ja lukenut monta sähköpostiviestiä ja tulkinnut romaanin lauseisiin piilotettuja vihjeitä. Olen puhunut ja yrittänyt olla hiljaa, vaatinut hetken hiljaisuutta ympärillenikin. Sulkenut oven ja korvani laulujen sanoilta, hyväksynyt ainoastaan joulumessun latinan.

Olen pohtinut sanojen latistumista, miten ylenmääräinen muotikäyttö syö sanojen ilmaisuvoimaa. Kun legendaarinen ja historiallinen muuttuvat hyvän ja unohtumattoman synonyymeiksi, ei meillä ole enää tajua todellisesta legendaarisuudesta ja historiallisuudesta. Olen miettinyt, miten KOK on riistänyt Marion Jonesilta mitalit. Hakivatko väkisin kaapista, tarrasiko Marion nauhoihin kiinni? Eikö Marion luovuttanutkaan mitaleita sopuisasti välitysmiehen avulla? Vai onko mitali tässä (urheilu)kunnian symboli?

Lopulta päädyin pohtimaan olisiko naistenkirjallisuus parempi termi hömpälle ja huomasin olevani juuri nyt yliherkkä sanoille ja niiden merkityksille. Naistenkirjallisuus tuntuu terminä kattavan kaiken naisten lukeman kirjallisuuden eikä hömppä eli viihdekirjallisuus yhtenä lajina voi sitä edustaa. Se olisi naisten lukemistapojen kaventamista, vaikka termiä ei todellakaan sellaisesessa mielessä ole ehdotettu. Hömppää lukevat pääsääntöisesti naiset, mutta en silti haluaisi itse lajille nimeksi naistenkirjallisuus. Jokin perusfeministi minussa vastistaa ajatusta.

Tällaisia pohtiessani tajusin olevani väsynyt, mahdollisesti saivartelija ja suhtautuvani tiukkapipoisesti liian laajoihin ja liian kapeisiin termeihin. Eli sanayliherkkä, juuri tänään.

Olen tänäänkin miettinyt. Muun muassa typeryyttä. Tekeekö ihmiselle välillä hyvää tuntea itsensä pienesti hoopoksi tai suorastaan typeräksi? Onko tuntemus erilainen, jos siinä voi piehtaroida itsekseen muilta salaa kuin silloin jos epäilee jonkun huomanneen? Onko tunnistettu hölmöys noloa? (On.) Voiko typeryyden tunne olla keksitty, vain oman nolouden peitto? Tässäpä minulle pähkäiltävää toiseksikin päiväksi, koska hölmöyteen minulla saattaa olla liki kykyjä. Päivästä riippuen.

Sitten olen miettinyt sadetta. Katsonut miten sadepisarat roiskuvat ylöspäin tien pinnasta ja miten sade juoksee ja riuhtoo iltapäivän hämäryydessä autonvalojen kiiloissa ja tajunnut, että sitä on vaikea kuvata sanallisesti hyvin ja uudesti eikä kuvan ottaminenkaan onnistu, varsinkaan jos kamera on akku tyhjänä kotona, eikä kuva onnistuisi, vaikka pitelisikin kameraa kädessään, koska säädöt ovat arvauspeliä ja muutenkaan sade ei antaudu kuvattavaksi.

Kotona minua opetettiin.
Lapsi: "Muistan vieläkin milloin kuulin ensimmäisen kerran tätä yhtyettä."
Äiti: " Mmhmyh," ja jatkaa lehden tuijottelua kahvimuki kämmenten välissä.
Lapsi pitää pienen tauon: "Tässä kohtaa on tapana kysyä 'milloin?'"
Äiti nolostuu päivän toisen kerran ja tuntee itsensä ei suinkaan typeräksi vaan huonokäytöksiseksi aikuiseksi.

Ja sitten olen miettinyt myös sellaisia olennaisia asioita kuin minne olen kadottanut silmälasini, kannattaako jo huomenna tehdä lanttulaatikkoa (kyllä) ja riisipuuroa (ehkä) ja edelleenkin missä ***:ssa ovat jouluvalomme.

Siis Linnan juhlia katsellessa. Miksiköhän televisioitu juhla näytti lauantaitansseilta? Missä olivat haastattelut? Asut eivät juuri riemastuksen huutoja nostattaneet, jokunen pyrskähdys ja voi hyvä tavaton -huokaus rytmittivät katsomista. Niinpä pettynyt katsoja alkoi suunnitella uudenlaista pukeutumisetikettiä, jonka myötä lehtien pukukavalkaditkin saisivat uutta ilmettä.

Voisiko ensi vuonna kokeilla sitä, että naisilta vaadittaisiin tarkkaan määritelty musta puku, johon vaihtelua voi tuoda ainoastaan hihan pituuksilla? Kaula-aukon koko on määrätty peittäväksi, kengät olisvat mustat, mieluiten lakeria, laukku musta tai hopeinen, kampaus hillitty, meikki ei toivottavaa tai huomaamaton.

