Jos Tuulen viemää kirjana tai elokuvana värisyttää mukavasti selkäpiitäsi tai Scarlett O'Hara herättää sinussa innostusta tai ärsytystä, olet kiinnostunut vanhoista vaatteista, vanhaintanssit siintelevät nostalgisena muistona tai tulevaisuuden haaveena, kannattaa marssia kirjakaupan tai kirjaston nuorisohyllylle ja poimia lukukassiin Terhi Rannelan uusin nuortenromaani Scarlettin puvussa (Otava 2011).

Rannela on tarttunut reippaasti vanhaan klassikkoon ja kirjoittanut tarinan uusiksi nykyaikaan sijoitettuna. Päähenkilö on lukion toista luokkaa aloittava äitinsä ja mummansa kanssa asuva, Vivien Leigh'tä intohimoisesti ihaileva Viivi (!) Lintunen. Kesäloma on lopuillaan ja Viivin kesänmittainen suhdetauko on-off-poikaystävän Akin kanssa samoin. Mutta tauon loppu onkin erilainen kuin Viivi oli odottanut. Aki ei aiokaan palata Viivin kieputettavaksi vaan on kihlannut aivan toisen tytön, hissukanhiljaisen ja näkymättömän Olivian. Viivin elämä heittää kunnon kiepin, ja päällimmäisiksi tunteiksi nousevat hylätyksi tulemisen loukkaus - sekä vanhaintanssit. Eikö Aki aiokaan pitää jo yläkoulussa antamaansa lupausta tanssia Viivin parina? Akin kihlajaisjuhlissa Viivi päättää saada vastauksen, vanhaintanssit ovat hänen suuri unelmansa ja haaveiden puku jo suunnitteilla.

Myöhemmin Viivi joutuu keskelle oman pikkukaupunkinsa sisällissotaa, jossa vastakkain ovat idyllisen puutaloalueen jyräämistä ajavat poliitikot ja alueen asukkaat Viivin perhe etulinjassa, nahkasohvan selkänojan takaa nousee nyky-Rhettin Rekon mustahiuksinen pää, huutokauppaa syöpälasten hyväksi käydään, Tara-nimistä blogia kirjoitetaan, vihreästä sametista valmistetaan Scarlettin verholeninkiin vertautuvaa pukua ja tanssiaisiin valmistaudutaan. Jos kuulostaa hämärästi tutulta, niin se on tarkoituskin. Tuulen viemän tapahtumat ja henkilöthän ovat iloisesti tunnistettavissa Scarlettin puvun sivuilta. Viitteitä on myös Sinkkuelämään, Mr. Bigin Carrie Bradhaw'lle rakentamaa vaatekaappia haikaillaan ja Viivin parhaat ystävät ovat identtiset kaksoset Sara ja Jessika. Kaksoset edustavatkin kirjan tytöistä selkeimmin uutta aikaa, vanhan elokuvan näyttelijöiltä etunimensä lainanneet Viivi ja Olivia omilla tavoillaan vanhanaikaisempia hahmoja.

Viivin on raikas Scarlett, hänessä ovat näkyvissä esikuvan sitkeys, päättäväisyys ja ärsyttävyys. Scarlett O'Haran yritys olla todellinen Southern Belle epäonnistuu yhtä surkeasti kuin Viivin yritys olla 1800-luvun neito nykyaikaan sovitetuin käsityksin. Vaatteista innostuneille kirjassa riittää pureskeltavaa ja Viivin Tara-blogin postaukset ja niiden kommentit ovat hauskaa luettavaa.

Niin mainio kuin kirja onkin - ja minä todella pidin siitä - ongelmaton se ei ole. Yllättävästi heikoin lenkki on Rhettin hahmo Reko. Tämä komea 23-vuotias Harley Davidsonilla ajeleva, varakkaan isän hunsvottipojaksi mainittu nuori mies ei kaikin osin hahmona toimi kirjassa. Suurin syy on pojan suuhun laitettu pohjalaismurre, joka on äidin luona Seinäjoella opittu. Pohjalaismurretta vastaan minulla ei ole mitään, mutta minun luennassani murre ei Rekon suuhun tässä kirjassa istu, mikään murre ei istuisi. Ehkä tahattomasti näet käy niin, että Rekosta tulee kirjassa hassuhko hahmo. Tai ehkä se onkin ollut tarkoitus? Jospa Rannela on tietoisesti halunnut kirjoittaa Rhettin uusiksi? Jos taas tarkoitus on ollut murteisella puheenparrella osoittaa nirppanokka-Viiville, että mies se on murteenpuhujakin, niin se voi teoksessa toimia Viiville mutta ei kirjan (aikuis)lukijalle, vaikka muistissa olisikin alkuperäisen Scarlettin Rhettiä kohtaan tuntema ylenkatse. Toisaalta Rekon hahmo osoittaa myös sen, miten taitavasti Margaret Mitchell on Rhett Butlerin hahmon rakentanut. Tuulen viemän Rhett on kovin monitahoinen henkilö mikä Rekossa ei tule esille. 

Ashleyn vastine Aki on nykyaikaan sijoitettuna paljon verevämpi hahmo, hän osaa suuttua ja loukkaantuakin, mutta aikuismaista käytöstä hänestä vähitellen löytyy myös, vaikka eron Viivistä hän hoitaakin tökerösti.

Mutta ratkaiskaa itse kuinka hyvin Terhi Rannela oman Tuulen viemänsä ja Scarlettinsa on kirjoittanut. Minä viihdyin kirjan parissa muutamasta harmistuneesta Reko-tuhahduksesta huolimatta. Joskus ja joissain tapauksissa on oikein mielenkiintoista lukea miten vanhat klassikot nykyaikaistuvat nykykirjailijoiden käsissä ja varsinkin silloin, kun rohjetaan kirjoittaa selkeästi ihan oma tarina. Ja juuri niin Rannela tekee!

Kesällä 1986 Mariia Ovaskainen on neljätoistavuotias, tuuli tuo outoja hiukkasia Tshernobylin suunnasta ja Mariia tunnistaa tulevan rakkautensa. "Kun ihminen tunnistaa tulevan rakkautensa kaikki hänen ympäriltään imaistaan tulevan rakkauden sisään." (S. 11.) Niin käy Mariiallekin. Tuleva rakkaus on Mimi, johon tutustuminen on alkanut takerrellen ja väärinkäsityksen kautta. Mutta uimakopin luona odottaa toisenlainen Mimi, Mimi jolla on silmissään pohjaton suru ja joka haluaa Mariian näyttelevän ystäväänsä.

Kahden tytön välille syntyy intohimoinen ja kaikennielevä rakkaus. Rakkaus, jossa iho on auki ja polku aisteihin avoin. Mutta pelastavaa polkua Mimin suruun ei ole, jokin Mimin sisällä jää Mariialle tuntemattomaksi ja kielletyksi alueeksi. Tytöt eivät leiki, he näyttelevät elämää ja tunteita, tapahtumia ja tilanteita. Mutta onko paras näyttelijä se, joka ei enää näyttele? Se joka on valmis astumaan lopullisen rajan yli yksin?

Mariia on tarinan kertoja, hän kertoo kesästä 1986 tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudesta käsin. Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa ("Hyvät lukijat!"), viittaa kirjoituskurssien oppeihin, kirjailijoiden tapaan kirjoittaa, vetoaa omaan osaamattomuuteensa, hänhän ei ole kirjailija ja kirjoittaa vasta ensimmäistä tekstiään. Hän kirjoittaa niin kuin tuntee, tekee rinnastuksia, paljastaa ja jättää kertomatta. Läpi teoksen Mariia tarjoaa lukijalle korostetusti AVAIMIA, joita voi käyttää tarinan ja henkilöiden tulkinnan apuna. Mariian ja Mimin rakkauden ja kohtalon rinnalla kulkee Tshernobyl ja rajoja tunnustamattomien tuulien mukana kulkeva säteily. Romaanissa rinnastus toimii monitasoisesti avaten tarinaa uusiin suuntiin. Tyttöjen perheiden elämä kulkee mukana rakkauden taustalla, mutta perheistä kerrotaan viitteellisesti, mitään täysin selkeästi paljastamatta. Ja silti tai siksi juuri perheiden sisäisten tragedioiden ja surujen häivyttäminen nostaa perheet tärkeälle sijalle tarinassa.

