Kirjoittaminen (ja blogikirjoittaminen) noin yleisesti on ollut viime kuukausina jumissa ja myllerryksessä monista eri syistä. Olen kaivannut kirjoista kirjoittamista, oman lukemiseni jäsentelyä. Päätin kokeilla lukupäiväkirjan pitämistä, ja siksi kirjallisuusjutut ainakin joksikin aikaa siirtyvät suurimmaksi osaksi tuonne. Tervetuloa lukemaan!
Tänäkin vuonna on tullut luettua kirja jos toinen ja kolmaskin. Monta hyvää, joitakin ei-niin-innostavia, kirjoja eri tarpeisiin - arkeen, työhön, yön hiljaisiin hetkiin, lomapäivän täytteeksi, mielen kohotukseksi. Ja sitten niitä, jotka tuntuvat erityisiltä, aivan erilaisilta kuin muut juuri luetut, sellaisia, joita lukiessa mieli lepää tai laukkaa, joita ei halua päästää käsistään tai joita lukee hitaasti nautiskellen, jotta sivujen rivit ja sanat kestäisivät pitempään. Ja juuri nuo erityiset kirjat ovat niitä henkilökohtaisia valintoja, niitä jotka voi listata omalle suosikkilistalleen tietäen, että kaikki muut lukijat eivät ole listasta samaa mieltä. Heillähän on omat erityiset teoksensa.
Tässä on minun tämän vuoden erityiskirjalistani, ne teokset, jotka ovat minua säväyttäneet tänä vuonna. Henkilökohtainen Vuoden 2011 parhaat -lista, jonka pääpaino on tänä vuonna ilmestyneillä teoksilla, täydennyksenä pari aiemmin ilmestynyttä lukuelämystä.
1890-luvulle sijoittuva, yllättävää huumoria sisältävä päiväkirjaromaani Pariisissa asuvasta suomalaisesta jäkälätutkijasta. Tarkkanäköinen, terävä ja ajatuksia herättävä teos.
Yllättävän hyvin ja monimuotoisesti toimiva sähköpostiromaani kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välille syntyvästä ystävyydestä ja kiintymyksestä, uusversio kirjerakkausromaanista, mukana aavistuksenomainen häivähdysviite Gustave Flaubertin Madame Bovaryyn. Suomeksi jatkoa romaanille ilmestyy keväällä 2012, jippii!
Ranskalainen Manu Larcenet on sarjakuvataiteilijoiden parhaimmistoa ja yksi omista suosikeistani. Blast 1:n tarinaa ei ole helppoa eikä oikeastaan tarpeenkaan avata, sarja ei ole valmis eikä vielä voi tietää mihin suuntaan Larcenet Polza Mancinin synkkää ja rujoa tarinaa vie. Mutta hurja ja vaikuttava tämä ensimmäinen osa jo on. Teoksen kuvat ovat upeita mustavalkoisia tutkielmia, väliin sijoittuvat, ilmeisesti Larcenet'n lasten tekemät, värikkäät piirrokset istuvat joukkoon mainiosti.
Vahvoja ja kiehtovia proosarunoja, jotka houkuttelevat lukemaan lisää. Pohdiskelevissa tarinoissa - sellaisiksi kai näitä runoja voisi välillä kutsua - pieni liikahdus näkökulmassa jossain yllätävässä säkeessä tuo runoihin uusia syvyyksiä.
Vuoden muista merkittävistä lukukokemuksista haluan poimia kaksi. Kesälomalla luin vihdoinkin Mika Waltarin Sinuhen. Kirja oli uskomattoman hyvä lukuelämys, paljon parempi romaani kuin oikeasti olin etukäteen ajatellutkaan. Norjalaisen Per Pettersonin Hevosvarkaat (Otava 2009) on runollinen ja hienovireinen kahdessa aikatasossa kulkeva romaani isän ja pojan välisestä suhteesta. Petterson osaa kuvata tunnetiloja ja niiden pieniä liikahduksia samaan aikaan tarkasti ja häivyttäen, näennäisen yksinkertaisesti.
Jos Tuulen viemää kirjana tai elokuvana värisyttää mukavasti selkäpiitäsi tai Scarlett O'Hara herättää sinussa innostusta tai ärsytystä, olet kiinnostunut vanhoista vaatteista, vanhaintanssit siintelevät nostalgisena muistona tai tulevaisuuden haaveena, kannattaa marssia kirjakaupan tai kirjaston nuorisohyllylle ja poimia lukukassiin Terhi Rannelan uusin nuortenromaani Scarlettin puvussa (Otava 2011).
Rannela on tarttunut reippaasti vanhaan klassikkoon ja kirjoittanut tarinan uusiksi nykyaikaan sijoitettuna. Päähenkilö on lukion toista luokkaa aloittava äitinsä ja mummansa kanssa asuva, Vivien Leigh'tä intohimoisesti ihaileva Viivi (!) Lintunen. Kesäloma on lopuillaan ja Viivin kesänmittainen suhdetauko on-off-poikaystävän Akin kanssa samoin. Mutta tauon loppu onkin erilainen kuin Viivi oli odottanut. Aki ei aiokaan palata Viivin kieputettavaksi vaan on kihlannut aivan toisen tytön, hissukanhiljaisen ja näkymättömän Olivian. Viivin elämä heittää kunnon kiepin, ja päällimmäisiksi tunteiksi nousevat hylätyksi tulemisen loukkaus - sekä vanhaintanssit. Eikö Aki aiokaan pitää jo yläkoulussa antamaansa lupausta tanssia Viivin parina? Akin kihlajaisjuhlissa Viivi päättää saada vastauksen, vanhaintanssit ovat hänen suuri unelmansa ja haaveiden puku jo suunnitteilla.
Myöhemmin Viivi joutuu keskelle oman pikkukaupunkinsa sisällissotaa, jossa vastakkain ovat idyllisen puutaloalueen jyräämistä ajavat poliitikot ja alueen asukkaat Viivin perhe etulinjassa, nahkasohvan selkänojan takaa nousee nyky-Rhettin Rekon mustahiuksinen pää, huutokauppaa syöpälasten hyväksi käydään, Tara-nimistä blogia kirjoitetaan, vihreästä sametista valmistetaan Scarlettin verholeninkiin vertautuvaa pukua ja tanssiaisiin valmistaudutaan. Jos kuulostaa hämärästi tutulta, niin se on tarkoituskin. Tuulen viemän tapahtumat ja henkilöthän ovat iloisesti tunnistettavissa Scarlettin puvun sivuilta. Viitteitä on myös Sinkkuelämään, Mr. Bigin Carrie Bradhaw'lle rakentamaa vaatekaappia haikaillaan ja Viivin parhaat ystävät ovat identtiset kaksoset Sara ja Jessika. Kaksoset edustavatkin kirjan tytöistä selkeimmin uutta aikaa, vanhan elokuvan näyttelijöiltä etunimensä lainanneet Viivi ja Olivia omilla tavoillaan vanhanaikaisempia hahmoja.