Uusi pukeutumisetiketti nostaisi pääosaan miehet. Heidän pukeutumiselleen asettaisiin myös muutamia vaatimuksia: asun on oltava juhlallinen ja pitkä, vähintään nilkkaan, hiusten ja ehostuksen juhlaan sopivia. Muuten vapaat kädet ja huippusuunnittelijoiden, uusien tai vanhojen, käyttäminen on suositeltavaa. Salamavalojen loisteessa miehet saisivat kerrankin poseerata uusissa värikkäissä asuissaan. Pitkät housut olisivat toivotuimmat, mutta taiteilijoille sallittaisiin tässäkin asiassa poikkeuksia. Pitkät ja liehuvat kampaukset eivät olisi etiketin mukaisia. Parturit voisivat anoa erikoislupia putiikkinsa aukioloihin ja liehuletit voisivat laitattaa hiuksensa ennen juhlia eikä yön yli nukuttuja kampauksia olisi kellään.

"Minä en unelmoi. Minä olen ihminen jolla ei ole unelmia." Kesken tuiskahduksenomaisen keskustelun kuulen lausuvani nuo sanat ja pysähdyn samantien. En kai voi olla tosissani? Eikö minulla ole unelmia? Vaikka haaveilenkin?

Miksi unelma on niin vaativa sana, että sen olettaa sisältävän Suuria Toiveita, jonkin mahdottoman asian? Eikö unelma voisi olla kevyt, saavutettava sana, vailla vaateita, arkinenkin?

Vai onko niin, ettei unelma taivu sanoiksi? Sen voi tuntea muttei kertoa? Muuttuuko unelma naurettavaksi sanoiksi käännettynä? Onko unelman ominaisuus olla salainen?

• Miksi lapsella on korva kipeä?
• Miksi muut ajelevat omilla autoilla ja minä odotan bussia?
• Miksi bussi ei tule ajallaan?
• Miksi juuri minun kenkäni vuotavat?
• Miksi nilkkaan sattuu aina vain?
• Miksi kävelytiellä on loskaa tai jäätä?
• Miksi työpaikalla haisee vauvankakka?
• Miksi hartiat ovat jumissa?
• Miksi aamun kofeiini ei kanna iltaan asti?
• Miksi minulla ei ole lehmän hermoja?
• Miksi en tiedä ketä äänestäisin vaaleissa?
• Miksi minulla ei ole selvää suosikkia Idolsissa?
• Miksi meillä ei ole tuoremehua?
• Miksi olen suklaalakossa?
• Miksi olen tylsä ja ikävä ihminen?

• Ennenvanhaan osa elokuvatähdistä oli pienirintaista porukkaa verrattuna moniin nykyisiin tähtiin. Hassua sinänsä, kun miettii kuinka paljon muodokkaampia muuten nuo vanhat tähdet olivat. Entisaikojen povipommitkin olivat kurvikkaampia kuin nämä nykyiset.
• Miksei julkkisnaisilla ole varaa palkata kunnollista stailistia, joka sanoisi heille, ettei rintojen esittely tyrkkymalliin ole tyylikästä eikä oikein seksikästäkään? Tai muotisuunnittelijaa, joka osaisi suunnitella rintojen kohdalta paremmin istuvan puvun? Eikö nolostuta pitää yläosasta numeroa paria liian pientä vaatetta? Haluaisivatko he edes kuunnella sellaista stailistia?
• Miksi monet naiset suostuvat omimaan pornoteollisuuden tyrkyttämän isopovisen naisen ulkomuodon?
• Onko naiseus kiinni rintojen koosta?
• Miksi joku haluaa monta desiä isommat rinnat niska- ja hartiakivuista piittaamatta?
• Miksi kynän pitäisi pudota rintojen alta? Jos joku haluaa säilyttää kynää tissinsä alla, niin suotakoon se hänelle.
• Miksi minä ylipäänsä piittaisin siitä, minkä kokoisia rintoja kukin haluaa ostaa ja kantaa ja kuinka anteliaasti niitä esitellä? Vastaus on ilmeinen, kaikki ne pienet ja isot tytöt, jotka törmäävät nuorten- ja naistenlehdissä sekä mainoksissa tyrkytettyyn naismalliin, joka ei ole arkipäivästä vaan jonkun mainosmiehen rahaa pohtivista aivoista.

"Kirjastojen tulevaisuus tulee muuttumaan dramaattisesti, kun tavara alkaa liikkua pelkästään verkossa. Silloin loppuu se pitkä historia, joka on olennainen osa kirjastoa, se muisti, jossa meillä on tavallaan tallessa kaikki. Siihen tulee stoppi". Näin toteaa Vantaan kaupunginkirjaston informaatikko Heikki Poroila YLEn verkkouutisten mukaan.

