"... ja kerran, kun Mahlke osasi jo uida, makailimme ruohikossa lyöntipallokentän laidalla. - - - Kissa lähestyi harjoitellen. Mahlken aataminomena pisti silmään, koska se oli suuri, alati liikkeessä ja loi varjon. Vahtimestarin musta kissa kyyristyi hyppyyn minun ja Mahlken välissä. Muodostimme kolmion. Hampaani vaikeni, ei enää polkenut paikallaan: sillä Mahlken aataminomenasta tuli kissalle hiiri. Kissa oli niin nuori, Mahlken pykälä niin liikkuvainen - joka tapauksessa kissa loikkasi Mahlken kurkkuun; tai joku meistä koppasi kissan ja pani sen Mahlken leuan alle; tai minä, hammassäryn kera tai ilman, otin kissan ja näytin sille Mahlken hiirtä: ja Joachim Mahlke parkaisi, mutta sai vain pari mitätöntä naarmua.
Mutta minun, joka toin Sinun hiiresi tämän ja kaikkien kissojen näkökenttään, minun on nyt pakko kirjoittaa. Vaikka me kumpikin olisimme keksittyjä henkilöitä, sittenkin minun olisi pakko. Se joka keksi meidät, ammattinsa takia, pakottaa minut yhä uudelleen ja uudelleen ottamaan käteeni Sinun aataminomenasi, viemään sen kaikkiin niihin paikkoihin, jotka näkevät sen voittavan tai kärsivän tappion ---." (Grass Günter, Kissa ja hiiri. Otava 1980: 5-6, 1. p. 1962 ; Katz und Maus, 1961 ; suom. Aarno Peromies.)
Danzig-trilogian toinen osa Kissa ja hiiri alkaa kolmella pisteellä, keskeltä tarinaa ja tuo heti näkyville kissan ja sangen erityislaatuisen hiiren, eli 14-15-vuotiaan Joachim Mahlken aataminomenan, joka on keskeinen asia romaanissa, se seikka joka merkitsee Mahlken ja sysää omalta osaltaan hänet moniin liki ylivertaisiin tekoihin. Mahlke ja hänen suunnattoman suuri kilpirustonsa ovat romaanin hiiriä, vaikka mitään hiirimäisen pelokasta ei pojassa itsessään ole.
Samoin paljastuu alun lainauksessa olennaisia piirteitä romaanin kerrontatavasta. Kertoja Pilenz on Mahlken luokkatoveri ja hän kertoo erityislaatuisiin saavutuksiin pyrkineestä Mahlkesta tavalla, joka saa lukijan varuilleen ja vahvasti epäilemään kertojan luotettavuutta. Pilenz, jonka etunimeä ei mainita, kertoo ystävästään ja samalla puhuttelee tätä suoraan, kertoo tapahtumista myöntäen ja kieltäen, päinvastaisia ja vaihtoehtoisia asioita samaan virkkeeseen kasaten, on varma ja epävarma, torjuu ja tuntee samalla vetoa Mahlkeen. Pilenzin tunteet tuntuvat homoseksuaalisesti värittyneiltä, vaikka hän liittääkin homoseksuaalisuuden lähinnä ystäväänsä: "Mahlke ei välittänyt tytöistä, - - - Jos ylimalkaan, oli Mahlke mieltynyt poikiin - - - Mahlke oli kiintynyt, jos välttämättä tahdotaan puhua naisista, vain katoliseen Neitsyt Mariaan." (S. 38.)
Aataminomenahiiri nousee esille 14-vuotiaan Mahlken opeteltua toisen maailmansodan alettua uimaan. Hänestä tulee muita poikia parempi sukeltaja, joka sukeltaa aarteita miinanraivaajan hylystä kerskailematta ja itseään korostamatta, vaikka hänen toiveammattinaan onkin pelle. Vasta kun hän on oppinut muiden poikien jo aiemmin hallitsemat taidot - uimisen ja polkupyörällä ajon - huomataan hänen aataminomenansa eli hänen erikoisuutensa. Kissa ja hiiri onkin yhdeltä osaltaan romaani erityislaatuisesta nuorukaisesta, joka hakee hyväksyntää ja huomiota sankaruuden kautta niin, että hänen erityistuntomerkkinsä ei enää olisi ihmisten huomion kohteena. Kaulaliinat suurine hakaneuloineen ja villatupsupompulat ovat peiteyrityksiä ja lopulta ainoaksi aataminomenaa tasapainottavaksi asiaksi symmetriaa arvostavan Mahlken mielessä nousee rautaristi, jonka hän haluaisi saavuttaa ja esitellä omassa lyseossaan. Niinpä Mahlke pyrkii vapaaehtoisena rintamalle.
Niin kiinnostava kuin katolinen, Neitsyt Mariaa intohimoisesti palvova Mahlke romaanissa onkin, nousee romaanin edetessä todella kiintoisaksi hahmoksi kertoja Pilenz, joka paljastaa itsestään melko vähän ja jonka kiihkeän ristiriitainen suhde Mahlkeen on romaanin jännitteisin anti. Grassin kieli (suomennos vaikuttaa pätevältä ja sujuvalta) ja kerrontatapa tukee tätä kiihkeyttä ja ristiriitaisuutta ja juuri kerrontatapa on ehkä suurin syy lukea romaani. Kissa ja hiiri ovat teoksessa monimuotoisia symboleja. Kuka oikeastaan on kissa ja kuka hiiri, millä tavalla kuvattu aika ja sen tapahtumat näyttäytyvät kissoina, saalistajina, kuvattuihin henkilöihin nähden, mikä on uskonnon, syyllisyyden ja katumuksen merkitys, mitä ovat muisti ja totuus jne.