Mimistä ja Mariiasta kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen romaanissaan valoa valoa valoa (Karisto 2011). Romaani on luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta luokittelu on täysin turha. Valoa valoa valoa on rakenteellisesti ja kielellisesti upea, kokeellinen ja runollinen. Romaania voi lukea paitsi rakkaustarinana ja nuoren kehitystarinana myös kirjallisuuden (rajatummin romaanien) lukemisen ja kirjoittamisen oppaana. Sellaisena se sopii nuortenkirjaluokitteluun hyvin, mutta muuten pidän kirjaa vain erinomaisena romaanina, jonka soisi löytävän lukijoita myös aikuisten parista. 


 

Kuvaromaani ei ole romaani, jossa tekstin koristeena on kuvia vaan teos, jossa kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Näin on ainakin Brian Selznickin Hugo Cabret'ssa, jonka alaotsikko määrittelee juuri kuvaromaaniksi (Tammi 2008; The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures, 2007; suom. Helene Bützow).

Hugo Cabret on nuortenromaani, joka alkaa professori H. Alcofrisbas'n lyhyellä johdannolla. Professori haluaa kertoa lukijoille tarinan vuodelta 1931, jolloin romaanin nimihenkilö, 12-vuotias pariisilainen orpopoika, löysi "arvoituksellisen piirroksen", joka muutti hänen elämänsä. Ja miten tarina kerrotaankaan - 543-sivuisen kirjan lukee liki yhdeltä istumalta. Asiaa tietysti auttavat teoksen 284 piirrosta ja lukuisat still-kuvat vanhoista elokuvista sekä tekstin väljä ladonta.

Hugo on horologin eli kellosepän poika, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen on asunut setänsä, Montmartren aseman kellonhoitajan, luona ja toiminut tämän apupoikana. Nyt juoppo setä on kadonnut. Hugo asuu aseman yläkerrassa ja kiertää yksin salaa hoitamassa kelloja, koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa missä asua. Ruokansa hän varastaa mistä voi.

Poika varastaa muutakin, nimittäin lelukauppiaan kojusta pieniä mekaanisia esineitä voidakseen korjata museon vintiltä löytyneen itseliikkujan. Hugo uskoo, että kirjoitusasennossa oleva hahmo voi välittää hänelle viestin kuolleelta isältä, joka pakkomielteisesti oli korjannut salaperäistä mekaanista miestä. Hugon apuna on isältä jäänyt muistikirja. Eräänä päivänä lelukojua pitävä mies saa pojan kiinni itseteosta, varastamasta pientä sinistä leluhiirtä ja takavarikoi kirjan.

Tästä alkaa tarinan vyöry, joka johdattaa lukijan lopulta elokuvien taikamaailmaan ja elokuvan alkuhistorian cinemaagikon Georges Méliès'n jäljille. On kyse elokuvista ja unista, toisesta maailmasta, josta jokainen elokuvia katsova on osallinen. Selznickin kirja on nuortenkirja ja se näkyy tekstissä, joka on paikoin melko simppeliä. Mutta yhdessä tarinaa eteenpäin vievien lyijykynäpiirrosten ja elokuvien stillkuvien kanssa romaanista kasvaa viehättävä ja kiinnostava, koskettavakin kuvaus ystävyyden ja luottamuksen kasvusta, oman itsen ja murskaantuneiden unelmien uudelleenlöytämisestä, taikuudesta - ja elokuvasta.

Jos on kiinnostunut elokuvista, kannattaa ehdottomasti tarttua Hugo Cabret'hen. Nuortenkirjamaisuus ei haittaa, vaikka on myönnettävä, että välillä mietin olisiko tarinasta saanut vielä enemmän irti, jos se olisi kirjoitettu suoraan aikuisille. Teksti ei ole aivan tarinan ja elokuvan maagisuuden tasalla, olisin kaivannut siihen hieman enemmän runoa. Mutta tällaisenakin kirja kiinnostava ja ehkäpä se herättää myös joidenkin nuorten kiinnostuksen elokuvan varhaiseen historiaan.

Romaanin lopussa olevissa kiitoksissa kirjailija valottaa teoksen taustoja. Mukana on myös linkki, jossa voi tutustua Maillardet'n itseliikkujaan. Kannattaa katsoa esittelyvideot. Kirjalle omistetuilla verkkosivuilla on myös kaikenlaista kiinnostavaa.

Georges Méliès'n ehkä kuuluisimpaa elokuvaa Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902), joka on parillakin tavalla keskeinen romaanin tarinassa, pääsee katsomaan nimen linkin kautta.

"Feeniks sanoi minulle kerran, että aika on alkanut menettää uskoaan elämään, ja että jonakin päivänä maailmasta tulee  tyhjä ja tasainen, pelkkää autiota vesiaavaa, maata ja taivasta. Mahtava sfinksi taasen kertoi minulle, että feeniks oli käsittänyt asian väärin – että elämä alkoi menettää uskoaan aikaan, ja pian kaikki olennot olisivat samannäköisiä ja olisivat olemassa loputtomassa nykyhetkessä." (S. 349-350.)

Olen varmaan monta kertaa kirjoittanut, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on minulle läheistä osin työn, osin aivan oman kiinnostukseni puolesta. Olen tiukasti sitä mieltä, että aikuisten kannattaisi lukea lasten-ja nuortenkirjoja ylipäänsä ja varsinkin osin samoja kirjoja kuin jälkikasvunsa. Lasten- ja nuortenkirjoissa on paljon kiinnostavia, hauskoja ja erityisen hyvin kirjoitettuja teoksia, jotka sopisivat mitä parhaiten aikuisenkin lukijan näppeihin. Jos on ahminut potterinsa, voi kynnys olla matala lajin pariin ja jos taas kaikki potteriin liittyvä ärsyttää, niin voin vakuuttaa, että muunkinlaisia teoksia on ja paljon. Ajattelinkin esitellä muutamia melko uusia lasten- ja nuortenkirjoja täysin oman mieltymykseni perusteella. Ikuisuudenlahdelta on hyvä aloittaa.

Dale Peckin Talo ulapalla – Matka alkaa (Karisto 2007; alkup. Drift House – The First Voyage, 2005; suom. Natasha Vilokkinen) on ilmeisesti sarjan alku, jatkoista vain ei ole vielä kuulunut mitään. Kirjan alussa New Yorkin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet ja Manhattanilla asuvat Oakenfeldit päättävät lähettää lapsensa Susanin (12 v.), Charlien (9 v.) ja Murrayn (5 v.) turvaan Farley-enon luokse Kanadaan. Lapset eivät tarkoin tiedä mitä on tapahtunut, koska vanhemmat eivät ole sallineet heidän katsoa uutisia. Silti jokin sanaton ahdistus on vallannut myös lapset. Matkansa aluksi he näkevät pienen osan kaupungin muutoksesta. Äiti on juuri kertonut Susanille, että lapset saavat palata kotiin vasta, kun se on taas turvallista:

WTC-tornien tuhoon viitataan pitkin kirjaa Susanin ajatellessa vanhempiaan ja kotiaan, se on eräänlainen ajatusrakennelma koko kirjan takana, vaikka itse asiaa ei käsitellä millään tavalla. Tuho ja kuolema tai ainakin ajatus niistä kulkee koko ajan tarinassa mukana.

Farley-eno on temperologi ja luddiitti (eli teknologian vieroksuja). Hän asuu Tuuliajon talossa Ikuisuudenlahdella, mikä ajan tutkijalle on mitä sopivin paikka. Tuuliajon talo vaikuttaa heti ensisilmäyksellä lapsista kummalta, valtava kartano näet muistuttaa laivaa. Myös sisätiloissa on jotain  outoa -  lapset löytävät omat kuvansa salongin freskon muuttuvista maisemista eikä eno tunnu tietävän taloudenhoitajansa nimeä. Ensimmäinen aamu enon luona osoittaa lasten epäilyt todeksi: Tuuliajon talo on laiva ja ajautunut yön aikana Aikamerelle.