Kovin dramaattiselta ylireagoinnilta Poroilan lausuma kuulostaa, mutta täysin katteeton hänen kommenttinsa ei ole. Jos kirjat ja musiikkiaineisto todella tulevaisuudessa siirtyvät pelkästään verkkoon, kirjastojen asema tulee muuttumaan. Kirjastoilla ei ole omistusoikeutta verkkoaineistoon, kirjastot voivat vain ostaa käyttöoikeutta. Kirjastojen tilaamat verkkolehdet ovat osoitus tästä.

Vannoutuneena kirjastojen ystävänä minuun osui nimenomaan väite kirjaston historian  - muistin  - loppumisesta. Kirjastot muistin säilyttäjinä on yksi niistä asioista, joiden vuoksi pidän kirjastoja tärkeinä ja merkittävinä instituutioina. Kirjastojen tehtävä muistin säilyttäjänä ei koske pelkästään vanhaa aineistoa. Uusi, vasta julkaistu aineisto on osa tulevaisuuden muistia. Miten kirjasto voi rakentaa omaa kokoelmaansa - muistiaan -, jos se ei voi omistaa aineistoaan? Omistaminen ja käyttöoikeus ovat aivan eri asioita, vaikka ne kirjaston käyttäjälle eivät erilaisina äkkipäätään näyttäytyisikään.

Toisaalta en usko, että kovin pian suurinta osaakaan kirjoista tullaan julkaisemaan pelkästään verkkojulkaisuina. Tietokirjallisuuden kohdalla siirtyminen voi tapahtua nopeammin, mutta tekijänoikeudet vaikuttavat siihenkin asiaan suuresti. Kaunokirjallisuuden, niin aikuisten kuin lastenkin, kohdalla siirtymä on varmasi paljon hitaampaa.

Musiikkikirjastot joutunevat kohtaamaan verkkojulkaisemisen kirjastohaitat muita nopeammin. Musiikin siirtyminen verkossa julkaistavaksi on ehkä musiikin kustantajille luontevampaa kuin kirjankustantajille. Osasyynä on tietenkin musiikin olemus ja se, että musiikin tallennusalustat ovat vuosien varrella muuttuneet paljon.

Poroilan lausumat saivat minut pohtimaan kirjaston merkitystä ylipäätään, minkälaisena näen kirjastolaitoksen idean. Voin tiivistää näkemykseni kuuteen teesiin:

1. Kirjasto on tiedon koti.

2. Kirjasto takaa kaikille yhtäläisen pääsyn tietoon.

3. Kirjasto on muistin, historian, säilyttäjä.

4. Riippumaton ja ilmainen kirjastolaitos on yksi demokratian rakennusaineista.

5. Yleisillä kirjastoilla tulee olla mahdollisimman kattava kirjastoverkko.

6. Tiedon lisäksi kirjasto tarjoaa elämyksiä, iloa ja lohtua.

Verkkojulkaisujen aikanakin haluaisin pitää näistä teeseistä kiinni.

• Tämän viikon Dekalog-sarjan neljättä osaa katsoessani aloin miettiä mikä elokuvasta toiseen näyttäytyvän puhumattoman miehen merkitys sarjassa on. Katsojakumppanin mukaan mies edustaa kysymystä miksi, minusta hän taas on merkitävien käännekohtien todistaja. Pohdinta jatkuu seuraavien osien myötä, ehkä kaikki ratkeaa kymmenennessä käskyssä.
• William Wylerin Jezebelin (1938) katsottuani mietin miten vääriä ennakko-odotuksia joihinkin elokuviin voi liittyä. Etukäteen elokuvasta lukemieni juttujen perusteella pidin sitä melodraamana, jossa päähenkilö Julie Marsden on ladyletukka, joka tuhoaa entisen sulhasensa elämän kostoksi hylkäyksestä. Elokuva olikin kiinnostava kehityskuvaus syvästi rakastavasta naisesta, joka kyllä käyttäytyikuin itserakas maailmannapa ja jonka kosto sai aikaan turhan kunniakuoleman, mutta joka myös oli valmis uhrautumaan rakastamansa miehen puolesta. Voi tietysti miettiä mitkä olivat Julien todelliset motiivit uhrautumiselleen. Ristiriitainen Julie haluaa haastaa 1850-luvun etelävaltioissa vallitsevat käsitykset naisista, rikkoa tiukkoja käytöskoodeja ja samalla toimia kuin perinteinen Southern Belle. Jezebel on paljon parempi elokuva kuin odotin ja Bette Davis oli jälleen säteilevä diiva. Upea näyttelijä.
  