Viivin on raikas Scarlett, hänessä ovat näkyvissä esikuvan sitkeys, päättäväisyys ja ärsyttävyys. Scarlett O'Haran yritys olla todellinen Southern Belle epäonnistuu yhtä surkeasti kuin Viivin yritys olla 1800-luvun neito nykyaikaan sovitetuin käsityksin. Vaatteista innostuneille kirjassa riittää pureskeltavaa ja Viivin Tara-blogin postaukset ja niiden kommentit ovat hauskaa luettavaa.
Niin mainio kuin kirja onkin - ja minä todella pidin siitä - ongelmaton se ei ole. Yllättävästi heikoin lenkki on Rhettin hahmo Reko. Tämä komea 23-vuotias Harley Davidsonilla ajeleva, varakkaan isän hunsvottipojaksi mainittu nuori mies ei kaikin osin hahmona toimi kirjassa. Suurin syy on pojan suuhun laitettu pohjalaismurre, joka on äidin luona Seinäjoella opittu. Pohjalaismurretta vastaan minulla ei ole mitään, mutta minun luennassani murre ei Rekon suuhun tässä kirjassa istu, mikään murre ei istuisi. Ehkä tahattomasti näet käy niin, että Rekosta tulee kirjassa hassuhko hahmo. Tai ehkä se onkin ollut tarkoitus? Jospa Rannela on tietoisesti halunnut kirjoittaa Rhettin uusiksi? Jos taas tarkoitus on ollut murteisella puheenparrella osoittaa nirppanokka-Viiville, että mies se on murteenpuhujakin, niin se voi teoksessa toimia Viiville mutta ei kirjan (aikuis)lukijalle, vaikka muistissa olisikin alkuperäisen Scarlettin Rhettiä kohtaan tuntema ylenkatse. Toisaalta Rekon hahmo osoittaa myös sen, miten taitavasti Margaret Mitchell on Rhett Butlerin hahmon rakentanut. Tuulen viemän Rhett on kovin monitahoinen henkilö mikä Rekossa ei tule esille.
Ashleyn vastine Aki on nykyaikaan sijoitettuna paljon verevämpi hahmo, hän osaa suuttua ja loukkaantuakin, mutta aikuismaista käytöstä hänestä vähitellen löytyy myös, vaikka eron Viivistä hän hoitaakin tökerösti.
Mutta ratkaiskaa itse kuinka hyvin Terhi Rannela oman Tuulen viemänsä ja Scarlettinsa on kirjoittanut. Minä viihdyin kirjan parissa muutamasta harmistuneesta Reko-tuhahduksesta huolimatta. Joskus ja joissain tapauksissa on oikein mielenkiintoista lukea miten vanhat klassikot nykyaikaistuvat nykykirjailijoiden käsissä ja varsinkin silloin, kun rohjetaan kirjoittaa selkeästi ihan oma tarina. Ja juuri niin Rannela tekee!
Kesällä 1986 Mariia Ovaskainen on neljätoistavuotias, tuuli tuo outoja hiukkasia Tshernobylin suunnasta ja Mariia tunnistaa tulevan rakkautensa. "Kun ihminen tunnistaa tulevan rakkautensa kaikki hänen ympäriltään imaistaan tulevan rakkauden sisään." (S. 11.) Niin käy Mariiallekin. Tuleva rakkaus on Mimi, johon tutustuminen on alkanut takerrellen ja väärinkäsityksen kautta. Mutta uimakopin luona odottaa toisenlainen Mimi, Mimi jolla on silmissään pohjaton suru ja joka haluaa Mariian näyttelevän ystäväänsä.
Kahden tytön välille syntyy intohimoinen ja kaikennielevä rakkaus. Rakkaus, jossa iho on auki ja polku aisteihin avoin. Mutta pelastavaa polkua Mimin suruun ei ole, jokin Mimin sisällä jää Mariialle tuntemattomaksi ja kielletyksi alueeksi. Tytöt eivät leiki, he näyttelevät elämää ja tunteita, tapahtumia ja tilanteita. Mutta onko paras näyttelijä se, joka ei enää näyttele? Se joka on valmis astumaan lopullisen rajan yli yksin?
Mariia on tarinan kertoja, hän kertoo kesästä 1986 tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudesta käsin. Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa ("Hyvät lukijat!"), viittaa kirjoituskurssien oppeihin, kirjailijoiden tapaan kirjoittaa, vetoaa omaan osaamattomuuteensa, hänhän ei ole kirjailija ja kirjoittaa vasta ensimmäistä tekstiään. Hän kirjoittaa niin kuin tuntee, tekee rinnastuksia, paljastaa ja jättää kertomatta. Läpi teoksen Mariia tarjoaa lukijalle korostetusti AVAIMIA, joita voi käyttää tarinan ja henkilöiden tulkinnan apuna. Mariian ja Mimin rakkauden ja kohtalon rinnalla kulkee Tshernobyl ja rajoja tunnustamattomien tuulien mukana kulkeva säteily. Romaanissa rinnastus toimii monitasoisesti avaten tarinaa uusiin suuntiin. Tyttöjen perheiden elämä kulkee mukana rakkauden taustalla, mutta perheistä kerrotaan viitteellisesti, mitään täysin selkeästi paljastamatta. Ja silti tai siksi juuri perheiden sisäisten tragedioiden ja surujen häivyttäminen nostaa perheet tärkeälle sijalle tarinassa.
Mimistä ja Mariiasta kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen romaanissaan valoa valoa valoa (Karisto 2011). Romaani on luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta luokittelu on täysin turha. Valoa valoa valoa on rakenteellisesti ja kielellisesti upea, kokeellinen ja runollinen. Romaania voi lukea paitsi rakkaustarinana ja nuoren kehitystarinana myös kirjallisuuden (rajatummin romaanien) lukemisen ja kirjoittamisen oppaana. Sellaisena se sopii nuortenkirjaluokitteluun hyvin, mutta muuten pidän kirjaa vain erinomaisena romaanina, jonka soisi löytävän lukijoita myös aikuisten parista.
Olen kesälomaillut ja loman kunniaksi luin klassikon. Mietin pitkään minkä valitsisin ja lopulta päädyin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläiseen. Olen aina vältellyt sitä, koska en ole kovin innostunut historiallisista romaaneista enkä paksuista opuksista. Lopulta minua alkoi harmittaa, että aina Sinuhesta puhuttaessa jouduin vain hymyilemään vaisusti ja tunnustamaan ööh en mää ole sitä lukenut, joo en.