Tästä alkaa seikkailu, jonka aikana lapset ajelehtivat ohjauskyvyttömällä laivalla pitkin Aikamerta. He kohtaavat merenneitoja, Aikamerirosvoja ja Suuren Viemärin. He joutuvat pohtimaan kuolemaa, uhrautumista, luottamusta ja rakkautta. Sisaruskolmikon sisäiset suhteet ovat myllerryksessä ja kaikkea sekoittaa muuntuva ja samalla muuttumaton aika, mistä joukon nuorin, Murray, saa lukijan ajatuksia ja päätelmiä kutittelevan kokemuksensa. Juoni on sutjakasti etenevä ja jännittävä, mutta suurimmat ansiot ovat kirjan filosofisissa pohdinnoista, jotka pääasiassa käsittelevät aikaa ja sen muuttumista, nopeutumista ja pysähtymistä. Lukija joutuu muun muassa yhdessä Oakenfeldin lasten kanssa pohtimaan, mitä seurauksia olisi ajan pysäyttämisellä.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se saa pohtimaan aikaa ja historiaa, ihmisen toimien vaikutusta ajan kulkuun ja mahdollisuuksia tehdä suuria ja perustavanlaatuisia päätöksiä. Kieli on suomennoksen perusteella vivahteikasta, kirjailija ei ole välttänyt vaikeita aiheita eikä hän selitä mitään puhki. Kirjassa on myös jokin tarkemmin määrittelemätön vanhanaikaisen kirjan tunnelma. Se ei ehkä ole aivan oikea määritelmä, mutta parempaakaan en keksi. Ehkä se on kerronnan rauhallisuutta, malttia pysähtyä yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Jatkoon viitataan kirjan lopussa, toivottavasti taso säilyy. Jostain taisin lukea, että kirjasta olisi suunnitteilla elokuva. En ihmettele, elokuvaksi kirja voisi hienosti kääntyäkin.

Ehkäpä voisin suositella Talo ulapalla –kirjaa lainaten lainausta kirjalle omistetuilta sivuilta. Luovaa kirjoittamista opettava kirjailija Dale Peck on kuulemma lumoutunut "by the great imaginary universes that children's literature offers readers". Ja juuri siksihän me jotkut aikuiset lasten- ja nuortenkirjallisuutta luemmekin.

Jostain syystä tästä kirjasta tulee minulle mieleen näkkileipä. Olenkohan syönyt jonkun lapsuuden lukukerran aikana niitä pinon? En enää muista mistä sain Kirsti Heporaudan Japaniin sijoittuvan nuorten jännitysromaanin Valkoisen sammakon vangit - Seikkailu Nipponissa (Valistus 1963), mutta olen lukenut sen monen monituista kertaa. Niin usein, että vieläkin vuosikymmenien jälkeen kirjaan tarttuessani muistan joitakin tapahtumia kirjasta, muun muassa kuuman ja virkistävän kylvyn, johon vastentahtoiset tytöt (oikeasti vain toinen) kirjassa joutuu. Ja ennen kaikkea sen, että se oli lapsuuteni jännittävimpiä kirjoja. Kun nyt luen sitä, ovat Yrjö Könnin ohuin vedoin piirtämät mustavalkokuvat heti tuttuja. Myös kannen kuva on Könnin tekemä.

Kirjan alussa identtiset kaksostytöt Raija ja Paula Haarukka matkustavat Japaniin äskettäin paikallisen naisen kanssa avioituneen liikemiesisänsä luo. Lentokoneessa he tutustuvat ystävälliseen herra Tsurutaan, joka lentoasemalla jättää hienon käärmeennahkasalkkunsa tyttöjen huomaan. Odotusaulassa isän luo suuntautuneen kilpajuoksun aikana kaksosista arempi, Paula, katoaa. Vaarallinen rikoskopla Valkoinen sammakko on kaapannut tytön ja syynä tietenkin herra Tsurutan onneton salkku.

Tästä alkaa liki viikon mittainen jännittävä seikkailu ympäri Japania. Seikkailu, jonka aikana ryöstetty Paula vaihtuu Raijaksi ja jossa maanjäristys, tulva ja meriseikkailu vyöryttävät tarinaa eteenpäin hengästyttävää vauhtia. Kaiken lomassa tutustutaan japanilaisiin tapoihin, kohteliaisuuteen, kenkien riisumiseen, ruokaan ja vaatetukseen sekä opitaan muutama sana kieltäkin. En tiedä mitä nykyiset mangatytöt kirjasta pitäisivät, minä luin sen aikanani tiukkana seikkailuna ja kiinnostava kurkistus japanilaisuuteen loi kirjan ylle eksoottista silausta.

Nyt luettuna kielen pienet vanhahtavuudet tuntuvat vain elävöittävän kertomusta. Olin unohtanut kirjan marginaaleissa olevat japanilaiset kirjoitus merkit, minulla ei ole aavistakaan mitä niissä lukee. Olisikohan lukujen nimiä? Sen sijaan lukiessa palautuvat mieleen Sami-pojan äitin Raijalle kantamat herkulliset mansikat sekä Samin isän vaatimattomuus. Korvaukseksi avusta ja linja-autolipun ostamisesta poika toivoo Raijan lähetävän isälleen postikortin maailman korkeimmasta tornista eli Tokion Shiba-puistossa sijaitsevasta televisiotornista. Muistan lapsena ajatelleeni postikortin olevan kovin vähäinen palkkio köyhän perheen palkkioksi, mutta kirjan kuvaan vaatimattomista maalaisperheistä se kyllä sopii. Lisäksi lukiessani muistin sen, miten jännittävältä tuntui, kun Raija naamioitui peruukin ja moottoripyöräkypärän avulla japanittareksi.

Se sijaan en tainnut lapsena kiinnittää huomiota naisten kuvaukseen. Romaanissa japanilaisten naisten nöyrää alistuvuutta korostetaan monin paikoin, mutta samalla näytetään miten tyttöjen uusi äiti Yukiko keksii keneltä Paulan kadottua on etsittävä apua ja Raijaa auttavan korealaisnäyttelijätteren kautta kurkataan myös ilmeisesti tuona aikana vallinneeseen amerikkalais-, eurooppalais- ja korealaisvastustukseen. Tarinassa on tärkeänä sivuhenkilönä mukana myös Suvi-sensei, eli Rauha-täti, suomalainen lähetystyöntekijä. Tavallisista japanilaisista kirjassa annetaan hyvin ystävällinen ja avulias kuva. Moniin auttajiinsa tytöt kiintyvät lämpimästi, samoin uuteen äitiinsä ja sisareensa Luumunkukkaan.

Juonen kulku on edelleen jännitävä ja tietysti tällaisten kirjojen tavoin epäuskottavas, mutta ei se tahtia haittaa ollenkaan. Paulan ja Raijan seikkailut eri puolilla kulkevat melko sujuvasti rinnan. Olin unohtanut isä Haarukan keskeisen roolin teoksessa, muistini mukaan tytöt pärjäsivät omillaan koko ajan, tapaamatta isäänsä ennen kirjan loppua. Suomalaiskansallisuutta teokseen tuovat kaksosten sinisten silmien ja vaaleiden kutrien ohella heidän pesäpalloinnostuksensa, mistä onkin heille monissa kiperissä tilanteissä paljon hyötyä.

Valkoisen sammakon vangit on yhdellä tasolla teemoiltaan nykyaikainen. Sillä mitäpä herra Tsurutan tärkeät ja rikoskoplan himoitsemat paperit sisältävätkään? Tärkeäitä kaavoja, joiden avulla voidaan voittaa ihmisten suurin vihollinen, nälkä:

Kirjan luettuani on pakko todeta, että kyllä lapsuuden suosikkikirjoihin kannattaa aikuisenakin tutustua. Yllättäviä lukumuistoja nousee esiin - vaikka näkkileipien arvoitusta en lukiessani pystynytkään ratkaisemaan.