  Elokuvien lisäksi olen pohtinut arkeen liittyviä asioita, kuten
• miten saadaan suklaakakku kotiin ehjänä hiekoittamattomissa mäissä liukastellessa
• miksi jalkani kastuvat Goretex-saapikkaissa
• miten voi nyrjäyttää nilkkansa sohjossa
• olisiko kivaa, jos Suomi voittaisi kotihallissa Euroviisut
• kannattaisiko Lovex lähettää kisoihin ja millaisia Beats and Stylesin viisuehdokkaat ovat
• miksi seuraan Idolsia.

• Jää. Hampurilaispaikkojen limumukiin, luistinten alle ja napajäätiköille kuuluva aine on lumen ikävä sivutuote. Keskellä jäistä mäkeä on mummopiikkareita ikävä.
• Täi. Pieni olento saa paljon aikaan. Pelkkä ilmoitus naapurissa piileskelleestä loisesta suistaa perheen hurjaan pesu- ja putsausoperaatioon, vaikkei mitään todisteita tartunnasta ole.
• Ähinä. Jumittunut selkä ei pidä linja-auton heilunnasta eikä bussin portaissa kompuroinnista.
• Ärripörräys. Illan ilo ja aamun ankeus.
• Äkeys. Keski-ikäisyys ja keskiäkäisyys.
• Äiti. Joskus äksy, joskus lämmin.

Minulla on pieni blogi-identiteettiongelma. Nikkini Tui, johon en ole kovin tyytyväinen. Nimi on tosi hoopo, jonka hätäpäissäni muinoin valitsin voidakseni kommentoida ystäväni blogia jollain nimellä. Samalla nimellä aloin sitten kommentoida muitakin. Kun lopulta perustin oman blogin tuntui järkevältä jättää nimi voimaan, vaikka oikeasti tunsin olevani lähempäni osoitenimeäni Tuimaa. Olen blogivuoteni aikana monesti miettinyt nimenvaihtoa, mutta jotenkin se on tuntunut näkökulmasta riippuen hassulta tai blogikriisiltä. Mihin vaihtaisin? Tui Tuimaan, Tuituimaan, Tuimaan vai reippaasti vain omaan nimeeni? Siinähän pähkäilyä riittää, varsinkin kun blogin ulkopuolella en omista muita kuin perheen keksimiä lempinimiä.

Blogilistan kuumalta listalta huomasin tänään ensin uuden blogin Tuin kutomo ja sitten luin Iines J.:n mietteitä nimen vaihdosta. Jokunen blogituttu on viime aikoina vaihtanut nimeä ja blogiakin. Blogiani en ole vaihtamassa enkä blogi-identiteetiänikään, mutta nimi mietityttää minua jälleen kerran.

Mitä Tui sitten tarkoittaa? Tui on lintu, uusiseelantilainen olutmerkki ja espanjalainen kunta, TUI kansainvälinen matkailufirma ja irlantilaisten opettajien ammattiyhdistysliike. En ole ornitologi, opettaja, matkaopas enkä erityisemin pidä oluesta. En myöskään erityisemmin välitä hokemasta "tui tui". Sen sijaan olen välillä aika tuimaluonteinen.

Tätä mietin. Vaikeaa. Tai sitten ei.

• ei viitsi jatkuvasti siivota
• unohtaa kastella kukat
• ei pidä säännöllisesti yhteyttä ystäviinsä, vaikka tekstiviestitkin on keksitty
• tarjoaa perheelle usein einesmuonaa
• ei ulkoile joka päivä puolta tuntia
• ei osaa sisustaa
• inhoaa silitystä
• harrastaa eriparisukkia
• murahtelee usein
• nauraa liian harvoin
• ei viihdy ostoskeitaissa
• ei muista käydä teatterissa, taidenäyttelyistä puhumattakaan
• syö liikaa suklaata
• ei tunnista tosi-TV-tähtiä
• kertoo vain huonoja vitsejä ja niitäkin kerran vuodessa
• ei osaa laulaa
• käyttää maitokahviin punaista maitoa
• osaa ulkoa vain viisi runoa
• ei osaa käyttää ompelukonetta
• ei osaa kutoa kantapäätä eikä kyllä peukaloakaan
• kapinoi säännöllisesti mutta lyhytaikaisesti
• ei aio paistaa kinkkua mutta miettii joulusinapin tekemistä
• pyytää lapselta apua kameran säätämiseen
• tietää, että tätä listaa voisi jatkaa

• Jos matkustaa yli aikavyöhykkeiden onko tulevaisuudessa?
• Onko aika ainetta?
• Voiko aika pysähtyä?
• Voiko aikaa nopeuttaa tai hidastaa?
• Voivatko asiat jäädä ajan virtaan?
• Lakkaako aika kulumasta, jos kellot pysähtyvät?
• Voiko menneisyys kadota?

