Aino Kallaksen Reigin pappi (1926) oli vuosia sitten järisyttävä lukukokemus. Arkaainen kieli, vahva tarina ja päähenkilön tapa kertoa elämästään vaikuttivat voimakkaasti, jollain lailla kirjallisuuskäsitystäni perustavalla tavalla ravistelevasti. Kaksi muuta Kallaksen kaksikymmentäluvun tuotantoon kuulunutta teosta, Barbara von Tisenhusen (1923) ja Sudenmorsian (1928), eivät tehneet yhtä suurta vaikutusta.

Vei monen monta vuotta ennen kuin uskaltauduin lukemaan Reigin papin uudestaan. Muistin kirjasta kielen lisäksi vanhan papin (itse asiassa tarinan tapahtuma-aikoihin nelissäkymmenissä), nuoren vaimon ja vaimon kielletyn rakkauden nuoreen apupappiin. En muistanut paljoakaan kirjan tapahtumista. Teokseen uudestaan tarttuessani mietin hetken voiko tarina vaikuttaa enää samalla teholla keski-ikäiseen lukijaan, joka on menettänyt osan kyvystään haltioitua kirjan äärellä. Kyynisyyttä uhmaten päätin lukea.

Yllä lainatut alkusanat vakuuttivat jälleen. Kallaksen vanhoja kronikkatekstejä myötäilevä arkaaisen lyyrinen kerronta on omassa tyylilajissaan huippuunsa vietyä. Kielen poljento tuo muutenkin vahvaan tarinaan lisää voimaa. Vanhakantainen kerronta ei kuitenkaan etäännytä, koska jykevyyden rinnalla herkkyys on näkyvämpää. 1600-luvun alkuvuosikymmenten Viron elämä ja tavat, sivistyneistön uskomukset ja maailmankatsomus, uskonnon vahva vaikutus, käsitys avioliitosta ja rakkaudesta avautuvat vähitellen esiin kirjan sivuilta kertojan, Reigin papin, näkemyksien läpi suodatettuina.

Tarina on lyhykäisyydessään seuraava. Syvästi uskonnollinen ja kirkon oppeja ja lakeja tiukasti seuraava Paavali Lempelius kirjoittaa omien sanojensa mukaan mitään salaamatta ja muuttamatta vanhana miehenä elämänsä ja rakkautensa tarinan. Lempelius oli nuorena arvostettu mutta äkkipikainen Tallinnan Tuomiokoulun rehtori, rakastamansa nuoren Catharina Wyckenin kanssa naimisissa oleva kahden lapsen isä, joka vangitaan oppilaansa murhasta syytettynä. Sittemmin syytteistä vapautettu mies ajautuu kaupungin hylkiöksi. Köyhyydessä elävän perheen lapset kuolevat ruttoon. Lopulta Lempelius lähetetään kauas Hiidenmaalle vastaperustetun Reigin seurakunnan kirkkoherraksi. Apulaisekseen hän saa vaimonsa ikäisen kauniin kappalaisen Jonas Kempen. Vaimon ja kappalaisen välille syttyy kielletty rakkaus. - Kallas sai aiheen vanhasta hiidenmaalaisesta tarinasta. Aiheesta voi lukea lisää Kai Laitisen teoksesta Aino Kallaksen mestarivuodet (1995) tai kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.

Reigin pappi on Jobin tarinan uudelleenkerronta, tarina miehestä joka menettää kaiken. Menetyksen kuvauksesta kasvaa suuri kertomus rakkaudesta ja vihasta sekä lopulta sopusoinnun löytämisestä. Teos on väkevimpiä lukemiani kuvaksia miehen rakkaudesta. Ehkä kirjailijan sukupuoli vaikuttaa, mieskirjailija kertoisi tarinan varmaan toisin. Kallas välittää loistavasti Lempeliuksen ristiriitaisuuden, uskonnon vaatimuksien ja oman rakkauden eri suuntiin repivät voimat. Ristiriita tulee hyvin esiin vaimon karkaamisen jälkeen:
 

Vaimon tunteet pitää lukea rivien väleistä, tulkiten Lempeliuksen huomioita ja yhdistellen siihen niitä tunteita, joita voi olettaa hädin tuskin yli kaksikymmenvuotiaan, hiljaisen, lapsuudenperheestään erossa asuvan naisen tuntevan, kun vauras ja turvattu elämä suistuu aviomiehen saaman murhasyytteen vuoksi hyljeksittyyn ja köyhään sivullisuuteen, lapset kuolevat ruttoon ja mies, jota hän ei ehkä koskaan ole rakastanut, vie lopulta hänet asumaan maailmanlaidalle, meren tyhjyyden ääreen Hiidenmaalle oppimattomien ja pakanallisten maalaisten pariin. Lempelius ei suuresta rakkaudestaan huolimatta tunne vaimonsa sisintä luonnetta ja todellisia ajatuksia eikä niin edes väitä. Syvästi rakastettu vaimo on hänelle arvoitus.

Nyt luettuna Reigin pappi on arkaaisesta kielestään ja yli kahdeksankymmenen vuoden takaisesta ensi-ilmestymisestään huolimatta yllättävän moderni teos. Se on psykologisesti vahva ja uskottava, kokonaisen ja moniulotteisen ihmisen kuvaus. Ja niin vahvana ristiriitaisen miehen elämänkohtalo kirjan sivuilta nousee esiin, että viimeisillä sivuilla liikutun kyyneliin.