     

Jos kuvakirjat kiinnostavat, niin Nonosta löytyy kirjoitukseni Pikkuisiä, lohikäärmeäitejä, susia ja mustasukkaisuutta, joka käsittelee Pija Lindenbaumin teoksia.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. Jos et ole vielä lukenut teosta Harry Potter and Deathly Hallows tai  aiempia pottereita, mutta aiot lukea ne jossain vaiheessa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Mitä vähemmän sarjan tapahtumista tiedät etukäteen, sitä mukavampaa ja hurjempaa on yllättyä kirjoja lukiessa.

         

"Hänestä tulee kuuluisa – legenda – en yhtään ihmettelisi vaikka tämä päivä vielä joskus tunnettaisiin Harry Potterin päivänä – Harrysta kirjoitetaan kirjoja – jokainen lapsi meidän maailmassamme oppii tuntemaan hänen nimensä!" (Harry Potter ja viisasten kivi, s. 20.) Ei tainnut J. K. Rowling arvata miten enteellisiä sanoja kirjoitti, vaikka tietysti puhuikin taikamaailmasta.   

Luin kolme ensimmäistä potteria (Harry Potter ja viisasten kivi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja Azkabanin vanki) peräperää kolmannen osan ilmestyttyä. Minusta tuli suuri Potter-fani saman tien. Luin kirjoja ahmien, en malttanut laskea niitä käsistäni, luin "vielä yhden luvun" ja "vielä yhden", kunnes huomasin aamuyön koittaneen ja herätyskellon tikittävän kohti pirinää ja työpäivää. Seuraavia osia (Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Feeniksin kilta) odotin innokkaasti mutta vasta kuudenteen osaan (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) tartuin alkukielellä. En malttanut odottaa Jaana Kaparin käännöstä, halusin tietää mitä Harrylle tapahtuu.

Olen lukenut suurimman osan kirjoista vähintään pariin kertaan. Olen lukenut niitä itsekseni ja ääneen, suomeksi ja englanniksi. Ensimmäisellä lukukerralla nautin etenevästä tarinasta, toisella aloin arvostaa sitä, miten tietoisesti Rowling on kirjoittanut monen kirjan läpi rakentuvaa kokonaisuutta. Olen yrittänyt miettiä miksi olen pottereista innostunut. Tässä joitakin syitä. 
     

Rowling osaa rakentaa juonta koukuttavasti. Hän on ripotellut teksteihin paljon pieniä asioita, jotka huomaa ehkä vasta toisella lukukerralla ja jotka auttavat hahmottamaan kokonaisuutta – tämä on  juuri sitä tietoista kokonaisuuden rakentamista. Teokset esimerkiksi sisältävät pieniä viitteitä tuleviin tapahtumiin, jopa henkilöihin. Azkabanin vangissa on Puuskupuhin huispauskapteenista Cedric Diggorysta lyhyt kuvaus, jossa tuodaan esiin hänen reiluutensa ja suoraselkäisyytensä, ominaisuudet, jotka määrittävät häntä seuraavan osan eli Liekehtivän pikarin kolmivelhoturnajaisten aikana.

Rowling on kirjoittanut teoksiinsa monia vastapareja, joista osa jää ensimmäisellä lukukerralla huomiotta, sekä lisäksi erilaisia vastaparimahdollisuuksia, joista lukijat voivat kiistellä. Osa vastakkainasetteluista on vain pieniä symboleja, osa asettaa ihmiset ja heidän erilaiset ratkaisunsa rinnakkain. Esimerkkinä pienistä vastapareista käy ensimmäisen osan koulutarvikkeet. Harryn jästiserkku Dudleyn uuden koulun, sisäoppilaitos Jalostamon, kouluvarustuksiin kuuluivat "kyhmyräiset kepit, joilla he hutkivat toisiaan kun opettajat eivät nähneet. Sitä pidettiin hyvänä harjoituksena tulevaa elämää varten." (Harry Potter ja viisasten kivi, s.40.) Aikamoinen vastakohta Tylypahkan oppilaiden taikasauvoille, joilla on tarkoitus tehdä hyvää.

Tylypahkan oppilaista vastapariksi voisi asettaa esimerkiksi Ron Weasleyn ja Draco Malfoyn. Molemmat tulevat puhdasverisistä velhoperheistä, mutta he suhtautuvat taika- ja jästimaailmaan ja niiden jäseniin eri tavoin. He ovat erilaisia myös ja ennen kaikkea suhteessaan Harry Potteriin. Ronin ja Dracon asettaminen vastakkain on minusta perustellumpaa kuin Harryn ja Dracon, koska Ron ja Draco edustavat kärjistettynä taikamaailman suhtautumista Harryyn. Muita pareja voisivat olla esimerkiksi Harry ja Neville Longbottom yhteisen syntymäpäivän ja mahdollisen ennustuksen toteuttajina, professori Punurmio ja kentauri Firenze suhteessa ennustamiseen ja tietenkin voimakkaat velhot Dumbledore ja Voldemort. Voldemort on luontaisesti myös Harryn vastapari, heidän vastakkaisuutensa sekä kohtaloidensa yhteenkietoutuminenhan on teossarjan kantava teema.

Pidän Rowlingin luomasta herkullisesta ja osin hervottomasta taikamaailmasta, jonka ihmeet ovat mielikuvituksellisia ja osa jopa kadehdittavia. Erikoinen taikamaailma on myös melko samantapainen kuin jästien maailma. Perheet, ihmisten väliset suhteet ja tunteet, lehdistö ja poliitikkojen toiminta ovat rinnasteisia. Taikamaailma on lukijalle samaan aikaan vieras ja tuttu. Se sallii samastumisen ja ihmettelyn, uusien oivalluksien löytämisen. Rowling kirjoittaa niin, että taikamaailma vaikuttaa todelliselta. Se on iso osa sadun lumoa.

Taikomattomien elämää velhot ja noidat katselevat hämmästellen, jästien keksinnöt ja arkielämän tavat ja tavarat ovat heille yhtä käsittämättömiä kuin jästeille taikamaailman normaalit esineet ja käytännöt. Rowling osaa asettaa kaksi maailmaa rinnan siten, että erot ja yhtenevyydet näkyvät. Useimmiten rinnastukset ovat hauskoja, mutta kirjailija tuo mukaan myös tummia sävyjä. Kahden maailman välillä kulkevat luontevasti jästiperheisiin syntyneet noidat ja velhot, joihin suhtautuminen on ristiriitaista, jopa torjuvaa. Jotkut puhdasveriset velhosuvut eivät hyväksy jästisyntyisiä eivätkä sallisi näille opetettavan magiaa, jästimaailmassa noidat ja velhot luokitellaan friikeiksi. Ja vaikka suurin osa taikamaailmasta hyväksyykin jästisyntyiset, joita onkin suurin osa velhoista ja noidista, eivät kaikki taikamaailman taikuutta osaavat ole samanarvoisia. Esimerkiksi kotitontut omaavat vahvoja taikavoimia, silti he ovat orjan asemassa.  

Rowling ylipäänsä ei teoksissaan kaihda näyttämästä kohtalon nurjia puolia. Kun taikamaailma joutuu hyvän ja pahan väliseen taisteluun, joka huipentuu viimeisessä osassa Harry Potter and Deathly Hallows, saavat seuraukset lukijan kyynelehtimään. Kirjailija ei kaunistele sodan synkkää puolta. Hän näyttää, että sodissa kuolee viattomia, rakkaita ystäviä ja muita läheisiä, kuolema ei väistä hyviäkään eivätkä tappiot jää vain vastapuolen kannettaviksi.