Sukeltaminen on kirjassa olennainen asia. Mahlke tutkii miinanraivaajan hylkyä ja Pilenz sukeltaa Mahlkesta kertoessaan muistoihin, muistiin ja historiaan. Näkyvyys on välillä sameaa, välillä kirkasta ja pinnan alla asiat ja muistot näyttävät erilaisilta kuin pinnan yläpuolella. Monia Mahlken miinanraivaajasta irtiruuvaamia, pinnalle nostamia ja raivaajaan takaisin tuomia tavaroita voi rinnastaa Pilenziin kuvaamiin asioihin. Ohut kirja herättää monia kysymyksiä ja siitä voi löytää useitakin teemoja.
Peltirumpuun romaanin yhdistää sama kaupunki, osin sama ajanjakso sekä osa henkilöhahmoista. Oskar Matzerathiin viitataan ärsyttävästi lelurumpuaan paukuttavana kolmivuotiaana, hänen kauppiasisänsä mainitaan, samoin Luuhakku ja hänen jenginsä, johon Oskarkin kuului. Viitteet Oskariin ovat pieniä siellä täällä eikä niillä tunnu olevan oikeastaan muuta merkitystä kuin sitoa sarjan osat löyhästi yhteen.
Peltirumpu on nyt luettu ja katsottu, Oskar Matzerath on täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja elokuvassa lähtenyt Danzigista pakomatkalle kohti länttä.
Romaanin päättävä kolmas osa oli pienoinen pettymys. Edelleenkin erinomaisesti kerrottu ja paljon tapahtumia sisältävä, mutta jotenkin kerronnallisesti latteampi. Kun Oskar aloittaa kasvunsa ja ryhtyy aikuiseksi, osa hänen kerrontansa kielellisesti hurjasta absurdismista ja pyörityksestä katoaa. Oletettujen isien ja Oskarin välisen suhteen ristiveto, seksuaalisuuden herääminen ja suhteet naisiin sekä lapsen silmin tarkasteltu Danzig ovat jännitteisempiä kuin düsseldorfilaisen aikuisuuden kuvaus niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa kuin tuohon ajanjaksoon Oskarin elämässä kuuluukin. Kolmas osa myös paljastaa miksi Oskar kertoo tarinaansa sairaalavuoteesta käsin.
Kerronnan etäännytys ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelujen myötä vähenee myös. Aikuiseen Oskariin kertoja-Oskar viittaa pääsääntöisesti minä-muodossa. Onko kolmannen persoonan etäännytyksessä kyse syyllisyyden torjumisesta?
Peltirumpu kannatti lukea, se on ajatuksia herättävä ja uskomattoman rikas romaani. Persoonallinen kerronta, teemojen moninaisuus, runsaat viitteet historiallisiin tapahtumiin (ovatko kaikki oikeasti historiallisia vai vain romaanissa sellaisia, siihen en kykene ottamaan kantaa), uskontoon, myytteihin ja kirjallisuuteen tekevät romaanista hyvin antoisan eikä se sisallöltään suinkaan kaikin osin aukene kertalukemalla. Siksi tämänkin lukupäiväkirjan pohdinnat ovat vain pinnallisia raapaisuja.
Oskar Matzerathin kasvusta kieltäytymiseen voi miettiä monia syitä. Elämän ja kuoleman pelkoa, muiden saneleman kohtalon vastustamista? Mikä on lastenlaulun/lorun Musta Köksä, kuolema vai lapsen tuntema ahdistava irrationaalinen pelko? Näiden rinnalle tai ne sisältäväksi syyksi voisi tarjota Oskarin mainitsemaa lapsenkauhua, joka hallitsee myös kolmikymmenvuotiasta Oskaria:
"Siksi pärrytän pellillä sen laulun, joka tulee minussa yhä elävämmäksi ja pelottavammaksi, kutsun Mustaa Köksää, kysyn häneltä häneltä, jotta voisin huomisaamuna ilmoittaa hoitajalleni Brunolle millaisena kolmikymmenvuotias Oskar tästä lähtien aikoo elää yhä mustemmaksi muuttuvan lapsenkauhun varjossa ---." (Günter Grass, Peltirumpu. Otava 1981: 546. 4. painos ; suom. Aarno Peromies.)
Katsoin heti Peltirummun luettuani Volker Schlöndorffin sen pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan (1979). Elokuva keskittyy valikoiden ja karsien vain romaanin kahteen ensimmäiseen osaan ja se päättyy Oskarin lähtiessä perheensä kanssa länteen. Peltirumpu on värikäs ja Oskarin kertojan ääni taipuu omalla tavallaan myös elokuvaan sopivaksi. Heti kirjan luettua elokuvan tapahtumat ovat selkeitä, mutta mietin kyllä miten kirjaa lukematon ymmärtää elokuvassa hyvin fragmentaariseksi pirstoutuneen tarinan. Jotkut teemat nousevat hyvin esiin, esimerkiksi isoäidin hameet, toiset sivuutetaan lähes täysin, kuten esimerkiksi uskonnon merkitys. Kaupunki elää vahvana elokuvassa ja kiinnostavaa oli kuulla miltä peltirumpu elokuvassa kuulostaa, oli rumpu sitten peltinen tai ei.