Nyt sitten luin. Ei minulla oikeastaan ollut selkeitä ennakko-odotuksia, en odottanut tylsää, mahtavaa enkä mukaansatempaavaa. Harvoja olettamuksiani oli, että siinä on jännittäviä (mutta pitkästyttäviä) seikkailuja ja filosofis-uskonnollisia pohdintoja seikkailuretkien lomassa. Ennakko-odotusten vähäisyydestä huolimatta Sinuhe pääsi yllättämään. Se oli aivan erilainen. Se oli parempi kuin odotin, kiinnostava, syvällinen, viisas ja erinomaisesti kirjoitettu. Itse päähenkilö kyllä veti minua nuppiin aina välillä, mutta onhan näitä tapahtumasta toiseen ajautuvia tarkkailijoita kirjallisuudessa muutenkin. Sinuhe on kuitenkin sympaattinen hahmo, monella tapaa. Välillä olisi kyllä tehnyt mieli sanoa ole nyt hieman kiinnostunut lähimmistäsi, kuuntele sen Meritin sivulauseiden haipuvia huokauksia ja väistöjä äläkä nyt perhanan jätkä kaikkia naisia usko.
Pidin Kaptahin kuvauksesta, siitä miten hänen elävä kielensä ja täydellinen liikemiesälynsä yhdistyvät uskollisuuteen ja lojaalisuuteen Sinuhea kohtaan. Waltari on osannut sirotella Kaptahin puheisiin monia piikkejä ja kaksoisvalotuksia, joissa orjan ja rikkaan isännän ero yhteiskunnassa tulevat hyvin esiin. Sama näkyy myös Sinuhen motkottavassa naispalvelijassa Mutissa.
Mutta erityisesti minua viehätti romaanin kertojan ääni. Pidin siitä millainen etäännytys kertojan ja tapahtumien välille syntyi. Sinuhe kertoo elämästään, mutta katsoo itseään kauempaa, hän on jo ohittanut tapahtumien kuohun ja asettunut jonkinlaiseen rauhaan menneisyytensä ja kohtaamiensa ihmisten suhteen. Seestyneisyys siloittaa kerrotuilta seikkailuilta riehakkaimman kärjen ja osan suurimmasta jännityksestä, tuo mukaan huumoria ja itseironiaa sekä asettaa tapahtumat isompaan kokonaisuuteen. Ja juuri tuon seestyneen ja itsensä tuntemaan oppineen kertojan myötä myös Sinuheen voi tapahtumien etenemisen myötä kiintyä.
Vaikea sanoa mitä olisin pitänyt kirjasta, jos olisin lukenut sen teini-ikäisenä. Nyt keski-ikäisenä lukukokemus oli vaikuttava ja voin todeta: kannatti lukea.
Ei liene aivan uusi oivallus kirjoittaa romaani ajasta ja historian myllerryksistä lähtökohtana talo tai maatilkku. Saksalainen - kustantamo tarkentaa itäberliiniläinen - kirjailija ja ohjaaja Jenny Erpenbeck on valinnut tämän näkökulman. Kodin ikävä -romaanin (Avain 2011; Heimsuchung, 2008 ; suom. Helen Moster) keskipisteenä on Klaran metsikkö, aikojen kuluessa syntyneen järven rannalla oleva maatilkku, joka on tarkoitettu kylänvanhimman nuorimman tyttären perintöosaksi. Kun Klarasta ei ole perinnön haltijaksi, pilkotaan metsikkö kolmeen osaan ja myydään kesäpaikoiksi. Yksi palsta myydään kahvin ja teen maahantuojalle, toinen verkatehtaijalle ja kolmas berliiniläiselle arkkitehdille, joka 1920-luvulla rakentaa palstalleen talon tarkasti morsiamensa toiveita noudattaen. Talosta tuleekin romaanissa keskeinen merkitysten ja muutosten kantaja, pysyvyyteen ja muuttumattomuuteen pyrkiessäänkin ihmisen väliaikainen merkki maisemassa.
Klaran metsikön ja siitä lohkottuja palstoja hallitsevien ihmisten ja sukujen kautta tarkastellaan Saksan historiaa noin sadan vuoden ajan. Romaanin ajallinen kaari on paljon pidempi - teos alkaa 24 000 vuoden takaa kuvaamalla miten jääkausi muovasi järven ja sen rannat. Samalla näkökulma historiaan asettuu etäännytetyksi, yksi aikakausi on vain pieni hetki maiseman ajassa, maiseman joka koko ajan muuttuu ja jonka pysyvyys on vain näennäistä.
Erpenbeck kirjoittaa runollista ja vaikuttavaa proosaa, hän kätkee paljon lauseiden ja sanojen väliin. Hän kuljettaa rinnakkain useita tarinanosia ja vahvoja symbolimerkityksiä kantavia kuvia (esimerkiksi perunakuoriaisen eteneminen lännestä itään). Kodin ikävässä keskeinen tyylikeino on toisto. Toisteisuus ilmenee vuodenaikojen kierrossa sekä lauseiden ja tapahtumien toistamisena, mistä syntyy vahva ajankulumisen mutta myös etäännyttämisen tuntu. Romaanin pysyvin henkilö on nimetön ja vähäsanainen puutarhuri, joka hoitaa etenkin arkkitehdin palstaa. Puutarhuri on myyttinen ja mystinen hahmo, iätön, luontoon sulautuva ja tavallaan koko Klaran metsikköön henkilöityvä hahmo. Puutarhurin töiden toisteisen luetteloinnin kautta ajan kuluminen sekä luonnon ja vuodenaikoijen ikuinen kiertokulku tulevat näkyviksi.
Klaran metsikön perheiden ja palstojen yli vyöryvät toinen maailmansota, Itä-Saksan hallintokiemurat ja Berliinin muurin murtumisen jälkeinen aika. Erpenbeckin kerrontatyyli on osin toteavaa ja pelkistettyäkin. Hän ei mässäile kauhukuvilla, mutta hän kykenee lataamaan juutalaisen verkatehtailijan Saksaan ja Puolaan jääneiden perheenjäsenten kohtaloiden ja holokaustin alta pelastuneiden tunteiden kuvauksiin todellista piinaa ja kauhua. Verkatehtailijan perhettä kuvatessaan Erpenbeck tulee ehkä lähimmäksi henkilöitään, ja tekstin intensiivisyys kohoaa. Kirjailija antaa romaanissaan vain osalle henkilöistä nimet, ja siksi verkatehtailijan perheen nimien toistuvat luettelot nousevat merkittäviksi, niiden kautta kuolema ja hävittäminen tuodaan esiin. Muut henkilöt on pääsääntöisesti määritelty ammattinsa kautta tai suhteessa taloon ja sen asukkaisiin: arkkitehti, arkkitehdinvaimo, kirjailija, isäntä, nuori isäntä, puutarhuri, kylävieras, alivuokralaiset, lapsuudenystävä.