• Kannattaa lainata tuntemattomien muusikoiden levyjä.
• Parhaimmillaan romanttiset komediat ovat hyvin viihdyttäviä.
• Jean Renokin sopii romanttiseen komediaan ainakin sivuroolissa.
• Vanhojen pyörien satulat eivät ole pehmustettuja.
• Lottahistoria on mielenkiintoista.
• Ystävien riemu tarttuu.
• Vielä en voi tilata pizzaa etunimellä.
• En halua pizzaa vähään aikaan. En myöskään mansikkajäätelöä.
• Luumut eivät ole vielä kypsiä.

• Miksi pallo osuu helpommin maalikehikkoon kuin menee maaliin?
• Onko reilumpaa kampata vastustaja tuomarin vieressä kuin selän takana?
• Miksi ghanalaiset raapivat italialaisten korvia?
• Miksi maalintekijät suutelevat vihkisormustaan? Terveisiä vaimolle?
• Miksi kuuluisien pelaajien tyttöystävistä ja vaimoista tehdään tyyli-ikoneja?
• Eivätkö pelaajat seurustele muiden kuin mallityttöjen ja tähtösten kanssa?
• Onko jalkapalloilijan tyttöystävyys toiveammatti?
• Pitkästyvätkö maalivahdit koskaan peleissä?
• Miksei kisastudiossa kerrota miten pelaajat valmistautuvat päivän mittaan illan otteluun?
• ”Musta jalkapallon ongelma on aina ollut se, että kuvakulma on yläviistosta, joten ne (pelaajat) näyttää ihan marakateilta ;o) tai apinoilta kumminkin...” totesi ystävär. Hmmm....
• Miten selostajat erottavat edestakaisin vauhdilla liikkuvat pelaajat toisistaan? Minä en tunnista kuin muutamia.
• Miksi kisastudiossa näytetään hidastuksina pelkästään maaleja? Missä ovat hienot harhautukset?
• Mixu Paatelainen on yliveto.
• Kuka suunnittelee tuuletukset?
• Milloin alkavat MM-kisojen tosi hyvät ottelut?

• Kiitos vaan sillekin valopäälle, joka oli päättänyt päivän puhdetyönään tuikata nuppineulan pyöräni kumiin. Aiheutuneet kulut 18 euroa. Maksun voi valopää suorittaa Punaisen Ristin, Unicefin tai Kirkon ulkomaanavun avustusrahastoon.
• Polkupyörä on autoni, traktorini, kuljetusvälineeni. Välttämättömyys ja hyötyesine.
• Olen varmaan ainoa, joka saa tenniskyynärpään pyöräilystä.
• Tämä kirjoitus ei pyörivästä aiheestaan huolimatta osallistu Runotorstaihin, jonka tämän viikon aihe on pyörä, pyöreä, pyöriä.  
• Tämän illan aion viettää pallon perässä juoksevia miehiä seuraten. Raisu veikkaus: Saksa - Costa Rica 1-2. Ennen kuin nauratte muistakaa, että yllätykset kuuluvat jalkapalloon ja altavastaajat usein peittoavat ennakkosuosikit.

       
          Copyright: Reuters / Reuters

 *******************************************************************************

Menipä peliveikkaukseni pieleen, samoin kävi illan toisessakin ottelussa. Saksa rynnisti karkuun, katsotaan miten seuraavissa otteluissa käy.

       
          Copyright: AP
 

• Runotorstain kommenttikeskusteluja. Olen myös kirjoittanut huomisen haastetekstin.
• Rick Rubinia. Mikä ihmeen musiikkituottajanero mies onkaan. Johnny Cashin American Recordings –levyt ovat mainioita - varsinkin The Man Comes Around - samoin Tommin vinkkaama Neil Diamondin 12 Songs. Neilin jälkeen osasin jo itsekin etsiä muita Rubinin tuottamia levyjä. Kuuntelen parasta aikaa Tom Pettyn Wildflowersia. Mainio levy tämäkin.
• Tuomaksen tyttöystävää. Noilla hakusanoilla on blogiini eksytty, mutta en minä tiedä kuka on Tuomaksen tyttöystävä. En tiedä kenestä Tuomaksesta on kyse. En tiedä onko tuntemillani Tuomaksilla tyttöystäviä. Ja kuinka monta Tuomasta edes tiedän?
• Miksi en nykyisin juuri katso televisiota.
• Ystäväni entisen asunnon ikkunasta näkyvää maisemaa. Meillä oli vuosia sitten tapana valvoa touko- ja kesäkuun välinen yö ja katsella auringonnousua hänen ikkunastaan.