Niin kiinnostava Peltirumpu oli, että sen jälkeen olen lukenut pikapikaa Danzig-trilogian kakkososan Kissan ja hiiren (vain 156 sivua) ja siirtynyt jo 588 sivuiseen kolmososaan Koiranelämää. Toivottavsti sen lukeminen sujuu nopeammin kuin Peltirummun.
Olen vihdoinkin saanut luettua Oskar Matzerathin aikuiseksi ja toisen maailmansodan läpi. Peltirummun toisessa osassa Oskar rummuuttaa edelleen, rakastuu, tutustuu eroottisiin leikkeihin, tulee mahdollisesti isäksi, kiertää rintamateatterin mukana ympäri Eurooppaa, päätyy Eiffel-tornin alle kaipaamaan isoäitinsä neljää perunanväristä hametta ja normandialaiseen Baventin kylään maihinnousun aattona, palaa Danzigiin ja ryhtyy jynssääjien eli nuorten rikollisjoukon johtajaksi ja tulee ennen sodan loppumista kaksinkertaiseksi isänmurhaajaksi. Pian sodan jälkeen Oskar muuttaa äitipuolensa ja oletetun entisen rakastajattarensa Marian ja velipuolensa tai oletetun poikansa Kurtin kanssa länteen Düsseldorfiin.
Romaanin toisessa osassa yksi keskeinen teema on isäsuhde, se syvenee entisestään ensimmäiseen osaan verrattuna. Oskar itse päätyy tunnustautumaan isänmurhaajaksi, koska hän pettää äitinsä rakastajan ja olettamansa isän Jan Bronskin sekä äitinsä aviomiehen Alfred Matzerathin tavoilla, jotka johtavat miesten kuolemaan. Oskarin isäviha tai isävastaisuus on osa auktoriteettien vastustusta ja individualismin korostusta, vaikka hän osaa rinnastaa jotkut toiveensa Kurtin suhteen Matzerathin Oskariin - eli isän poikaansa - asettamiin odotuksiin. Isä-teema ei ole teoksessa tietenkään näin yksioikoinen, vaan ansaitsisi paljon tiukemman ja syvemmälle menevän analyysin.
Toisessa osassa minua kiehtoi entistä enemmän Grassin kerrontatekniikka. Oskar on minäkertoja, mutta hänen tapansa kertoa elämästään, ihmisistä, matkoistaan ja Danzigista on etäännyttävä. Etäännytys tulee - en oikein tiedä mikä olisi oikea termi - eräänlaisesta kertojanäänen kaksoisvalotuksesta. Oskar kertoo laveasti ja tarkasti, tekee tarkkoja huomioita, kuvaa miten käyttää tietoisesti hyväkseen kolmivuotiaan kokoaan ja käyttäytyy kolmivuotiaan tavoin aina kun se hänelle sopii. Mutta onko Oskar oikeasti niin oivaltava kuin tekstistä välillä saa käsityksen? Häne tekee omituisia ja lapsenomaisia päätelmiä monista asioista ja ihmisten motiiveista. Lapsenomaisuuden varjossa hän tieten tai tajuamattaan tekee julmiin seurauksiin pyrkiviä tai johtavia tekoja. On vaikea sanoa kuinka jälkiviisaasti Oskar kertoo ja tulkitsee tekojaan. Peltirumpuun on liitetty myös maaginen realismi ja silloin tietysti on mahdoton arvioida kertojan luotettavuutta.
Kun kerrontatekniikkaan lisätään samassakin virkkeessä vaihtelevat ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelut, lisääntyy etäännytys. Oskar on milloin "minä", milloin Oskar. Esimerkiksi näin hän kertoo miten tuli tietoiseksi rakastumisestaan Mariaan: "Tuosta tilasta tulin tietoiseksi kun eräänä päivänä kuuntelin omaa rummutustani, mikä tapahtui harvoin, ja huomasin kuinka uudella tavalla, kuinka vaikuttavasti ja kuitenkin hellävaroen Oskar kertoi pellille intohimonsa." (S. 241.)
Kaikkien menetysten jälkeen Oskarin on Matzerathin haudalla ratkaistava pitäisikö hänen vai ei ja Oskar päättää, että kahdettakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä lähestyvänä ja molemmat isänsä menettäneenä hänen täytyy. Ja niin Oskar alkaa kasvaa.
Peltirummun ensimmäinen kirja on nyt luettu. Osa kattaa ajan Oskar Matzerathin äidinpuoleisten isovanhempien kohtaamisesta lokakuisella perunapellolla vuonna 1899 - isoäidin neljällä hameella on kohtauksessa erityinen merkitys - ja päättyy Kristalliyöhön 1938, jolloin Oskar on 14-vuotias.