Kodin ikävä on vahvatunnelmainen romaani. Tekstin vahvuus ei kaikin osin kanna aivan loppuun asti. Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä viitteellisemmäksi tuntuu teksti käyvän, ikään kuin liian lähellä oleviin tapahtumiin ei olisi vielä tarpeeksi perspektiiviä. Teoksen tasoa se ei laske kuitenkaan. Ei myöskään se, että käännökseen on lipsahtanut muutama kohta, joissa ei voi sanoa onko kyse kirjoitusvirheestä vai tahallisesta tai tahattomasta rektiovirheestä. Näin vahvassa ja muuten erinomaisessa ja hyvin käännetyssä teoksessa moiset, mahdolliset lapsukset tuntuvat harmillisilta.
Entä mitä sitten on romaanin nimen kodin ikävä? Klaran metsikkö tuntuu olevan osalle sen palstoilla kesiään viettäneille - ja ehkä myös kylänvanhimman Klara-tyttärellekin - merkittävin paikka maailmassa tai ainakin sellaisen symboli. Lapsuuden tai onnen ja rauhan ajan saareke, paratiisi, jota ei enää ole.
Kirjan ohuus, se on olennainen osa monelle lukijalle, ja saan pähkäillä vastausta mikä näistä on ohuin -kysymykseen aina silloin tällöin. Koululaisille on helppo sanoa ymmärräthän ettei ohuin kirja ole välttämättä helpoin. Yleensä he eivät usko, mutta olenpahan varoittanut. Toiset ohuita kirjoja kaipaavat eivät yleensä erityisesti mainitse kirjan kokoa, mutta se sisältyy sanattomana kysymykseen. Nämä kysyjät etsivät työmatkalukemista.
Koska olen itsekin työmatkalukija, vähintään pyrin kantamaan kirjaa aina mukana, on minulla ihan omat kriteerit kirjalle. Koko on tärkeä, kirja ei saa painaa paljoa eivätkä ulkomitatkaan saa olla kovin laajat, kirjanhan pitää sujahtaa näppärästi laukkuun tai vaikka taskuun. Onneksi on pokkareita, paksukaan opus ei liikoja paina.
Lyhyehköillä kaupunkimatkoilla kirja ei saa temmata liian helposti mukaansa eivätkä luvut siksi saa olla liian pitkiä, työhönmenijän pitää malttaa jäädä oikealla pysäkillä pois. Olen harrastanut työmatkahihitystä busseissa. Ei suositeltavaa. Huumoriosasto siis omalla vastuulla. Fragmentaarinen tai lyhyitä lukuja sisältävä teos on hyvä valinta, koska lukeminen on silloin helppo keskeyttää. Jotkut runokokoelmat ovat myös hyviä, lastenkirjat erinomaisia. Ohessa muutama suositus, joissa näennäinen pääpaino on kirjan koossa, mutta sisältö on myös huomioitu, kyllä työmatkailukin voi sentään mukavaa olla.
1. Jim Dodge: Fup. 126 sivua, korkeus 16 cm. Räävitön ja kutistunut isoisä, rauhallinen ja jättikokoinen lapsenlapsi sekä sorsa, joiden yhteiseloa kirja kuvaa hauskasti, koskettavasti ja yllättävästi.
2. Anja Erämaja: Laulajan paperit. 70 sivua, 20 cm. Herkullisen viistoja proosarunoja.
3. Anna Gavalda: Karkumatka. 120 sivua, 20 cm. Hieman fragmentaarisesti kerrottu sisarussuhteiden kuvaus. Ei varsinaisia lukuja, mutta helppo lukea pätkissä. Bonuksena soundtracklista teoksen loppupuolella.
4. Charles Sale: Mestarismies. 31 sivua, 18 cm. Puuceen rakentamisen ja onnellisuuden oppikirja.
5. Maria Vuorio: Olen nähnyt sellaisen. 109 sivua, 19 cm. Lastenkirjallisuuteen luokiteltu, mutta erinomaisesti aikuisille sopiva kertomuskokoelma, joka vetoaa mielikuvitukseen ja huumoriin.
Huumori siis omalla vastuulla, mutta kaikki listalleni päätyneet ovat omalla tavallaan hykerryttäviä ja hauskoja. Suotaneen se anteeksi, ehkä töihin on mukavampi mennä hymynkure suupielessä. Bonuksena vielä laulu, joka sopii kotimatkakuunteluun. Harvemmin pääsee kuuntelemaan runoilijoita laulamassa, mutta onneksi on Anja Erämaja. Naapurilla on paremmat roskat, olkaa hyvät.
Luin joku aika sitten Petri Tammisen pienen kirjan Muistelmat (Otava 2004). Lyhyistä kertomuksista, muistoista, rakennettu teos miellytti minua kovasti. Tamminen poimii miehen elämästä pieniä, päällisin puolin osin melko mitättömiltäkin vaikuttavia hetkiä, joista lopulta kasvaa yllättävän koskettava "muistelma"teos. Kun tapahtumat kerrotaan kronologisessa järjestyksessä tapahtumapaikat mainiten, kasvaa kertomuksiin vähitellen syvyyttä ja tunnepintaa kertojan kasvaessa ja aikuistuessa, muuttaessa paikkakunnilta toisille, opiskellessa, hankkiessa ammatin, kohdatessa parisuhdeongelmia ja perustaessa perheen. Tavallista elämää siis, arjesta nousevaa elämän kauneutta ja karheutta. Teoksen huumori on eleetöntä eikä millään tavoin itsetarkoituksellista. Nopeasti luettava kirja, joka sopii vaikka bussimatkoille, kasvaa tunnelmaltaan mieleen jääväksi. Näinkin kuvaa elämästä voi rakentaa, pieniin yksityiskohtiin, ohikiitäviin hetkiin tarttuen.
Hirlii haastoi vastaamaan kirjahyllyn sisällöllä. Kokeillaan kirjojen perusteella, levyt jätin pois. En haasta ketään, mutta hauskaa jos joku nappaa meemin mukaansa.
Oletko mies vai nainen?
Haaskannäköinen tyttö.
Kuvaile itseäsi.
Miessydäminen nainen.
Kuinka voit? Aukeavalla spiraalilla.
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi.
Mihin haluaisit matkustaa?
Lakeuden kutsu.
Kuvaile parasta ystävääsi.
Kukkiva maailmanpuu.
Mikä on lempivärisi?
Musta kivi valkoisen päällä.
Millainen sää on nyt? Tuulen viemää.
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Puutarhan syksy.
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Fictional Truth.
Mitä elämä sinulle merkitsee?
Totta.
Millainen parisuhteesi on?
Olemassa toisillemme.
Mitä pelkäät?
Soran ääniä.
Päivän mietelause? Ei banaaninkuoria paperikoriin.
Minkä neuvon haluaisit antaa?
Älä käy yöhön yksin.