• Miksi kastemadot ja etanat lähtevät ylittämään teitä sateessa? Minne ne ovat menossa? Mummolaan vai ulkomaille? Onko ruoho vihreämpää tien toisella puolella? Eivätkö sora ja asfaltti raavi vatsanahkaa?
• En hyväksy kesäkissoja, mutta keittiössämme on joka vuosi kesämuurahaisia. En hyväksy niitäkään.
• Siili taapertelee pitkin kesää pihalla. Se tuhisee hienosti, mutta en tiedä kenelle se juttelee.
• Naapuri valittaa myyristä. Meidän pihalla myyrät saavat möyriä rauhassa.
• Meneekö Lordi itsenäisyyspäivänä presidentinlinnaan monsterina vai pitääkö hänen pukeutua frakkiin? Saavatko muutkin monsterit kutsun?

• käsistä lattialle lipsuvia saippuapaloja
• toisten jälkien siivoamista
• jääkaapista lennähteleviä herkkusieniä
• jalkapohjaan liitsaantuvia tunnistamattomia klönttejä
• vinoon kurttaantuneita pöytäliinoja
• vanhoja Hesareita
• mainospostia
• kireitä hartioita
  
• tavarakekoja
• pölyjen pyyhkimistä
• silittämistä
• lattialle heitettyjä vaatteita
• pyykkipinoa
• hiekkaista lattiaa

• Tasa-arvo on sitä, että kenenkään ei tarvitse kokea syrjintää sukupuolen, rodun tai uskonnon takia.
• Nainen on yhtä arvokas ja tärkeä kuin mies. Mies on yhtä arvokas ja tärkeä kuin nainen.
• Nainen ei ole lelu. Nainen ei ole olemassa miehen katsetta varten.
• Älykkyys ja fiksuus eivät ole sukupuolisidonnaisia asioita. Myös naisilla on aivot.
• Ikä ei ole tasa-arvon mittari. Naisen ja miehen ikä on sama.
  
• Virkaan valitaan pätevin henkilö. Sukupuoli ei ole valintaperuste.
• Samasta työstä sama palkka.
• Sukupuolikiintiöön suhtaudun ristiriitaisesti. On hyvä, että eri instansseissa näkyy nais- ja miesnäkökulma, mutta sukupuoli ei saisi ohittaa pätevyyttä.
• Tasa-arvoa on se, että myös naisvaltaisia aloja arvostetaan ja arvostus osoitetaan palkassa. Millä miesvaltaisella alalla arvostus näkyy juhlapuheissa mutta ei palkkapussissa?
• Kirjailija-nainen on ensisijaisesti kirjailija, toissijaisesti genrensä edustaja, vasta kolmanneksi naiskirjailija.
• Tasa-arvoa kannattaville mies ja nainen eivät ole kirosanoja.
• Minua ei häiritse, että naisen titteli on puhemies. Minua harmittavat muunlaiset kieleen pesiytyneet naisia vähättelevät ilmaukset, jotka ovat niin vakiintuneita, ettei niitä helposti vähätteleviksi edes huomaa. Jokainen nainen löytänee niitä runsaasti, oma esimerkkini on naiskuski. En ole koskaan kuullut ilmausta törppö mieskuski. Kukaan ei edes puhu mieskuskeista.
• Tytöttely ei ole tasa-arvoa. Tytöttely on vähättelyä ja kuuluu ikäviin kielellisiin syrjintäilmauksiin. Miehet eivät tunnusta tytöttelyä vähättelyksi, koska eivät koskaan joudu kuulemaan asiallisissa työympäristöissä naisten suusta olevansa poikia tai pojuja.
  
• Mieskin voi käyttää julkisia liikennevälineitä ja jättää auton välillä naiselle.
• Tasa-arvossa tiskivuoro ei ole kynnyskysymys. Kotitöihin osallistuvat molemmat vanhemmat omien kykyjensä ja taitojensa mukaan. Perheet päättävät itse työnjaostaan, mutta kannattaa miettiä miksi valinnat tehdään kuten tehdään. Tiskaamista ja pyykinpesua riittää joka päivälle, mutta harvan tarvitsee tankata ja puunata perheen autoa päivittäin.
• Perheenpää on vanhemmat.

• Lumet ovat sulaneet.
• Valo on muuttunut keväänkirkkaaksi.
  
• Pihan ensimmäinen krookus on puskenut nuppunsa esiin.
• Ensimmäiset perennat vihertävät kukkapenkissä.
  
• Olen siirtynyt pyöräilykauteen. Talven aikana eräs tasainen suora on muuttunut ylämäeksi.
• Tarvitsen uuden pyöräilykypärän.
• Miksi naiset näyttävät pyöräilykypärissä hassuilta ja miehet vain meneviltä?
• Haaveilen uudesta kesälaukusta. Vihreä, keltainen, kukallinen?
• Tarvitsisinkohan uuden kesämekon? Kukallisen, yksivärisen?
  