Osan monista teemoista voisi mainita intohimoon kääriytyneen rakkauden tai rakkaudeksi pukeutuneen intohimon, miten vain. Oskarin pakkomielteinen rummuttaminen, äiti-Agneksen suhde rakastajaansa ja serkkuunsa Jan Bronskiin, isä Matzerathin suhde ruuanlaittoon ja vaimoonsa sekä perheen naapurin ja Oskarin ystävän, kapakkatarjoila Herbert Truczinskin traaginen kohtalo Niobeksi kutsutun laivan keulakuvan edessä ovat intohimon erilaisia ilmentymiä.
Ensimmäisen kirjan päättävä luku Usko toivo rakkaus on kerronnallisesti ja rakenteellisesti osan vaikuttavin. Edellinen luku päättyy sanoihin "Kyllä, Bruno, minä haluan yrittää sanella pellilleni [rummulleni] seuraavan hiljaisemman luvun, vaikka juuri tämä aihe huutaakin karjuvaa, nälkiintynyttä orkesteria." (S. 177.) Grass kertoo hiljaisemman lukunsa toistoon tukeutuen varioiden luvun käsittelemiä tapahtumia välillä laajentaen välillä supistaen. Keskeisiä henkilöitä ovat muusikko Meyn, kelloseppä Laubschad, juutalainen lelukauppias Markus sekä tietenkin Oskar. Varioiden kerrottujen tapahtumien rinnalla Grass kuvaa kansallissosialismin leviämistä häkellyttävillä rinnastuksilla lähtien liikkeelle luvun otsikon sanoista. Jos pohtii Peltirummun lukemista, kannattaa lukea tämä luku. Sen pohjalta pystyy ehkä päättelemään haluaako kirjan lukea.
Uudenvuodenpäivänä tartuin klassikkoon. Ajattelin kokeilla kykenisinkö lunastamaan aattona pohtimani klassikkokuukauden. Valintani osui Günter Grassin Peltirumpuun, joka on odottanut kärsivällisesti lukemista, kulkenut muuttolaatikoissa, siirtynyt hyllystä hyllyyn ja asustanut viime vuodet keittiössä García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden vieressä. Valintaa hieman horjutti viime vuonna teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Oili Suomisen uusi, kehuttu käännös eli pitäisikö mieluummin lukea kirjailijan arvostettua luottosuomentajaa? Päädyin kuitenkin Aarno Peromiehen käännökseen vuodelta 1961, koska tuntui hölmöltä, että olisin uskollisesti kuljettanut kirjaa mukanani ja sitten lukemishetken tultua olisinkin valinnut toisen.
Etukäteisajatukset? Olen ostanut Peltirummun opiskeluaikanani todennäköisesti siksi, että tiesin sen nykyklassikoksi, ehkä joku oli kehunutkin sitä. En lukenut kirjaa, koska jostain - en tiedä mistä - minulle oli tullut käsitys, että se on tolkuttoman tylsä opus ja että Grass on ylivoimaisen vaikea kirjailija. Olen siis hankkinut kirjan osin myös siksi, että hyllyni näyttäisi sivistyneeltä tai sitten en vain halunnut poistua pienestä kirjakaupasta ostamatta mitään. Samasta paikasta ostin myös Thomas Mannin Huijari Felix Krullin tunnustukset enkä ole vielä lukenut sitäkään, vaikka Thomas Mannista pidänkin. Grassia olen sittemmin lukenut jonkun verran ja jopa pitänyt lukemastani paljon. Peltirummun olen kuitenkin sivuuttanut. Nyt päätin urheasti tarttua siihen. Alkuperäinen Die Blechtrommel ilmestyi vuonna 1959, joten kyllä klassikkoudesta laadun lisäksi ikävaadekin täyttyy.
Tylsä opus? Ei todellakaan. Huimasti pyörteilevä teksti hieman tökkii suomennoksessa paikoin, jotkut virkkeet on luettava useaan kertaan, koska yhteen virkkeeseen mahtuu välillä tapahtumia ja kuvailuja niin, että lukijalla on työtä pysyä mukana. Lisäksi Grassin ilmeisen kiemurainen kerronta tekee virkkeistä moni-ilmeisiä ja viittaussuhteiltaan rikkaita. Välillä tulkitsen yhden saman viittaavan kahteen suuntaan eikä se tietenkään helpota lukemista. Grass myös käyttää päähenkilönsä Oscar Matzerathin minäkerronnassa rinnakkain ensimmäistä ja kolmatta persoonaa, jolloin joutuu miettimään miksi Oscar kertoo tarinaansa näin. Vaihdokset hypähtävät esiin samassa kappaleessa joskus useaankin kertaan.
Kun kirjassa on lisäksi 547 tiheästi painettua pienifonttista sivua (uudessa suomennoksessa on 720, joten toivottavasti fontti on isompaa), ei lukeminen suju aivan niin nopeasti kuin olin odottanut. En ole vielä päässyt edes ensimmäisen kirjan (osan) loppuun sivulle 186, joten tällä nopeudella klassikkokuukausisuunnitelmani täyttyy yhden kirjan lukemisella. Toisaalta vilkuilen kiinnostuneena myös muutamaa lukupinossa odottavaa uudempaa teosta, joten katsotaan nyt onko tämä kuukausi klassikkokuukausi.
Peltirumpua taustoittaessani opin senkin, että Grassin esikoisteos on Danzig-trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Kissa ja hiiri sekä Koiranvuosia. Grassin tyyli kertoa Danzigista on niin kiinnostavaa, että nostin muutkin osat lukulistalle.