Asko Sahlbergin He (WSOY 2010) on vähäisestä 120 sivustaan huolimatta jyhkeä romaani. Sen teemoja ovat petos ja kosto, mutta myös identeetin rakentuminen ja mieheys, miehenä oleminen. Tapahtumapaikkana on rapistumassa oleva tila jossain Pohjanmaalla. Pohjalaisuus ei romaanissa tule ilmi muuten kuin avarana maisemana ja monina viitteinä Vaasaan. Keskeisiä henkilöitä ovat veljekset Henrik ja Erik, heidän äitinsä, Turusta taloon naitu Emäntä, pihapiirin töllissä asusteleva Muonamies, Erikin vaimo Anna sekä poikien serkku Mauri, joka elelee talossa osin elättinä, osin palvelijana ilman varsinaista asemaa ja sukulaiselle osoitettavaa kunnioitusta.
Kaikki mainitut ja pari muutakin henkilöä saavat teoksessa oman äänensä kuuluviin. Kaikki tarkkailevat muita, pohtivat omia tekojaan, mutta paljastavat omista teoistaan ja motiiveistaan hyvin vähän. Kaikki myös kohdatessaan puhuvat ja katselevat toistensa ohi. Kun toiminta kärjistyy, sysäys siihen tulee yllättävältä suunnalta.
He on hienosti kirjoitettu, intensiivinen tarina. Sahlbergin kieli on samaan aikaan vankkaa ja lyyristä, sitä lukee nautiskellen. 1800-luvun alkupuolelle Suomen sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani on historiallinen romaani, mutta se on kieleltään ja kuvaukseltaan moderni. Tilan ja ajankohdan elämä ovat vain taustana tapahtumille, petoksille ja salaisuuksien paljastumiselle. Siinä mielessä romaanin tapahtuma-aikana ja -paikkana olisi voinut olla mikä tahansa muukin.
Maurin osuus minua hieman mietitytti. Hän on toki tarinan kannalta oleellinen henkilö, mutta silti jokin veljesten välisestä intensiteetistä haljuuntuu kerronnassa, kun Mauri tulee kuvaan mukaan. Mutta näinkin romaani toimii, kieli ja tapahtuminen tiivistyminen pitävät lukijaa otteessaan.
Rakas päiväkirja, kaivoin polkupyörän naftaliinista ja ulkoilutin sitä hieman. Näytin sille sohjoa ja jäätä ja sanoin näiden kanssa ei sitten ole leikkimistä eli tästä ei ajeta enkä ollenkaan suuttunut, vaikka se lumettomalla tiellä rapasikin kuraan hienon helmansa ja minut siinä samalla. Olen siis aloittanut pyöräilykauden ja se tekee minut erittäin tyytyväiseksi, ehkä se jopa irrottaa muutaman ajatuksenkin. Kirjoittaminen on ollut hieman hyydyksissä viime aikoina.
Toisaalta ei ole mikään ihme, että omat sanat ovat lomailleet. Olen viime kuukausina seurustellut sangen hyvässä herraseurassa ja tullut jopa miettineeksi voisiko sanojen kautta oikein rakastuakin vähän ja väliaikaisesti tai edes ihastua. Asiaa ääneen pohdittuani lähipiiri on vilkuillut minua hieman viistosti (tuhahduksia ja teatraalisia silmänpyörityksiäkin on esiintynyt) ja kaukaisemmat tutut nauraneet estottomasti ääneen. Reaktiot ovat kummasti selvittäneet päätäni enkä ole enää huokaillut takakansien ääressä, mutta en minä silti vielä ajatellut Güntheristä, Kurtista ja Paulista kokonaan luopua, he kun ovat olleet oikein kiinnostavaa seuraa. Olen minä kyllä hieman hmmm:hytellyt, tuhahdellut ja jopa pikkuisen virittänyt kinaakin heidän kanssaan, mutta lopulta he ovat sanoillaan aina häikäisseet, yllättäneet, järkyttäneet, naurattaneet ja itkettäneet. Ehkä jopa lohduttaneetkin. Tosin monen perä perää ahmaistun kirjan jälkeen Günther on suosiolla siirtynyt odotushyllylle lepäämään, mutta Kurt tiputtelee huomionkipeänä opuksiaan varpailleni. Paul on rauhallisen sitkeästi pitänyt pintansa, vaikka välillä olen käskenyt hänenkin odotella vuoroaan, pitäähän sitä olla kohtelias muillekin kirjailijoille.
Yksi asia herrakolmikolla on yhteistä. Heidän seurassaan nousee väistämättä mieleen oivallus ahaa, näinkin siis voi kirjoittaa.
"... ja kerran, kun Mahlke osasi jo uida, makailimme ruohikossa lyöntipallokentän laidalla. - - - Kissa lähestyi harjoitellen. Mahlken aataminomena pisti silmään, koska se oli suuri, alati liikkeessä ja loi varjon. Vahtimestarin musta kissa kyyristyi hyppyyn minun ja Mahlken välissä. Muodostimme kolmion. Hampaani vaikeni, ei enää polkenut paikallaan: sillä Mahlken aataminomenasta tuli kissalle hiiri. Kissa oli niin nuori, Mahlken pykälä niin liikkuvainen - joka tapauksessa kissa loikkasi Mahlken kurkkuun; tai joku meistä koppasi kissan ja pani sen Mahlken leuan alle; tai minä, hammassäryn kera tai ilman, otin kissan ja näytin sille Mahlken hiirtä: ja Joachim Mahlke parkaisi, mutta sai vain pari mitätöntä naarmua.
Mutta minun, joka toin Sinun hiiresi tämän ja kaikkien kissojen näkökenttään, minun on nyt pakko kirjoittaa. Vaikka me kumpikin olisimme keksittyjä henkilöitä, sittenkin minun olisi pakko. Se joka keksi meidät, ammattinsa takia, pakottaa minut yhä uudelleen ja uudelleen ottamaan käteeni Sinun aataminomenasi, viemään sen kaikkiin niihin paikkoihin, jotka näkevät sen voittavan tai kärsivän tappion ---." (Grass Günter, Kissa ja hiiri. Otava 1980: 5-6, 1. p. 1962 ; Katz und Maus, 1961 ; suom. Aarno Peromies.)
Danzig-trilogian toinen osa Kissa ja hiiri alkaa kolmella pisteellä, keskeltä tarinaa ja tuo heti näkyville kissan ja sangen erityislaatuisen hiiren, eli 14-15-vuotiaan Joachim Mahlken aataminomenan, joka on keskeinen asia romaanissa, se seikka joka merkitsee Mahlken ja sysää omalta osaltaan hänet moniin liki ylivertaisiin tekoihin. Mahlke ja hänen suunnattoman suuri kilpirustonsa ovat romaanin hiiriä, vaikka mitään hiirimäisen pelokasta ei pojassa itsessään ole.