Kuitenkin suurin syy siihen, että pidän niin paljon Harry Potter -sarjasta, on henkilökuvaus. Kirjailija on luonut henkilöitä, joihin voi kiintyä, joista välittää ja joita kaipaa sarjan päätyttyä. Oli kyseessä lapsi, nuori tai aikuinen, Rowling saa hahmoihin monisyisyyttä eikä hän selitä hahmojaan puhki, moneen henkilöön jää salaperäisyyttä vielä seitsemännen osan jälkeen. Seitsemännessä osassa olin vaikuttunut siitä, miten Dumbledoren henkilöhahmoa syvennettiin, miten hänen idealisoidun kuvansa säröyttäminen teki hänet ja hänen voimansa ymmärrettävämmiksi  – ja paljastuihan myös se, miksei hän koskaan ryhtynyt taikaministeriksi. Vieläkin suuremman vaikutuksen teki Kalkaroksen kohtalo, hänen traaginen rakkautensa - mahdollisuutta olin pitkin sarjaa hiljaisesti pohdiskellut – ja sen vaikutus hänen tekemiinsä ratkaisuihinsa.

Viimeisen osan luettuani oli tunnelmani moninainen - puhdistunut, surullinen, haikea ja helpottunut. Olin tyytyväinen Rowlingin tapaan lopettaa sarja, se tekee aika mahdottomaksi kirjoittaa uskottavia uusia seikkailuja. Eräässä haastattelussa Rowling paljasti suunnittelevansa Harry Potter -ensyklopediaa, jossa hän kuvailisi mitä kirjan hahmoille tapahtuu seitsemännen osan tapahtumien jälkeen ja paljon muutakin kirjan hahmoihin liittyviä tietoja. Olen hyvin innostunut, lisää luettavaa pottermaailmasta!

Pidän paljon monista kirjojen hahmoista, mutta suurimmat suosikkini ovat Ron Weasley ja hänen äitinsä Molly. Professori McGarmiwassa on asennetta!

Kati Amerikassa kuului ensimmäisten kirjastolainojeni joukkoon. Olin harkinnut teoksen uudelleenlukemista kirjastomuisteluni kirjoittamisesta lähtien, koska en muistanut teoksesta kuin sen, että nuori Kati matkustaa Amerikkaan ja sen, että pidin kirjasta paljon. Kesäloma tuntui sopivalta ajalta tarttua romaanin uudelleen. Auringonpaiste ja sopivasti puhalteleva tuuli sai pitämään pyykkisulkeiset. Kati Amerikassa olikin oiva lukuvalinta pesukoneen jyskytyksen ja pyykin ripustelun lomaan.

Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi vuonna 1950 (Kati i Amerika) ja suomeksi jo 1953 (WSOY:n julkaiseman teoksen käännös on Laila Järvisen; 2003 ilmestyneen uusintapainoksen kieliasua on tarkistettu). Poikaystävänsä Amerikan matkan intomieliseen kuvailuun kyllästynyt parikymppinen Kati haluaa itsekin nähdä Amerikan ihmeet. Matkaseuraksi ilmoittautuu Musteri, joka on kasvattanut varhain orvoksi jääneen siskontyttönsä. Katin onkin hieman harmistuneena muutettava lähtöhuutonsa "Mä lennän vaan ulos maailmaan!" muotoon "Musteri ja mä lennämme vaan ulos maailmaan!"

Ja ulos maailmaan Kati ja nappikenkiä pitävä Musteri lentävätkin. Romaani on selvästi tarkoitettu matkakertomukseksi, jossa Amerikan ihmeitä ja tapoja on kerrottu viisikymmenluvun alun nuorille ruotsalaisille. Drugstoreista, junamatkailuista, amerikkalaisten välittömistä tavoista ja viisikymmenluvun deittailuista Lindgren kirjoittaa eloisasti ja niin hauskasti, että huomaan pitkästä aikaa nauravani ääneen kirjan ääressä. Kati on erityisen onnistunut drugstoreista:

Lindgren ei kuitenkaan kerro vain hyvistä ja iloisista asioista. New Yorkin Harlemista päähenkilö muistaa vain söpöt pikku kikkarapäät, mutta matkan suuntautuessa Virginiaan ja New Orleansiin välittyy Katin (Astrid Lindgrenin?) aito ahdistus ja järkytys hänen törmätessään rotuerotteluun ja -sortoon, jotka elävät tavoissa ja asenteissa. Kati Amerikassa julkaistiin 1950 viisi vuotta ennen Montgomeryn bussiboikottia, mutta enteellisesti Kati näkee rotuerottelua käytännössä ensimmäisen kerran juuri linja-autossa valitessaan Jim Crow –laeista tietämättömänä istumapaikan auton takaosasta mustille tarkoiteilta paikoilta ja nähdessään miten pienellä eleellä vanhaa väsyneen näköistä mustaa miestä kehotetaan siirtymään etupenkiltä taakse. Katin seuralainen Bob toteaa, että vaikka asiasta hämmentynyt Kati olikin "päättänyt ratkaista Amerikan rotukysymyksen, ei kai sentään ollut välttämätöntä, että se tapahtui juuri tällä hetkellä linja-autossa" (s. 97). Vuonna 1955 Montgomeryn bussiboikotti alkoi Rosa Parksin kieltäydyttyä luovuttamasta paikkaansa valkoiselle miehelle.

Läpi teoksen Kati tarkastelee Ruotsin ja Amerikan eroja. Vaikka monet amerikkalaiset tavat nuorta naista miellyttävätkin, vetää koti-Ruotsi kuitenkin pitemmän korren. Katin rotuerottelua koskevia pohdintoja lukuun ottamatta Lindgren kirjoittaa iloista, liki pehmofeminististä proosaa, jossa miehiä ja naisen elämää arvioidaan terävästi mutta lopultakin ystävällisesti. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi, itse matkakuvaus on tärkeämpi. Kirjan myötä voi kurkistaa siloteltuun amerikkalaiseen 1940- ja -50-luvun tapakulttuuriin, mutta monet asiat vaikuttavat mediaa seuraavasta nykylukijasta tutuilta:

Gobin hauska mustavalkokuvitus tuo mieleen monien viisikymmenluvun amerikkalaiselokuvien alkutekstejä elävöittäneet animaatiot. Kuvat sopivat tekstiin ja antavat monia oivalluksen hetkiä.

Kati Amerikassa on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat osat Kati Italiassa (Kati på Kaptensgatan 1952) ja Kati Pariisissa (Kati i Paris, 1954) ilmestyivät suomeksi vasta 2003 Laura Voipion käännöksinä. Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä. Mitähän Lindgren on saanut irti 1950-luvun Italiasta ja Ranskasta?

Olen viikonloppuna lukenut ison pinon lukemaan oppineille tarkoitettuja kirjoja. Tavutettuja, isotekstisiä, helppolukuisia. Erittäin antoisaa ja ajatuksia herättävää jälleen kerran. Olen sitä mieltä, että kirjaston tärkeimmät kirjat löytyvät juuri lukemaan oppineille tarkoitetulta hyllyltä. Sieltä alkaa lukutaidon kehittyminen ja matka kirjallisuuteen. Ei siis ole samantekevää minkälaisia kirjoja hyllystä löytyy. Simppelien, lyhytvirkkeisten tekstien kirjoittamisen luulisi olevan helppoa, mutta eipä ole. Sen huomaa nopeasti, kun näitä kirjoja lukee tarpeeksi monta peräjälkeen.

Moni kirja saa minulta tylyn tuomion: tylsä tarina, pitkäveteisesti kerrottu, ikävä kuvitus, liikaa yhtenäistä tekstipötköä tavutetuilla sivuilla. Onneksi hyllyttämääni joukkoon kuuluu vain pieni osa helppolukuisista kirjoista. Arviointia tietysti hieman hankaloittaa se, että en ole näiden kirjojen kohderyhmälukija enkä siksi voi tietää onko vieroksumissani kirjoissa jotain lapsilukijoihin vetoavaa. Luen lastenkirjallisuutta aikuisen näkökulmasta ja olen tarpeeksi kokenut lukija ja kirjajuttujen kuuntelija, että tiedän aikuisen ja lapsen kirjamaun poikkeavan useinkin toisistaan. Minun erinomaiseni voi haukotuttaa pientä koululaista.