Maailmaa, maisemia ja muistojaan peltirummullaan rummuttava ja lasia laulullaan rikkova kolmivuotiaana kasvunsa lopettanut Oskar Matzerath on kiinnostava hahmo ja niin hitaasti kuin lukeminen sujuukin, yritän päättäväisesti tarpoa läpi hävyttömän pienen fontin ja tiheän rivivälin. Persoonallisena nykyklassikkona kirja kyllä ansaitsee tulla luetuksi.
Nyt olen saanut Joycen Odysseuksen loppuun. Kolme viikkoa meni enkä lukenut välissä ainuttakaan muuta kirjaa, en edes sitä Häjyjä. Leopold-Odysseuksen kotiinpaluu, jossa Bloom ja Dedalus kulkevat kohti dublinilaista Ithakaa eli Eccles Street 7:ään ja jossa he viettävät aikaan Bloomien keittiössä kaakaota juoden ja keskustellen, sekä kirjan päättävä Molly Bloomin tajunnanvirtainen sisäinen monologi ovat tavallaan kirjan kiinnostavimmat osat. Tavallaan siksi, että kolmen viikon kuluessa alkupuolen ihmeet ovat jo hieman haalistuneet.
Pidin paljon kysymys-vastaus-muodosta, jolla Bloomin ja Dedaluksen keskustelua sekä Stephenin poistuttua Poldy / Leopoldin toimia ja mietteitä kuvataan. Keskustelua referoi ilmeisesti kaikkitietävä kertoja, joka esittää kysymyksiä miesten käsittelemistä asioista, heidän mielentiloistaan ja vastaa myös itse. Riikosen mukaan keskustelu esitetään "monimutkaista 'tieteellistä' kieltä käyttäen" (s. 119). Kielen monimutkaisuus, joka tulee sivistyssanojen ja tieteellisten termien (ehkä jopa epätermien, putosin kärryiltä monessa kohtaa) vyörytys tekee tekstin paikoin vaikeaksi, mutta silti siinä oli jotain huumoria kutkuttavaa, arkisista askareista (parranajo) aina tähdistöihin ja sukuhistoriaan liikkuvat aiheet ovat todellista vyörytystä. Kysymykset ovat paikoin herkullisia.
Esimerkiksi seuraavien kysymysten (ja niihin annettujen vastausten) avulla kuvataan, miten avaimensa kotiin unohtanut Bloom kiipeää aidan yli, menee sisään keittiön ovesta ja päästää Dedaluksen sisään:
"Mitkä vaihtoehdot olivat nyt näiden kahden edessä, joista toinen oli harkitusti ja toinen (vastaavasti) huomaamattomasti avaimeton? - Bloomin päätös? - Kaatuiko hän? - Nousiko hän pystyyn konkussion vaurioittamana? - Minkä näkökuvien diskreetin suksession Stephen sillä välin havainnoi? - Ilmaantuiko mies taas toisessa paikassa? - Noudattiko Stephen hänen merkkiään?" (Ss. 606-608.)
Marion / Molly Bloomin välimerkitön sisäinen monologi on minusta teoksen tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Teksti hyppelee, ajatukset risteävät ja liukuvat lomittain, monet aikatasot, tapahtumat ja henkilöt ovat Mollyn ajatuksissa limittäin, lomittain, päällekkäin ja peräkkäin ja niin sanottua punaista lankaa on vaikea seurata. Voi lukea vain antamalla mennä ja nauttia kielen ja ajatusten virrasta. Verevä Molly on totisesti eri maata kuin kirjan muut henkilöt ja hänen monologinsa sopii ainoastaan kirjan viimeiseksi jaksoksi.
Käyttämättä minkäänsävyistä tieteellistä kieltä voisin tiivistää lukukokemustani kysymys-vastausmuotoon:
Kannattiko lukea? Kyllä. Miksi? Kiinnostava, klassikko, siihen viitataan ja siksi on hyvä tietää millainen se on. Mikä yllätti? Erotiikan käsittelyn suuri määrä. Nykylukija ei nikottele, mutta kirjan ilmestymisajankohdan huomioon ottaen varmaan melko rohkea teos. Suomennos? Saarikoskea, jokunen anakronismi, sujuvaa, notkeaa mutta onko täsmällistä ja "oikeaa", sitä en tiedä. Lukemisen sujuminen? Hidasta, tankkaavaa, hermostuttavaa, hihityksiä nostattavaa, innostavaa, sai nukahtamaan jokusen kerran. Uudelleenluku? Tuskin. Tosin uusi suomennos voisi saada kiinnostumaan. Tai sitten ei. Selailua ainakin voi harrastaa. Seuraksi? Teetä, kahvia, viskiä (Hirliin ehdotus, ei toteutettu), tummaa suklaata (pitää hereillä ja on sopivan älyllinen valinta), Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo (Gaudeamus 1985) ja HannaHin lukupäiväkirja. Muuta? Ääneenlukua voi kokeilla valikoidun pienin määrin, jos läsnäolevat potentiaalit kuulijat siihen suostuvat.