Samoin paljastuu alun lainauksessa olennaisia piirteitä romaanin kerrontatavasta. Kertoja Pilenz on Mahlken luokkatoveri ja hän kertoo erityislaatuisiin saavutuksiin pyrkineestä Mahlkesta tavalla, joka saa lukijan varuilleen ja vahvasti epäilemään kertojan luotettavuutta. Pilenz, jonka etunimeä ei mainita, kertoo ystävästään ja samalla puhuttelee tätä suoraan, kertoo tapahtumista myöntäen ja kieltäen, päinvastaisia ja vaihtoehtoisia asioita samaan virkkeeseen kasaten, on varma ja epävarma, torjuu ja tuntee samalla vetoa Mahlkeen. Pilenzin tunteet tuntuvat homoseksuaalisesti värittyneiltä, vaikka hän liittääkin homoseksuaalisuuden lähinnä ystäväänsä: "Mahlke ei välittänyt tytöistä, - - - Jos ylimalkaan, oli Mahlke mieltynyt poikiin - - - Mahlke oli kiintynyt, jos välttämättä tahdotaan puhua naisista, vain katoliseen Neitsyt Mariaan." (S. 38.)
Aataminomenahiiri nousee esille 14-vuotiaan Mahlken opeteltua toisen maailmansodan alettua uimaan. Hänestä tulee muita poikia parempi sukeltaja, joka sukeltaa aarteita miinanraivaajan hylystä kerskailematta ja itseään korostamatta, vaikka hänen toiveammattinaan onkin pelle. Vasta kun hän on oppinut muiden poikien jo aiemmin hallitsemat taidot - uimisen ja polkupyörällä ajon - huomataan hänen aataminomenansa eli hänen erikoisuutensa. Kissa ja hiiri onkin yhdeltä osaltaan romaani erityislaatuisesta nuorukaisesta, joka hakee hyväksyntää ja huomiota sankaruuden kautta niin, että hänen erityistuntomerkkinsä ei enää olisi ihmisten huomion kohteena. Kaulaliinat suurine hakaneuloineen ja villatupsupompulat ovat peiteyrityksiä ja lopulta ainoaksi aataminomenaa tasapainottavaksi asiaksi symmetriaa arvostavan Mahlken mielessä nousee rautaristi, jonka hän haluaisi saavuttaa ja esitellä omassa lyseossaan. Niinpä Mahlke pyrkii vapaaehtoisena rintamalle.
Niin kiinnostava kuin katolinen, Neitsyt Mariaa intohimoisesti palvova Mahlke romaanissa onkin, nousee romaanin edetessä todella kiintoisaksi hahmoksi kertoja Pilenz, joka paljastaa itsestään melko vähän ja jonka kiihkeän ristiriitainen suhde Mahlkeen on romaanin jännitteisin anti. Grassin kieli (suomennos vaikuttaa pätevältä ja sujuvalta) ja kerrontatapa tukee tätä kiihkeyttä ja ristiriitaisuutta ja juuri kerrontatapa on ehkä suurin syy lukea romaani. Kissa ja hiiri ovat teoksessa monimuotoisia symboleja. Kuka oikeastaan on kissa ja kuka hiiri, millä tavalla kuvattu aika ja sen tapahtumat näyttäytyvät kissoina, saalistajina, kuvattuihin henkilöihin nähden, mikä on uskonnon, syyllisyyden ja katumuksen merkitys, mitä ovat muisti ja totuus jne.
Sukeltaminen on kirjassa olennainen asia. Mahlke tutkii miinanraivaajan hylkyä ja Pilenz sukeltaa Mahlkesta kertoessaan muistoihin, muistiin ja historiaan. Näkyvyys on välillä sameaa, välillä kirkasta ja pinnan alla asiat ja muistot näyttävät erilaisilta kuin pinnan yläpuolella. Monia Mahlken miinanraivaajasta irtiruuvaamia, pinnalle nostamia ja raivaajaan takaisin tuomia tavaroita voi rinnastaa Pilenziin kuvaamiin asioihin. Ohut kirja herättää monia kysymyksiä ja siitä voi löytää useitakin teemoja.
Peltirumpuun romaanin yhdistää sama kaupunki, osin sama ajanjakso sekä osa henkilöhahmoista. Oskar Matzerathiin viitataan ärsyttävästi lelurumpuaan paukuttavana kolmivuotiaana, hänen kauppiasisänsä mainitaan, samoin Luuhakku ja hänen jenginsä, johon Oskarkin kuului. Viitteet Oskariin ovat pieniä siellä täällä eikä niillä tunnu olevan oikeastaan muuta merkitystä kuin sitoa sarjan osat löyhästi yhteen.
Peltirumpu on nyt luettu ja katsottu, Oskar Matzerath on täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja elokuvassa lähtenyt Danzigista pakomatkalle kohti länttä.
Romaanin päättävä kolmas osa oli pienoinen pettymys. Edelleenkin erinomaisesti kerrottu ja paljon tapahtumia sisältävä, mutta jotenkin kerronnallisesti latteampi. Kun Oskar aloittaa kasvunsa ja ryhtyy aikuiseksi, osa hänen kerrontansa kielellisesti hurjasta absurdismista ja pyörityksestä katoaa. Oletettujen isien ja Oskarin välisen suhteen ristiveto, seksuaalisuuden herääminen ja suhteet naisiin sekä lapsen silmin tarkasteltu Danzig ovat jännitteisempiä kuin düsseldorfilaisen aikuisuuden kuvaus niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa kuin tuohon ajanjaksoon Oskarin elämässä kuuluukin. Kolmas osa myös paljastaa miksi Oskar kertoo tarinaansa sairaalavuoteesta käsin.
Kerronnan etäännytys ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelujen myötä vähenee myös. Aikuiseen Oskariin kertoja-Oskar viittaa pääsääntöisesti minä-muodossa. Onko kolmannen persoonan etäännytyksessä kyse syyllisyyden torjumisesta?
Peltirumpu kannatti lukea, se on ajatuksia herättävä ja uskomattoman rikas romaani. Persoonallinen kerronta, teemojen moninaisuus, runsaat viitteet historiallisiin tapahtumiin (ovatko kaikki oikeasti historiallisia vai vain romaanissa sellaisia, siihen en kykene ottamaan kantaa), uskontoon, myytteihin ja kirjallisuuteen tekevät romaanista hyvin antoisan eikä se sisallöltään suinkaan kaikin osin aukene kertalukemalla. Siksi tämänkin lukupäiväkirjan pohdinnat ovat vain pinnallisia raapaisuja.
Oskar Matzerathin kasvusta kieltäytymiseen voi miettiä monia syitä. Elämän ja kuoleman pelkoa, muiden saneleman kohtalon vastustamista? Mikä on lastenlaulun/lorun Musta Köksä, kuolema vai lapsen tuntema ahdistava irrationaalinen pelko? Näiden rinnalle tai ne sisältäväksi syyksi voisi tarjota Oskarin mainitsemaa lapsenkauhua, joka hallitsee myös kolmikymmenvuotiasta Oskaria:
"Siksi pärrytän pellillä sen laulun, joka tulee minussa yhä elävämmäksi ja pelottavammaksi, kutsun Mustaa Köksää, kysyn häneltä häneltä, jotta voisin huomisaamuna ilmoittaa hoitajalleni Brunolle millaisena kolmikymmenvuotias Oskar tästä lähtien aikoo elää yhä mustemmaksi muuttuvan lapsenkauhun varjossa ---." (Günter Grass, Peltirumpu. Otava 1981: 546. 4. painos ; suom. Aarno Peromies.)