Oppiessani lukemaan ei tällaisia ensikirjoja aapisen lisäksi juuri ollut. Aapisesta siirryttiin suoraan tavallisiin lastenromaaneihin ja satuihin. En tiedä missä, milloin ja kuka keksi nämä tarpeelliset kirjat. Lämpimän kiitoksen voisin kyllä tälle tuntemattomalle toimijalle lähettää. Teksteistä päätellen kirjailijat suhtautuvat helppolukuisten kirjojen kirjoittamiseen vakavasti ja parhaimmillaan kirjat innostavat jatkamaan lukuharrastusta pitempien tarinoiden, paksumpien kirjojen ja pienemmän tekstin parissa. Kirjallisuudesta kiinnostumisen rinnalla helppolukuisten kirjojen tärkein tehtävä on mekaanisen lukutaidon kehittäminen, siksi sujuva kieli on tekstien perusta. Lapsen pitää kyetä ymmärtämään lukemansa. Suomalaiset kustantajatkin ovat oivaltaneet helppolukuisten merkityksen, monilla kustantajilla on useita sarjoja eritasoisille lukijoille.

Mitä sitten odotan helppolukuisilta? Samaa kuin kirjallisuudelta yleensä. Hyvää kieltä ja hyvin kerrottua tarinaa, jotain yllätystä, ajatusta. Tarinan ei sinänsä tarvitse olla ihmeellinen, pienten arkisten tapahtumien kuvaus antaa usein jo kylliksi haastetta. Kirjan täytyisi tempaista mukaansa, vakuuttaa lukijansa. Ja lastenkirjojen kohdalla ehdottomasti herättää into lukemaan uusi kirja. Uusia kirjoja! Ikävä vaatimus kirjalle, myönnän kyllä. Helppolukuisten kirjojen ongelma onkin usein siinä, miten sujuvan yksinkertaisella kielellä voidaan kertoa vetävä tarina. Monet kirjat onnistuvat tässä.

Aihekirjo on helppolukuisissa mukavan runsas ja aikuislukijakin löytää kirjoista oivalluksia ja hyviä ajatuksia. Seuraavaksi muutamia poimintoja omista uusista ja vanhoista suosikeistani. Osa kirjoista on juuri lukemaan oppineille tarkoitettuja, osa lukutaidossa edistyneemmille. Kustantajatiedon edessä on sarjan nimi.

    

Christopher Rawsonin tavutettu Nokkelat noidat (Taitavat tavuviivat; Kolibri 2003) sisältää kolme pientä ja hauskaa noitasatua. Kuvitus jakaa tekstiä sopivasti ja minua miellytti juuri vanhanaikaisia satuja kunnioittava uussatuilu.

Peggy Parishin Hirviö lemmikkinä (Ullakkokirjasto; WSOY 2004) kertoo pienestä ilmeisesti äitinsä kansaa kaksin asuvasta tytöstä, joka haluaa lemmikin. Äiti vastustaa asiaa ja niin tyttö hankkii salaa lemmikikseen metsästä löytämänsä hirviön. Kellarissa oleileva hirviö kuitenkin alkaa kasvaa eikä sen olemassaoloa voi peitellä. Aikuislukija lukee hirviön tytön tukahdutetuksi lemmikin kaipuuksi – niin kuin viimein kirjan äitikin. Kaunis ja ymmärtävä loppu pienen pienelle teokselle.

Mielikuvituksen lentoa kuvaa mainiosti John Stadlerin Eetu Etana koulussa (Ullakkokirjasto; WSOY 2004), jossa Eetu ajautuu hurjiin seikkailuihin toimittaessaan opettajan antamia tehtäviä. Opettaja ei Eetun juttuja usko, vaikka kirjat ovat märkiä ja uusi oppilaskin leijuu.

Colin Westin Topin meriseikkailu (Lukukaveri; Kustannus-Mäkelä 2007) on värikäs sekä kuviltaan että kieleltään. Kirjaa voi lukea ääneen ja nauttia suomentaja Terhi Leskisen hauskoista uudissanoista. Topi näet törmää merijättiläiseen, joka etsii taikasanaa herättääkseen Mykkämaan asukkaat. Mörkki-jättiläinen oli kokeillut turhaan monenlaisia ääniä, keksinyt jopa uusia ja niin "se oli pröhinyt ja tihinyt ja molissut ja vulissut." (S. 25.) Onneksi oikea taikaääni Topin avulla löytyy ja niin heräävät saaret omituiset eläimet, joita ovat esimerkiksi lössy, hurulisko, remuli, viheriäinen, röhkis ja kurpukka. Juuri tämänkaltaista kieli-ilottelua ja nonsensea helppolukuisiin kirjoihin kaipaisin lisää.

Susan Ashen Lilli muuttaa Roomaan ((Keltainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) sai aikuisen naislukijan hyrisemään. Hyljeksityn Lilli-kissan Rooman matkan käänteet ovat suoraan naisviihteen konventioista napattuja ja mukavalla tavalla lastenkirjaan siirrettyjä. Lisäpisteitä viihdekonventioita rikkovasta feministisestä lopusta.

Tony Bradmanin Muumiot TV-tähtinä (Punainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) tuo tosi-TV:n lastenkirjaan. Mitä tapahtuukaan, kun muumiovanhemmat yrittävät pitää ohjelmassa kulissia yllä ja lapset eivät jaksa olla kilttejä koko ajan? Olisiko Osbourneilla ollut jotain opittavaa muumioista (vai onko kirjailija katsonut rocktähden perhe-elämää)?

Kunnon dekkaritarinoita ovat Tammen julkaisemat Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto-kirjat (esimerkiksi Kahvilan arvoitus, Sirkuksen arvoitus ja Hotellin arvoitus). Kirjat on luokiteltu helppolukuisiksi, mutta näitä oivaltavia päättelydekkareita lukevat kyllä isommatkin koululaiset, vanhemmista puhumattakaan.

Ulf Starkin kirjoittama ja Markus Majaluoman kuvittama Ihmepoika (Schildts 2006) on suuri suosikkini, hykerryttävän riemastuttava. Helposti eksyvälle Uunolle sanotaan ennen suuria pyöräkilpailuja, ettei hän saa astua jalallaankaan kotipihasta kadulle. Veljen salakätköstä kaivetut Teräsmies- ja Batman-sarjakuvat innostavat Uunon Ihmepoika-leikkiin, onhan hän supersankareiden tavoin jo valmiiksi pukeutunut tiukkaan punaiseen pyjamaan. Ja niin Ihmepoika varoituksista huolimatta ajautuu suureen polkupyöräseikkailuun, vaikkei ole edes astunut jalallaan ulos kotiportista.

Samaa hykerryttävää riemua saa aikaan myös Tuulia Ahon Maaginen iguaani  (Werneri; WSOY 2005), jossa lomalla ikävystyvä Reino-eno hankkii seurakseen ilmaisen Irmeli-iguaanin. Vähitellen Reinon koti muuttuu viidakoksi, eno oppii sambaamaan ja muuttaa keittiön pöydän alle. Silloin enonsa touhuja sivusta seurannut Siiri tietää, että apuun on haettava goottihenkinen isosisko.

Pitkäaikaisia suosikkejani ovat Tuula Korolaisen Aapo-kirjat ((Keltanokka; Tammi). Aapon ja hirviökiisselin (2002) olen lukenut monta kertaa. Yhä vain pienen pojan ja keittotaidottoman isän yhteinen viikonloppu, jolloin tehdään miesten juttuja (loikoillaan, luetaan Aku Ankkoja, katsotaan Poliisiopisto-elokuva, heitetään tikkaa, pidetään sylkemiskilpailu) ja keitetään raparperikiisseliä, jaksaa naurattaa minua. Korolaisen Aapoissa on sadun ja arjen lumoa, lapsen mietteiden kunnioittavaa käsittelyä – sekä filosofoiva Putte-koira, joka jumppaleirille lähtevää äitiä katsoessaan tuumaa, ettei palvelusväkeen voi luottaa.

Nilkka kohti kattoa ja sairasloman tykötarpeet esiin.