Nyt olen raahustanut Bloomin seurassa jo sivulle 550, josta alkaa uusi luku ja ilmeisesti dublinilaisodysseuksen nokka alkaa vihdoinkin kääntyä kotia kohti. Juuri lukemani jakso (ss. 419-549) on näytelmämuotoon kirjoitettu sekalainen ja hyppelehtivä, puhujasta ja ajatuksesta toiseen näennäisen sattumanvaraisesti liukuva monologien ja dialogien kokonaisuus. Jakso herätti välillä skeptisen mietteen: onkohan Joyce kirjoittanut tämän ihan tosissaan, jospa hän testasi mikä menee läpi. Ajatus ei tuntunut ihan oikealta, joten päätin vihdoinkin etsiä Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo -opuksesta (Gaudeamus 1985) taustoitusta juuri lukemalleni.
Miksiköhän tein sen vasta nyt? Riikonen kirjoittaa selkeästi ja avaa yleisellä tasolla romaanin viittauksia ja rakennetta. Nyt lukemani oli Kirke-jakso, joka tapahtuu Bella Cohenin ilotalossa. Bella on Homeroksen Kirke, joka muutti Odysseuksen miehet sioiksi. Riikonen kirjoittaa: "Taiteena esiintyy magia, symbolina huora ja kirjallisena tekniikkana 'hallusinaatio'. Koska tapahtumat on lähinnä esitetty eri henkilöiden hallusinaatioina ja mielleyhtyminä ja koska myös allegorisia henkilöhahmoja esiintyy, on lopultakin varsin vaikea hahmottaa, mitä jakson kuluessa oikeastaan 'tapahtuu'." (S. 106.)
Minulle jaksosta tuli mieleen kiirastulimaisen humalatilan kuvaus, jossa painajaiset, pelot ja fantasiat sekoittuvat hurjaan ja jäsentymättömään tanssiin. Riikosen kommentit ja tekstiselitykset avasivat järjettömiltä vaikuttavia kohtia, esimerkiksi Erinin tyttärien lausumassa rukouksessa Kirke-jakson sisältämä edeltävien tapahtumien yhteenveto ja kertaus näkyy Riikosen mukaan selvästi (s. 110-111). Sain tietää myös, että joidenkin tutkijoiden mukaan Bloomin taskussa kulkeva sitruunainen vaeltava saippua eli Wandering Soap (WS) viittaa William Shakespeareen.
Kunhan saan Odysseuksen luettua, voinkin tarkistaa Riikosen tutkimuksesta mitä oikein tuli luettua ja onko siellä muitakin vaeltavan saippuan veroisia juttuja. Vielä 172 sivua jäljellä.
Jätkät juopottelee jossain synnytyshuoneen alakerrassa tai niillä main, synnytykseensä juuttunut rouva vääntää yhdeksättä lastaan ja sairaanhoitajia - nunnia? - käy kuiskuttelemassa lääkärin korvaan. Bloom kaataa ryyppynsä naapurin lasiin. Miesten jutut menevät korkealentoisen ja ylevän viinapuheen suuntaan.
Paikalle saapuu Buck Mulligan, joka haluaisi ostaa Lambayn saaren vapaatilan perustaakseen sinne Omfalos-nimisen kansallisen hedelmöittämön, jossa tämä Irlannin siitoshärkä in spe "tarjoutuisi hedelmöittämään säätyyn katsomatta jokaisen naisen, joka mielisi saada täyttää luonnollisen tehtävänsä" (Joyce: Odysseus, s.395). Luonnollisesti hän tekisi siitospalvelunsa ilmaiseksi, jos naisten luonne ja ulkonäkö olisivat suotuisat.
Olen nyt tutustunut Gerty MacDowelliin, joka "oli totta totisesti niin kaunis esimerkki viehättävästä irlantilaisesta neitokaisesta, että parempaa ei voisi toivoa näkevänsä" (s. 341). Joyce kuvaa Gertyn kauneutta kuin viihdelukemistoa parodioiden ja neidon naistenlukemistojen/lehtien ohjeiden mukaista kauneudenhoitoa tavalla, joka sai minut hihittelemään. Ja vielä enemmän minua huvitti, kun tajusin kauppamatkalta palattuani ostaneeni Kiinteyttävää Pikakaunistajaa, josta en aiemmin ollut kuullutkaan enkä siten myöskään kuvitellut ostavani. Gertyn kuvattuun kauneuteen en senkään avulla pääse, mutta luetun kuvauksen ja oman ostoksen rinnakkaisuus oli aika hilpeää.
Ennalta en tiennyt kuinka paljon eroottisia haaveita, ajatuksia ja puheita Odysseuksessa kuvataan. Gertyn ja Bloomin katseluun ynnä vähän muuhunkin perustuvaa eroottista leikkiä kuvataan orgastisiksi kuvattuihin ilotulituksiin rinnastaen. Aikamoisen huikea kuvaus - Joycestako tämä rinnastus on alkanut vai onko kirjailija tuonut elokuvakuvastoa romaaniinsa?