Katsoin heti Peltirummun luettuani Volker Schlöndorffin sen pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan (1979). Elokuva keskittyy valikoiden ja karsien vain romaanin kahteen ensimmäiseen osaan ja se päättyy Oskarin lähtiessä perheensä kanssa länteen. Peltirumpu on värikäs ja Oskarin kertojan ääni taipuu omalla tavallaan myös elokuvaan sopivaksi. Heti kirjan luettua elokuvan tapahtumat ovat selkeitä, mutta mietin kyllä miten kirjaa lukematon ymmärtää elokuvassa hyvin fragmentaariseksi pirstoutuneen tarinan. Jotkut teemat nousevat hyvin esiin, esimerkiksi isoäidin hameet, toiset sivuutetaan lähes täysin, kuten esimerkiksi uskonnon merkitys. Kaupunki elää vahvana elokuvassa ja kiinnostavaa oli kuulla miltä peltirumpu elokuvassa kuulostaa, oli rumpu sitten peltinen tai ei.
Niin kiinnostava Peltirumpu oli, että sen jälkeen olen lukenut pikapikaa Danzig-trilogian kakkososan Kissan ja hiiren (vain 156 sivua) ja siirtynyt jo 588 sivuiseen kolmososaan Koiranelämää. Toivottavsti sen lukeminen sujuu nopeammin kuin Peltirummun.
Olen vihdoinkin saanut luettua Oskar Matzerathin aikuiseksi ja toisen maailmansodan läpi. Peltirummun toisessa osassa Oskar rummuuttaa edelleen, rakastuu, tutustuu eroottisiin leikkeihin, tulee mahdollisesti isäksi, kiertää rintamateatterin mukana ympäri Eurooppaa, päätyy Eiffel-tornin alle kaipaamaan isoäitinsä neljää perunanväristä hametta ja normandialaiseen Baventin kylään maihinnousun aattona, palaa Danzigiin ja ryhtyy jynssääjien eli nuorten rikollisjoukon johtajaksi ja tulee ennen sodan loppumista kaksinkertaiseksi isänmurhaajaksi. Pian sodan jälkeen Oskar muuttaa äitipuolensa ja oletetun entisen rakastajattarensa Marian ja velipuolensa tai oletetun poikansa Kurtin kanssa länteen Düsseldorfiin.
Romaanin toisessa osassa yksi keskeinen teema on isäsuhde, se syvenee entisestään ensimmäiseen osaan verrattuna. Oskar itse päätyy tunnustautumaan isänmurhaajaksi, koska hän pettää äitinsä rakastajan ja olettamansa isän Jan Bronskin sekä äitinsä aviomiehen Alfred Matzerathin tavoilla, jotka johtavat miesten kuolemaan. Oskarin isäviha tai isävastaisuus on osa auktoriteettien vastustusta ja individualismin korostusta, vaikka hän osaa rinnastaa jotkut toiveensa Kurtin suhteen Matzerathin Oskariin - eli isän poikaansa - asettamiin odotuksiin. Isä-teema ei ole teoksessa tietenkään näin yksioikoinen, vaan ansaitsisi paljon tiukemman ja syvemmälle menevän analyysin.
Toisessa osassa minua kiehtoi entistä enemmän Grassin kerrontatekniikka. Oskar on minäkertoja, mutta hänen tapansa kertoa elämästään, ihmisistä, matkoistaan ja Danzigista on etäännyttävä. Etäännytys tulee - en oikein tiedä mikä olisi oikea termi - eräänlaisesta kertojanäänen kaksoisvalotuksesta. Oskar kertoo laveasti ja tarkasti, tekee tarkkoja huomioita, kuvaa miten käyttää tietoisesti hyväkseen kolmivuotiaan kokoaan ja käyttäytyy kolmivuotiaan tavoin aina kun se hänelle sopii. Mutta onko Oskar oikeasti niin oivaltava kuin tekstistä välillä saa käsityksen? Häne tekee omituisia ja lapsenomaisia päätelmiä monista asioista ja ihmisten motiiveista. Lapsenomaisuuden varjossa hän tieten tai tajuamattaan tekee julmiin seurauksiin pyrkiviä tai johtavia tekoja. On vaikea sanoa kuinka jälkiviisaasti Oskar kertoo ja tulkitsee tekojaan. Peltirumpuun on liitetty myös maaginen realismi ja silloin tietysti on mahdoton arvioida kertojan luotettavuutta.
Kun kerrontatekniikkaan lisätään samassakin virkkeessä vaihtelevat ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelut, lisääntyy etäännytys. Oskar on milloin "minä", milloin Oskar. Esimerkiksi näin hän kertoo miten tuli tietoiseksi rakastumisestaan Mariaan: "Tuosta tilasta tulin tietoiseksi kun eräänä päivänä kuuntelin omaa rummutustani, mikä tapahtui harvoin, ja huomasin kuinka uudella tavalla, kuinka vaikuttavasti ja kuitenkin hellävaroen Oskar kertoi pellille intohimonsa." (S. 241.)
Kaikkien menetysten jälkeen Oskarin on Matzerathin haudalla ratkaistava pitäisikö hänen vai ei ja Oskar päättää, että kahdettakymmenettäensimmäistä syntymäpäiväänsä lähestyvänä ja molemmat isänsä menettäneenä hänen täytyy. Ja niin Oskar alkaa kasvaa.
Peltirummun ensimmäinen kirja on nyt luettu. Osa kattaa ajan Oskar Matzerathin äidinpuoleisten isovanhempien kohtaamisesta lokakuisella perunapellolla vuonna 1899 - isoäidin neljällä hameella on kohtauksessa erityinen merkitys - ja päättyy Kristalliyöhön 1938, jolloin Oskar on 14-vuotias.
Osan monista teemoista voisi mainita intohimoon kääriytyneen rakkauden tai rakkaudeksi pukeutuneen intohimon, miten vain. Oskarin pakkomielteinen rummuttaminen, äiti-Agneksen suhde rakastajaansa ja serkkuunsa Jan Bronskiin, isä Matzerathin suhde ruuanlaittoon ja vaimoonsa sekä perheen naapurin ja Oskarin ystävän, kapakkatarjoila Herbert Truczinskin traaginen kohtalo Niobeksi kutsutun laivan keulakuvan edessä ovat intohimon erilaisia ilmentymiä.