Tenavana WSOY:n toivekirjastojen kirjat olivat minulle jonkinlainen laadun tae. Muistatteko rusehtavaselkäisen Lasten toivekirjaston ja siniselkäisen Nuorten toivekirjaston? Etukannen neliapilakuvion, jonka sisässä olevan pisteviivan alla lukee "omistaa tämän kirjan"? En muista kuinka monta toivekirjastokirjaa olen lukenut, en missään tapauksessa huimaa määrää kuitenkaan. Ahmimisiässä ollessani uusia lasten- ja nuortenkirjoja ei tainnut ilmestyä vuodessa kovin paljon ja olin lukemaan opittuani tottunut etsimään luettavaa sieltä mistä sitä oli saatavilla. Kotikirjahylly, kaverieni ja äitini työkaverien kirjahyllyt, mummolan vintti ja kirjaston lastenosasto tuli koluttua. Taisin lukea aika paljon vanhoja kirjoja. Lisäksi lapsuudessani kirjojen myynti-ikä oli varmaan paljon pidempi kuin nykyisin.

En tiedä milloin ja keneltä olen saanut Liisa Vuoriston Villikot ja vieras Olli (1959). Etukannessa lukee äitini käsialalla minun nimeni, ehkä olen saanut sen häneltä joskus lahjaksi. Luin kirjan monen monta kertaa, mutta lempikirjani se ei ollut. Kirjan sisältämä lapseen kohdistunut julmuus ja välinpitämättömyys ahdisti minua, teki surulliseksi.

Mitä muistan kirjasta? Köyhä Olli tulee vanhanaikaiseen puutalokortteliin hoidokiksi ilkeälle naiselle. Ainakin reipas tyttö ja yksi poika, ehkä muutama nuorempikin asuu pihapiirissä ja heistä tulee Ollin ystäviä ja auttajia. Olli joutuu auttamaan kasvattivanhempiaan, myöhemmin hän katoaa, on joutunut kidnapatuksi, pihan lapset pelastavat hänet syrjäisestä talosta. Muistan kuivamassa olleita lakanoita ja kahvikupillisia.

Kuinka kummia kieppejä muisti saattaakaan tehdä. Edellä luetelluista asioista vain osa on kirjaan kuuluvia tapahtumia. Puutalokortteli onkin "suuri vaaleanharmaa puurakennus, jossa oli punainen peltikatto. Muuten se oli aivan tavallinen vuokratalo – vain hiukan isompi kuin toiset ympärillä olevat. Siinä oli kolme porrasta ja monta pientä kotia. Pihalla könötti ulkorakennus ja pyykkitupa, ja suuret puut ja pensaat ympäröivät avaraa leikkipaikkaa." (S. 5.) Kahden järven väliin puristunut harju, jonka rinteitä kapuavat tiet muuttuvat välillä portaiksi, alkaa nyt luettuna kuulostaa kovasti Pispalalta. Googlettamalla löydän kirjailijan teosluettelon Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden luettelosta, mikä vahvistaa epäilyäni. Kuvaamaansa aikaa teos ei määrittele. Hevosilla kuljetetaan muuttokuormaa ja sisävesilaivalla matkustetaan maalle. Olisiko viisikymmenlukua?

Muistan Ollin teoksen yhtenä keskushenkilönä, surullisena poikana, jonka kohtalon ympärille koko kirja kietoutuu. Nyt uudestaan luettuna ilmenee, ettei Olli ole kirjan keskeisin henkilö. Hän kyllä kärsii ja viettää onnetonta lapsuutta tätipuolensa kovissa kynsissä, mutta hän on vain pienessä roolissa kirjassa, osallistuu vuoropuheluihinkin vain nelisen kertaa koko kirjassa. Lisäksi Ollin elämä kääntyy onnelliseksi jo viitisenkymmentä sivua ennen 134-sivuisen teoksen loppua, kun kuolleeksi uskoteltu isä saapuu noutamaan poikaansa. Eikä häntä todellakaan kidnapata eikä häntä pelasteta muualta kuin katalan tätinsä hoivista ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Ollin ahdinko on kuitenkin tehnyt lapsilukijaan niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikki muu kirjasta on unohtunut. Olen unohtanut päähenkilö-Maijan, joka ystävineen perustaa salaseuran nimeltä Esmeraldan oikeuden miekka. Salaseuran tarkoitus on "puolustaa kaikkia heikkoja ja sorrettuja ja kostaa vääryydet kauhistuttavan kamalalla tavalla" (s. 22). Salaseurasta lukiessani alan muistaa teoksen tunnelmasta muutakin kuin Ollin onnettomuuden. Esmeraldan jäsenten toiminta salaisiin paikkoihin jätettyine kokouskutsuineen ("Minä piilotan meidän liiterin rapun ikkunan ylälistan alle kummallekin kirjeen, jossa on salainen kutsu ja siinä aika ja paikka. Voitte hakea ne sieltä, mutta on parasta, että käytte kumpikin eri aikaan ja kierrätte toisen portaan kautta ja sitten menette liiterin tai vintin kautta meidän rappuun ja ..." (S. 17.) teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Nyt ne hymyilyttävät hellänhilpeästi. Kivitalossa asuneelle kaupunkilaistytölle puutalot ja liiterit, koko tuo pispalalainen maailma, ovat olleet kerronnallista eksotiikkaa. Muistan, että olen lapsena lukenut kirjan tyttöjen seikkailuja jännittyneenä ja vaikuttuneena. Miten ne uskalsivat!

Kirjan todellinen keskushahmo on Maija, tapahtumien primus motor, aikaansaava ja rohkea todellinen tyttökirjasankaritar. Seikkailu, jonka muistan Ollin kidnappauksena, onkin Maijan ja hänen ystäviensä maalle tekemä marjamatka, jonka aikana tapahtuu murtoyritys mummon mökkiin (siinä se syrjäinen talo oli). Muistamani kuivuvat lakanat ovat lasten harteilleen heittämiä lakanoita, he kun ajavat murtomiehen kummituksiksi naamioituneina pakosalle. Ja ne kahvikupilliset. Kahvia tässä lastenkirjassa juodaan koko ajan, myös lapset. Jotenkin se vie ajatukset sodan jälkeisen säännöstelyn taakseen jättäneeseen aikaan.

Se, mitä en ole lainkaan muistanut ja johon en ehkä lapsilukijana ole juuri erityisesti huomiota kiinnittänyt, on Maijan mielikuvitus. Maijan lukemiin kirjoihin viitataan, hänen rakentaa mielikuvitusleikkejä yksin ja ystävättärensä kanssa. Hänen sisäinen maailmansa on rikas, hän haaveilee olevansa milloin köyhiin ystävällisesti suhtautuva rikas aatelinen, milloin mustiin pukeutuva kuuluisa runoilija, joka antaa köyhille kaikki tulonsa: "Maijan mielikuvitus laukkasi alituiseen, hän ei voinut sille mitään. Illalla sängyssä, kun hella vielä levitti lämpöään keittiöön, hän kuvitteli kaikenlaisia ihmeellisiä asioita. Milloin hän oli rosvopäällikkö, milloin kuuluisa lentäjä, milloin satumaisen rikas perijätär. Yleensä hän kuvitteli kerrassaan merkillisiä asioita, ja useimmiten hän nukahti kesken unelmiensa onnellinen hymy huulillaan." (S. 27.) Maija on minusta nyt luettuna hyvällä ja hauskalla tavalla perinteinen tyttökirjasankaritar.

Odotusteni vastaisesti Vuoriston kirjaa on yllättävän mukavaa lukea uudestaan. Enää en ahdistu Ollin kohtalosta. Hän ei esiinny kirjassa paljon ja joka tapauksessa tiedänhän jo, että hänen lopulta käy hyvin. Nyt nautiskelen kurkistuksista puutalon asukkaiden elämään, juorujen kehittymisen kuvauksista, laivamatkasta maalle, ennakkoluulottomasta suhtautumisesta rantansa kalojen varastamista pelkäävään Mikkoon, lasten puhdasotsaisesta auttamishalusta, mikä ei sulje kujeiluja eikä suoranaisia huijauksia pois lasten elämästä.