Gertyn ja Bloomin kohtaamisen (en tiedä tapaavatko uudestaan) Joyce kuvaa hyvin sävykkäästi molempien ajatuksiin pureutuen. Gertyn ajatuksia kuvataan samanaikaisesti tapahtumien kanssa, Bloom pohtii asioita jälkikäteen märkää paidanhelmaansa harmitellen. Gertyn viihdelukemistoista poimituilta vaikuttavat rakkauskäsitykset yhdistettynä hänen alkoholin varjostamaan perhetaustaansa ja rampuuteensa, jonka Bloom pukee sanoiksi, tuovat tekstiin koskettavuutta ironian rinnalle:
"Hän [haaveiden aviomies] olisi pitkä ja leveäharteinen (hän oli aina ihaillut pitkiä miehiä aviomiehinä) ja hänellä olisi sädehtivän valkoiset hampaat huolellisesti hoidettujen viiksien alla ja he menisivät mannermaalle kuherruskuukaudeksi (kolme ihmeellistä viikkoa!) ja sitten, kun he asettuisivat asumaan söpöön siistiin kodikkaaseen pikku tupaseensa, niin joka aamu nauttisivat he yhdessä yksinkertaisen, mutta täydellisesti valmistetun aamiaisen, he kaksi aivan kahden ja ennen kuin hän meni toimistoonsa hän ottaisi rakkaan pikku vaimosensa tukevaan hellään hyvään syleilyynsä ja katsoisi hetken syvälle hänen silmiinsä." (James Joyce, Odysseus. S. 345-346.)
Eikö tämä saamarin kirja ikinä lopu? Olen vasta sivulla 318 ja jäljellä on vielä iloisesti 404. Mielentilani ei viime päivinä ole ollut ollenkaan otollinen Odysseuksen lukemiselle, mutta olen päättänyt etten lue muita kirjoja tähän väliin (paitsi ehkä sen Häjyt-sarjakuvan). Jos nimittäin luen muuta, en takuulla palaa takaisin Dubliniin Bloom-Odysseuksen seuraan ja sekös sitten harmittaisi ihan oikeasti. Olen siis sivulla 318 enkä vieläkään ole täysin varma, onko Bloom teoksen nimihenkilö Odysseus. Hän on kuitenkin ainoa, jonka kotona olevaan vaimoon viitataan koko ajan ja monien miesten puheissa. Onko uhkean pehmeä Molly sitten kirjan Penelope? Ja jos on, niin milloin hänen oma äänensä kuuluu vai kuuluuko ollenkaan? Ja milloin voisin olla jotain muuta kuin rasittuneen äkäinen, jolloin tämänkin opuksen lukeminen sujuisi?
Olen luopunut teestä, nyt tarvitaan stydimpiä aineita kirjan raviin. Kahvia siis.
Kauppareissulta ruokia kahteen talouteen, ruuanlaittoa ja siivoamista lähiomaisen luona, kaksi jaksoa Life on Marsia ja mukava yllätysvieras. Siinäpä muutamia tämänpäiväisiä syitä, miksi olen edennyt vasta sivulle 234. Sivulta 214 alkanut monien henkilöiden ehkä osittain samanaikaisten tekemisten kuvailu on ollut tavallaan kiinnostavinta (helpointa) Odysseusta tähän asti.
Tämänkaltainen romaani eroaa monessa suhteessa perinteisestä ja yksi eroavuus on siinä, että kirjassa ei ole vielä tullut vastaan henkilöä, johon voisi helposti kiintyä. Kerronnan hyppelehtivyys, samaan aikaan syvälle ajatuksiin menevä mutta kuitenkin etäisenä pysyvä kerronta ei salli samankaltaista kiintymyssuhdetta kirjan henkilöihin kuin toisenlaisessa kerronnassa. Leopold Bloom ja Stephen Dedalus ovat toki kiinnostavia hahmoja, heissä on kerronnan luomaa salaperäisyyttä, joka houkuttelee lukemaan enemmän. Heidän luonteitaan en pysty arvioimaan kuin hyvin pinnallisesti ja pieninä häivähdyksinä enkä usko, että häivähdyksistä kasvaa kokonaistulkintaa. Romaanin henkilöt lienevät minulle yhtä arvoituksellisia kirjan luettuani kuin he ovat nyt.
Oivalsin tämän kiintymys- tai miksi sitä sitten kutsuisikaan - asian eilen lukiessani ja mietin kuinka tärkeää tai tarpeellista kirjanhenkilöön kiintyminen on vai onko sillä merkitystä ollenkaan. En tarkoita pelkästään samastumista, vaan jonkinasteista välittämistä.
Kaiken sanaleikin ja ilmaisullisten ja kerronnallisten kokeiluiden keskellä Odysseuksessa on hienoja kuvauksia. Esimerkiksi seuraava lainaus, jossa Bloom miettii kylpemistään:
"Hän näki jo kalpean ruumiinsa kylvyssä pitkällään, alasti, lämpimän kohdusssa, tuoksuvalla sulavalla saippualla öljytty, pehmeästi valeltu. Hän näki kuinka vesi lirlirlorisi hänen vartalonsa ja raajojensa yli ja kannatti niitä, nosti niitä kevyesti ylöspäin, sitruunankeltaisia: hänen napansa, lihan umppu: ja näki kuinka hänen pensaansa mustat kiharaiset karvat virtailivat, virran tukka tuhansien lasten velton isän ympäri virtaileva, kaihoisa virtaileva kukka." (James Joyce: Odysseus. Tammi 1991: 84-85. Viides painos, ensimmäinen painos 1964. Suomennos Pentti Saarikoski.)