• Kesän lähestyessä kaivan kaapin kätköistä esiin vanhat suomi-iskelmät.

• Kerran sain ruusunvarren. Mies toi pyörällä ruusua ja kukka putosi jonnekin matkan varrelle.
• Ekoilla leffatreffeillä mies vei minut katsomaan Lahjomattomia, toisilla Blade Runneria.
• Mies huoltaa polkupyöräni.
• Silloin tällöin hän tuo minulle suklaata.
  
• Hän ostaa joskus divarista lempikirjailijani teoksen.
• Hän keittää hyvää puuroa.
• Mies kannustaa minua katselemaan romanttisia komedioita televisiosta.
• Hän puhuu minulle kuin täysjärkiselle ihmiselle.
• Hän on tasa-arvoinen.
• Hän ei lue minulle runoja, mutta kuuntelee sujuvasti minun lukemiani.
• Sekin on lähes romanttista, ettei hän osaa käyttää pyykinpesukonetta.

• Kuka on Suomen Tom Waits? Harri Marstio?
• Johnny Cashin American Recordings -levyjen tuottaja Rick Rubin (haastattelu viimeisimmässä Soundissa) oli kuulemma miettinyt, että hän haluaisi joskus tehdä levyn keskinkertaisia levyjä tehneen loistavan laulajan kanssa. Hän oli oitis päätynyt Cashiin. Hieno idea. Miksei joku voisi tehdä samaa Kari Tapiolle ja Paula Koivuniemelle?
• Miksi fuusiojazz on keksitty? Mitä se ylipäänsä on? Pitäisikö minun pitää siitä? (Ei.)
• Miksi säilytän vanhoja lehtiä? Jos en lukenut niitä niiden ilmestyttyä, niin miksi luulen lukevani niitä esimerkiksi kesälomalla?
• Jos otan yhteyttä vanhoihin kavereihin, niin käytänkö puhelinta vai sähköpostia? Mitä ihmettä heille sanoisin? Pitääkö minun esitellä itseni tarkasti? "Tui tässä hei. Mitä kuuluu? Ööh tunnettiin vuonna yksi ja kaksi viime vuosisadalla. Niin me oltiin samoilla luennoilla. Ei, ei mulla ollut mustaa tukkaa. Poliittisen historian luennot? Eeei, mä en opiskellut valtsikassa." Jne. Jne. No niin, ymmärrätte. Pitää miettiä tarkoin kehen ottaa yhteyttä. Luokkakokouskutsut ovat tietysti eri asia jostain syystä, silloin on ihan oikeaa asiaa.
• Jos osaisin laulaa, kenen äänen haluaisin? Ja millaista musiikkia esittäisin? Uskaltaisinko laulaa julkisesti? Pukeutuisinko iltapukuun, korkokenkiin ja pitkään puuhkaan?
• Mihin kasoihin olen piilottanut puolet lainaamistani kirjoista ja levyistä? Miksi ylipäänsä lainaan kirjastosta liikaa aineistoa? Kädet venyy kantaessani kirjakasseja edestakaisin.
• Miksi ihmiset nykyisin tervehtivät bussikuskeja? Eivät he ennen niin tehneet. Olemmeko tulleet kohteliaammiksi? Kyllästyttääkö kuskeja nyökkiä tervehdyksiä joka pysäkillä?
  
• Jos liittyisin Marttoihin, oppisinko tekemään hyvää ja terveellistä ruokaa? Haluaisinko ylipäänsä olla Martta?
• Miksi välttelen viikonloppusiivousta kuuntelemalla Waitsia ja kirjoittelemalla typeryyksiä blogiini?

• Olisivatko miehet ja naiset enemmän toistensa kaltaisia fyysiseltä ja psyykkiseltä rakenteeltaan?
• Olisiko miehillä kuukautiset? Hallitsisiko hormonaalinen kierto molempia sukupuolia? Poikkeaisivatko miesten pms-oireet naisten oireista?
• Millaisia isyysasuja odottaville isille suunniteltaisiin?
• Voisivatko miehet imettää vai pitäisikö isän kantamien lasten tyytyä pulloruokintaan?
• Tarvittaisiinko lapsen tekemiseen sekä mies että nainen? Onnistuisivatko mies- ja naisparit hankkiutumaan raskaiksi?
• Olisivatko ehkäisymenetelmät parempia ja terveydelle ystävällisempiä? Kumpi pitäisi huolen ehkäisystä? Millä perusteilla pariskunnat päättäisivät sen kumpi hankkiutuu raskaaksi? Voisiko siihen vaikuttaa?
• Suosisiko/alistaisiko perhesuunnittelu toista sukupuolta?
• Voisivatko molemmat tulla samaan aikaan raskaaksi? Olisivatko lapset silloin kaksosia?
• Jakaantuisivatko työnantajien vanhempainlomakulut tasaisemmin? Jaettaisiinko vanhempainloma tasan?
• Olisiko meillä äiti-myyttiä?
• Olisiko jakoa madonnaan ja huoraan? Jos olisi, mitkä olisivat niiden miehiset vastineet vai olisiko niitä?
• Olisivatko miehet yhtä hallitsevassa asemassa kuin ovat historian mittaan olleet? Olisiko yhteiskunnan eri instansseissa itsestään selvästi tasa-arvoinen sukupuolijakauma? Olisiko kiintiönaisia tai -miehiä?
• Kumpi olisi vallitsevaa, patrilineaarisuus vai matrilineaarisuus?
• Olisiko naisten jääkiekko yhtä arvostettua kuin miesten? Kilpailisivatko miehet ja naiset yhteisissä sarjoissa?
• Olisiko sukupuolella ylipäänsä merkitystä? Olisiko meillä kirjailijoita ja presidenttejä naiskirjailijoiden ja naispresidentin sijasta?