 

En ole mitenkään ahkera fantasian lukija. Jos tartun fantasiakirjaan, luen yleensä lapsille ja nuorille tarkoitettua fantasiaa – vaikka myönnän että jaottelu nuorten ja aikuisten kirjoihin voi olla harhaanjohtavaa ja tarpeetontakin. Nuortenfantasia voi olla hyvinkin syvällistä ja ajatuksia herättävää ja hyvän nuortenkirjan soisi eksyvän aikuisenkin käteen.

Niin kuin esimerkiksi Tuulia Ahon fantasiakirjaparin Kuikansulka ja Pääsky ja Yötuuli (2005 ja 2006, WSOY). Kirjoja voisi fantasian sijasta kutsua saturomaaneiksikin, nimitysten raja on häälyvä. Aho kirjoittaa hyvin suomalaista fantasiaa (tai mistäs minä tiedän, en ole fantasian tuntija), missä luonto ja shamanistiset luontoon sulautumiset ovat voimakkaasti läsnä. Syntytarinat, sadut, kansanperinne ja –usko vaikuttavat teosten taustalla ja Aho on sulattanut ne erinomaiseksi fantasiamaailmakokonaisuudeksi.

En halua paljastaa teosten juonista paljoakaan, muutama alkupala riittänee. Ensimmäinen osa kertoo nimensä mukaisesti Kuikan kansan tarinankertojan Kuikansulan tarinan. Nuori neito lähtee etsimään saalistajan ryöstämää korvaamatonta aikakangasta, joka paljastaa uneksijalle menneet ja tulevat. Kuikansulan matkaseurana on sammalväkeen kuuluva pieni ja karvainen opastaja Rapina, myöhemmin seuraan liittyy toinenkin opastaja Takiainen. Etsintämatkalla seurue törmää Itätuuleen, metsähevoskansan entisen päällikön poikaan, joka myös on etsimässä aikakangasta. Jatko-osa Pääsky ja Yötuuli kertoo Kuikansulan kaksospoikien kasvutarinan seitsemäntoista vuotta myöhemmin.

Molemmat teokset ovat juoneltaan jännittäviä seikkailuja, mutta niissä on muutakin. Ihmisen muuntuvia tunteita, rakastumista ja omaksi itsekseen kasvua Aho kuvaa herkästi ja oivaltavasti. Ihminen kasvaa sellaiseksi, joksi hänet on tarkoitettu eikä kaikkea voi saavuttaa ilman uhrauksia. Kirjailija ei sorrukaan pakonomaisiin onnellisiin loppuihin ja helppoihin ratkaisuihin. Kuolema, suru ja luopuminen ovat onnen ja ilon rinnalla läsnä teoksissa.

Kuikansulka on hyvä fantasia/saturomaani, mutta Pääsky ja Yötuuli on vielä parempi ja kiinnostavampi. Haltian lumoamaksi joutuneen Yötuulen ja häntä etsimään lähteneen Pääskyn tarinat kerrotaan intensiivisesti ja osin nuorukaisten tuntemuksista käsin.  Teoksen osin avonainen loppu viitannee jatko-osiin.

Tarinankertojat ja unennäkijät eivät suotta ole teosten keskushenkilöinä. Tarinat ja unet ovat näkyjä henkilöiden sisäisiin maailmoihin, ne paljastavat asioita henkilöistä lukijoiden lisäksi henkilöille itselleen. Unet ja tarinat tarjoavat ratkaisuja ongelmiin, ne ohjaavat juonen kulkua. Tarinaperinteen voimakas työntyminen mukaan teoksiin onkin yksi osa niiden viehätystä.

Lukekaa itse, älkääkä hämmentykö vaikka joutuisitte Kuikansulan ja Pääskyn ja Yötuulen saadaksenne pistäytymään kirjaston lastenosastolla.

                                 
 

Yllä oleva Tuula Korolaisen runo Runohiiri kertoo hyvin miksi pidän paljon lastenrunoista ja -loruista. Parhaimmillaan lastenrunot todellakin hyppäävät sanan selkään ja antavat mennä pitkin maailmanpiiriä, mikään ei hidasta (paitsi joskus ontuva rytmi ja kompasteleva riimi), kaikenlaista eteen tulevaa voi tarkastella pohdiskellen, osuvasti kiteyttäen ja suuria sanoja välttäen kertoa suurista ajatuksista naiiviutta pelkäämättä. Aika paljon lastenrunoja lukeneena uskallan väittää, ettei genre suinkaan ole helppo. Lastenrunon pitäisi temmata lukija mukaan sanaleikkeihin, osoittaa kielen rikkaus, sopia kahdenkeskiseksi runotuokioksi, antaa keskustelun aihetta, rauhoittaa ylikierroksilla metelöivä tenavalauma, korvata iltasatu, johdattaa lapsi runojen maailmaan ja antaa ahaa-elämyksiä aikuisellekin. Parhaimmillaan lastenrunot ja -lorut ovat juuri tuota, uskokaa pois.

Finlandia-juniorilla palkittu hiirirunokirja Kuono kohti tähteä (Lasten Keskus 2005) on avautuu moneen suuntaan. Iloiset riimitykset ilahduttavat lasta, aikuinen löytää teoksesta hiljentymisrunoja sekä monia viitteitä suomalaisiin runoklassikoihin. Vuodenajat ja elämänkierto näkyvät runoissa, kokoelma kiertyy pikkuhiiren runoista hiirivaarin tarinoihin ja hiirten historiaan ja mytologiaan (runot on poimittu Hiiriakatemian kokoelmista). Korolainen kumartaa selkeästi klassikkotaitureille Immi Hellénille ja Kirsi Kunnakselle: "Runohiirelle tuotti huvia,/ kun kysyttiin esikuvia:// Jos muistuttaisin Immiä,/ niin tekisin riimiä timmiä,/ se sanoi, ja vaikka turskasta/ rutistaisin runoa hurskasta.// Jos muistuttaisin Kirsiä,/ viruttaisin vitsistä virsiä/ ja munittaisin sanoja/ kuin tehotarhuri kanoja." Kunnaksen sukulaissielu Korolainen on muutenkin riimitellessään lyhyitä neljän säkeen runoja ajankohtaisista ilmiöistä. - Lisäksi Marjo Nygård-Niemistön herkkä ja oivaltava kuvitus on hyvässä vuoropuhelussa Korolaisen runojen kanssa.

Aikuinen lukee Korolaisen runoja monista kirjallisista viitteistä riemastuen ja yrittäen keksiä niistä mahdollisimman monia sekä tulkita hiirirunojen niille antamia uusia merkityksiä: "Yhtä kotonaan/ on hiiri kissan suussa/ kuin on hauki,/ joka laulaa puussa." Lainaus on kolmas runo Runohiiren kokoelmassa Rantariimini, joka julkaisunsa jälkeen ajoi Runoilijahiiren kateusloukkuun. Rantariimini onkin kaunis kirja kirjassa.

Kokoelman kaihoisat rakkaudenkaipuusta kertovat ja surumieliset kuolemaa käsittelevät runot pysäyttävät myös aikuislukijan. Runoista rakentuu tenhoavasti hiiren elämänkaari: "—Hännän häntään tahdon kiertää,/ kuonon kuonoon painaa,/ uppoutua silmiin kirkkaisiin.—" (Kaipuu), "Hiirivaari on kuollut,/ tuli aika lähteä./ Se on nyt jotain uutta,/ ehkä sirunen tähteä.// Jäi metsään vaarin polku,/ se tuskin ruohottuu./ Sitä aikansa suru kulkee/ ja sitten jo moni muu." (Polku) Polku-runo antaa uusia tulkintamahdollisuuksia kokoelman nimeen, elämän rajallisuus on koko ajan kokoelmassa mukana. Elämä kuitenkin jatkuu, teos päättyy Hiirivaarin Seitsemän hiiriveljestä -tarinan loppusäkeeseen: "Yksi jäi metsään, tapasi toisen,/ pikkuisen hiiren samanmoisen,/ poikia saivat ne seitsemän,/ eikä tarina näytä päättyvän..."