Englanniksi kohta kuuluu:
"He foresaw his pale body reclined in it at full, naked, in a womb of warmth, oiled by scented melting soap, softly laved. He saw his trunk and limbs riprippled over and sustained, buoyed lightly upward, lemonyellow: his navel, bud of flesh: and saw the dark tangled curls of his bush floating, floating hair of stream around the limb father of thousands, a languid floating flower." LInkki Google-kirjoihin, s. 89.
Olen päässyt Odysseusta vasta sivulle 198. Stephen Dedalus keskustelee kirjastossa Hamletista, Shakespearesta ja Anne Hathawaysta. Kirjastonhoitaja on kveekari, mistä muistetaan muistuttaa joka välissä.
Odysseus on mainio kirja monessa mielessä. Arkinen näkökulma: se on innostanut minut pesemään keittiön lattiaa, vaihtamaan kompostiastian, viemään roskia ja järjestelemään pöytiä. Siis siivoamaan. Pään sisällä teksti itsessään pölyttelee romaani- ja kerrontakäsityksiäni. Koska romaani ei varsinaisesti tempaise minua jatkuvasti mukaansa, lukeminen on hidasta, tajunnanvirta on tajunnanvirtaa, fonttikoko pientä ja kirja täynnä viitteitä ihmisiin, joista en tiedä ovatko he vain romaanihenkilöitä vai viittaavatko he nimillään johonkin reaalimaailman henkilöön, niin kirjan voi jättää parin sivun lukemisen jälkeen odottamaan seuraavaa lukuhetkeä. En kuitenkaan aio lukea muita kirjoja välissä. Sarjakuvia ehkä, ainakin Hirliin suositteleman Timo Mäkelän Häjyt-kokoelman, pohjalaisanalyysit menevät siinä irlantilaisuuden rinnalla ja lomassa.
Suhtaudun Odysseukseen ristiriitaisesti. Se on kiinnostava, olen innoissani sen lukemisesta, mutta liki joka sivulla joudun pohtimaan tuhlaanko vain aikaani, onko minun mahdollista ymmärtää siitä yhtään mitään. Tämän hetken vastaukseni molempiin mietteisiin on ei. Saarikosken käännös sujuu, kieli on notkeaa, mutta mukaan putkahtaneet anakronismit ovat häiritseviä ja niiden myötä alkaa pohtia kuinka moniin "hätäratkaisuihin" (Saarikosken oma sanavalinta Suomentajan sanoissa) kääntäjä onkaan joutunut turvautumaan.
Suurimman turhautumisen keskellä kannattaa muistaa, että Joycella on myös sellainen romaani, jonka suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana tehtävänä. Netistä löytyy Miikka Mutasen käännösnäytteitä. Eli Finnegans Wake, josta pätkän oheisessa klipissä lukee mestari James Joyce itse.
Sanomalehden toimituksessa käytävät keskustelut keskeyttää varis. Varis istuu - seisoo? - koivunlatvassa ja raakkuu kaula ojossa. Välillä se nokkii siipensä alta - kainaloaaan? - ja raakkuu taas nokka kohti taivasta. Varis kääntyy välillä toiseen suuntaan, raakkuu. Kukaan ei tule, kukaan ei vastaa - luulisin - ja tuuli heittelee oksaa sinne tänne. Lopulta varis lentää pois.
Niin kiinnostava kuin Odysseus onkin, pienet ihmeet kirjan ulkopuolella saavat helposti vedettyä huomion hyppelevän tekstin riveiltä. Nyt paistan eiliset makaronit, yritän taikoa niistä kaapista löytyvin lisukkein syömäkelpoisen aterian. Sitten jälleen kellanruskeaa haudutettua teetä (johon en kaada Bloomin tavoin paksua kermaa) ja palaan takaisin Telegraphin toimitukseen vai oliko se Evening Standard, herroja on toimituksessa niin monta enkä oikein tiedä keitä he kaikki ovat ja miksi juuri he ovat siellä. Alan siis lähestyä sivua 150 ja aion lukea sen ylikin, vielä en ole uuvahtanut.
Bloom on kiinnostava, Stephen Dedaluksesta en ole saanut otetta, tosin vähänhän on ollut esilläkin. Kirjahyllyssäni on kauan sitten hankittu Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo. Ehkä sitä kannattaisi lukea rinnalla. Parempi tosin olisi ollut aloittaa Homeroksesta, Saarikosken suomentamasta Odysseiasta pidän paljon, mutta lukemisesta on jo aikaa. Onneksi on Hannahin lukupäiväkirja, joka on ihan oikeaa pohdintaa. Oma lukemiseni taitaa olla vain tekstin virrassa ajelehtimista, viitteitä sinne tänne en ala penkomaan.
Kirjoitin Nonon kesädekkarisarjaan arvion P. D. Jamesin kiinnostavasta romaanista Kuoleman maku otsikolla Baronetin uskonnollinen kokemus.
Nyt olen keittänyt kupillisen kullanruskeaa teetä. Olen siis valmistautunut - seuraavana on vuorossa jo kauan lukemista odottanut James Joycen Odysseus. Katsotaan pääsenkö edes sivulle 40 vai uuvahdanko koko opukseen sivulle 150 mennessä. Vyötän kupeeni, vahvistan itseäni teellä (teetähän ne Irlannissakin juo, luulisin) ja aloitan. Nyt.
Perunapää Marian studiosta