Silumiinin kommenttilootassa pohdimme kerran lyhyesti kirjoitussarjaa pettymyksen värittämistä uudelleenluennoista. Asia jäi pyörimään mieleeni, mutta toteuttamisen esteeksi tuli eräs merkittävä seikka. Mistä voin etukäteen olla varma siitä, että petyn lukiessani uudelleen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen? Jos olen varma pettymyksestä, miksi tuhlaisin aikaani kirjan lukemiseen? Lisäksi joihinkin järisyttävän lukukokemuksen antaneiden kirjojen uudelleenlukemiseen olen suhtautunut vältellen, olen halunnut säilyttää vahvan lukukokemusmuiston. Päätin kuitenkin tarttua ideaan osittain. Jätän ennakoivan "pettymyksen värittämän" pois ja tyydyn otsikkoon Uudelleen luettua. Eli luen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen ja kirjoitan siitä jotakin. Kirjoittamispäätös on siis olemassa ennen lukemista. Lisäksi kirjan täytyy olla sellainen, että tunnen kiinnostusta sen lukemiseen uudestaan.

Ensimmäisenä puntariin joutuu Toivo Pekkasen Musta hurmio (1939). Tutustuin teokseen ensin samannimisenä TV-elokuvana (1984, ohjaus Tapio Suominen). Pääosissa olivat Markku Toikka ja Paavo Pentikäinen. Elokuva oli kiinnostava ja sen innoittamana luin myös kirjan, joka teki vaikutuksen. Ennen uudelleenluentaa mietin mitä teoksesta muistan: intensiivinen kolmiodraama, tapahtumapaikkana saari, saarelle saapunut vieras nuori mies joutuu vanhemman miehen vihan kohteeksi, syynä nainen, koko ajan on kesäyö, ihmiset vaeltavat saaren luonnossa, nuori mies ja nainen edellä, kateellinen mies perässä, jollain tavalla myyttinen kerrontatapa.

Alle kaksisataasivuisen teoksen luen nyt yhdeltä istumalta, keskittyen ja nauttien. Saareen muualta saapunut salaperäinen Joel, joka ei olekaan nuori mies vaan nelissäkymmenissä oleva, ei ole niin itsestään selvä keskushenkilö kuin muistin. Tarinan aikavälikin on noin puolentoista vuoden mittainen - intensiivisin osuus tosin sijoittuu yhteen kesään - ja menneisiin tapahtumiin viitataan vielä monia vuosia myöhemmin. Varsinaisin keskushenkilö on nimetön kauppias, jonka myötä kirja alkaa ja päättyy. Kolmas keskeinen henkilö on kädetön Renkonen, nuorisoseura-aatteen saarelle tuonut itseoppinut kulttuurihenkilö.

Köyhyydestä saaren rikkaimmaksi mieheksi kohonnut kauppias tutustuu yöllisellä kävelyllään meren rannalla saarelaisten hylkimään Joeliin, joka ruoka- ja tupakkapalkkaa vastaan on työskennellyt saarelaisten hyväksi. Joelin asenne työhön ja omistamiseen on vastakkainen kauppiaan omille käsityksille ja se saa tämän kiinnostumaan Joelista:

Musta hurmio kertoo kielletystä rakkaudesta, intohimosta, ahneudesta, kateudesta, elämän ja teatterin – toden ja jäljittelyn – vastakkaisuudesta, aatteiden elähdyttävästä voimasta, tarujen ja legendojen synnystä. Paljon asiaa pienessä kirjassa. Keskiössä on kahden ihmisen kielletty rakkaus, jota ei suhteen kuluessa kertaakaan tarkastella kokijoiden näkökulmasta vaan kaukaa tarkkaillen ja vakoillen. Suhteen loputtua traagisesti muuttuvat sen osapuolet Joel ja vain miehensä sukunimellä mainittu nainen osaksi tarua: "Renkosen vaimosta oli tullut taru ja Joelista oli tullut taru. Taruiksi olivat muuttuneet myös nuorisoseuran ihmeellinen menestys ja erään kesän yltäkylläinen hedelmällisyys, Javanaisen pirtissä laulaneet ihmiset ja oudosti villiintyneet koirat." (S. 177.)

Nainen, Renkosen vaimo, ei saa tapahtumiin omaa näkökulmaa, hän on mukana muutamana naurahduksena, kaukaa kantautuvina kuiskeina, yhtenä suorana repliikkinä sekä ennen kaikkea huumaavana olentona, joka kauppiaan ohi kuljettuaan tuntuu jättäneen ilmaan "aavistuksen verran olemuksensa tuoksua" (s. 30).  Kaukaa tarkasteltu nainen kuitenkin säätelee voimakkaasti romaanin keskeisten miesten tunnetiloja ja elämää, vaikka muille saarelaisille hän jää vieraaksi. Nainen herättää rakkauden, halun ja mustasukkaisuuden. Hän on Joelin ohella se, joka luo yhden huumaavan kesän ylle hohteen, joka muuttaa kaiken muunkin tapahtuneen tarunomaiseksi.

Kannattiko Musta hurmio lukea uudestaan? Kannatti.