• 1 puhdistusgeeli
• 1 puhdistusöljy
• 4 avaamatonta saippuapakkausta (2 niistä ei ole minun)
• 7 kosteusvoidetta (kaksi sipaisua vaille tyhjiä, yksi lähes tyhjä)
• 1 jalkavoide (käytetty kerran)
• 2 deodoranttia (kuinka vanha ei enää toimi?)
• 2 kuorintavoidetta
• 3 erimerkkistä perusvoidetta
• 1 vehnänalkioöljy
• 1 avokadoöljy
• 1 suihkutettava kasvoöljy
• 2 käsivoidetta
• 3 aurinkovoidetta (yksi erityisesti kasvoille tarkoitettu)
• 2 silmänympärysvoidetta
• 3 hajuvettä (ikivanhaa Chanel 5 -pulloa säilytän tunnesyistä)
• 1 puuteri
• 3 värivoidetta
• 1 sävyttävä päivävoide
• 1 hiusvaha
• 1 huulirasva

Iltasanomissa oli keskiviikkona (1.2.) pieni juttu, jossa hehkutetaan Kuusamon Prisman kauppahuoneessa olevaa imettäjille tarkoitettua nojatuolia. Asiaa pidetään ylellisyytenä ja sen toivotaan yleistyvän muuallakin. Kuvan mukaan tuoli näyttääkin mukavalta. Kyllä siinä kelpaisi imettää. Mutta. Tuoli sijaitsee invavessassa vessanpöntön vieressä. Siis, kuka haluaa imettää vessassa? Ylellisyyttä erillinen imetysnojatuoli olisi, jos se olisi kauppakeskuksessa sijoitettu aivan omaan tilaansa. Muutama nojatuoli johonkin hiljaiseen sivuhuoneeseen, johon vaunutkin ehkä mahtuisivat. Vessa voisi olla ihan oman oven takana.

Kenenkähän päähän on tullut rinnastaa ravinnon antaminen ja vessatoiminnot? Eiväthän kauppakeskuksien aikuisetkaan asiakkaat syö vessoissa. Luulisin, että aika moni kahvila ja kauppa saa osan tuloistaan juuri päiväsaikaan liikkuvalta lastenvaunukansalta. Voitaisiinko näitä potentiaalisia asiakkaita kunnioittaa sen verran, että esimerkiksi monissa kauppakeskuksissa olevien lapsiparkkien yhteyteen järjestettäisiin imetystilat? (Ehkä näin onkin jo, toivottavasti.) Kaikki äidit eivät halua imettää julkisesti, mutta ei vessa kyllä ole oikea paikka vauvan ruokkimiselle. Syyksi ei oikein riitä, että vessoissa on vaipanvaihtopiste. Sellaisen kun voi järjestää imetyshuoneeseenkin.

• Miksi laitoin liikaa chilitahnaa papumuhennokseen?
• Onko näkkileipä parempaa voilla vai ilman?
• Onko Tuija Lehtinen ollut Roomassa kirjoittamassa?
• Milloin Niina Hakalahti julkaisee uuden kirjan?
• Milloin talviolympialaiset alkavat?
• Kumman mäen Janne Ahonen voisi voittaa?
• Saako suosikkijäätanssiparini olympiamitalin?
• Miksi minulla on lainassa Tom Jonesin neljän cd:n kokoelma?
• Eikö Blogisanomien toimittaja pidä kaurapuurosta?
• Viitsinkö katsoa K-rapun Timo Rautiaisen vuoksi?
• Mitä on Kangasala ruotsiksi?
• Mitä kirjoja äitini haluaisi lukea?
• Miksi keittiömme on aina sotkuinen?
• Miksi inhoan silittämistä?
• Mitä on polkka englanniksi?
• Miksi sisälläni asuu ranskalainen?