Ensimmäisen kirjan päättävä luku Usko toivo rakkaus on kerronnallisesti ja rakenteellisesti osan vaikuttavin. Edellinen luku päättyy sanoihin "Kyllä, Bruno, minä haluan yrittää sanella pellilleni [rummulleni] seuraavan hiljaisemman luvun, vaikka juuri tämä aihe huutaakin karjuvaa, nälkiintynyttä orkesteria." (S. 177.) Grass kertoo hiljaisemman lukunsa toistoon tukeutuen varioiden luvun käsittelemiä tapahtumia välillä laajentaen välillä supistaen. Keskeisiä henkilöitä ovat muusikko Meyn, kelloseppä Laubschad, juutalainen lelukauppias Markus sekä tietenkin Oskar. Varioiden kerrottujen tapahtumien rinnalla Grass kuvaa kansallissosialismin leviämistä häkellyttävillä rinnastuksilla lähtien liikkeelle luvun otsikon sanoista. Jos pohtii Peltirummun lukemista, kannattaa lukea tämä luku. Sen pohjalta pystyy ehkä päättelemään haluaako kirjan lukea.
Uudenvuodenpäivänä tartuin klassikkoon. Ajattelin kokeilla kykenisinkö lunastamaan aattona pohtimani klassikkokuukauden. Valintani osui Günter Grassin Peltirumpuun, joka on odottanut kärsivällisesti lukemista, kulkenut muuttolaatikoissa, siirtynyt hyllystä hyllyyn ja asustanut viime vuodet keittiössä García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden vieressä. Valintaa hieman horjutti viime vuonna teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Oili Suomisen uusi, kehuttu käännös eli pitäisikö mieluummin lukea kirjailijan arvostettua luottosuomentajaa? Päädyin kuitenkin Aarno Peromiehen käännökseen vuodelta 1961, koska tuntui hölmöltä, että olisin uskollisesti kuljettanut kirjaa mukanani ja sitten lukemishetken tultua olisinkin valinnut toisen.
Etukäteisajatukset? Olen ostanut Peltirummun opiskeluaikanani todennäköisesti siksi, että tiesin sen nykyklassikoksi, ehkä joku oli kehunutkin sitä. En lukenut kirjaa, koska jostain - en tiedä mistä - minulle oli tullut käsitys, että se on tolkuttoman tylsä opus ja että Grass on ylivoimaisen vaikea kirjailija. Olen siis hankkinut kirjan osin myös siksi, että hyllyni näyttäisi sivistyneeltä tai sitten en vain halunnut poistua pienestä kirjakaupasta ostamatta mitään. Samasta paikasta ostin myös Thomas Mannin Huijari Felix Krullin tunnustukset enkä ole vielä lukenut sitäkään, vaikka Thomas Mannista pidänkin. Grassia olen sittemmin lukenut jonkun verran ja jopa pitänyt lukemastani paljon. Peltirummun olen kuitenkin sivuuttanut. Nyt päätin urheasti tarttua siihen. Alkuperäinen Die Blechtrommel ilmestyi vuonna 1959, joten kyllä klassikkoudesta laadun lisäksi ikävaadekin täyttyy.
Tylsä opus? Ei todellakaan. Huimasti pyörteilevä teksti hieman tökkii suomennoksessa paikoin, jotkut virkkeet on luettava useaan kertaan, koska yhteen virkkeeseen mahtuu välillä tapahtumia ja kuvailuja niin, että lukijalla on työtä pysyä mukana. Lisäksi Grassin ilmeisen kiemurainen kerronta tekee virkkeistä moni-ilmeisiä ja viittaussuhteiltaan rikkaita. Välillä tulkitsen yhden saman viittaavan kahteen suuntaan eikä se tietenkään helpota lukemista. Grass myös käyttää päähenkilönsä Oscar Matzerathin minäkerronnassa rinnakkain ensimmäistä ja kolmatta persoonaa, jolloin joutuu miettimään miksi Oscar kertoo tarinaansa näin. Vaihdokset hypähtävät esiin samassa kappaleessa joskus useaankin kertaan.
Kun kirjassa on lisäksi 547 tiheästi painettua pienifonttista sivua (uudessa suomennoksessa on 720, joten toivottavasti fontti on isompaa), ei lukeminen suju aivan niin nopeasti kuin olin odottanut. En ole vielä päässyt edes ensimmäisen kirjan (osan) loppuun sivulle 186, joten tällä nopeudella klassikkokuukausisuunnitelmani täyttyy yhden kirjan lukemisella. Toisaalta vilkuilen kiinnostuneena myös muutamaa lukupinossa odottavaa uudempaa teosta, joten katsotaan nyt onko tämä kuukausi klassikkokuukausi.
Peltirumpua taustoittaessani opin senkin, että Grassin esikoisteos on Danzig-trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Kissa ja hiiri sekä Koiranvuosia. Grassin tyyli kertoa Danzigista on niin kiinnostavaa, että nostin muutkin osat lukulistalle.
Maailmaa, maisemia ja muistojaan peltirummullaan rummuttava ja lasia laulullaan rikkova kolmivuotiaana kasvunsa lopettanut Oskar Matzerath on kiinnostava hahmo ja niin hitaasti kuin lukeminen sujuukin, yritän päättäväisesti tarpoa läpi hävyttömän pienen fontin ja tiheän rivivälin. Persoonallisena nykyklassikkona kirja kyllä ansaitsee tulla luetuksi.
Yläviidenneksen Panu ja Tommi ovat listailleet vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen musiikillisia tähtihetkiään. Ihailtavasti ovat saaneet listat puristettua bloginsa mukaisiin TOPvitosiin. Aloin miettiä samansuuntaista listaa esimerkiksi kirjallisuudesta, mutta yllättävän vaikeaa on laittaa vuosikymmenen kulttuurielämyksiä pakettiin.
Musiikillisesti vuosikymmen on ollut minulle yhtä uusien laulajien, bändien ja säveltäjien vyöryä. Syynä on tietenkin se, etten ainoana hallinnoi perheen musiikkilaitteita. Muiden valinnat ja suosikit soivat niin taajaan - välillä samaan aikaan joka huoneessa - että joskus oma valintani on pelkästään hiljaisuus. Vuosikymmenen aikana vanhat musiikilliset rakkauteni ovat säilyneet ja osin syventyneetkin. Pidän edelleen epuista, Bachista, Beatlesistä, irlantilaisesta musiikista ja vanhasta jazzista. Levyvarasto on kuitenkin täydentynyt monilla uusilla tuttavuuksilla, joten oman listanikin saan jotenkin puristettua kokoon, mutta silkkaa musiikkia lista ei ole.
Kuluvana vuosikymmenenä kirjamakuni on myös laajentunut ja osin täsmentynytkin. Luen entistä enemmän kotimaista kirjallisuutta ja runoutta. Pyrin olemaan lukemisissani monipuolinen, mutta koska vanhan ja lukemattoman rinnalle tulee jatkuvasti uutta ja tutustumisen arvoista, ei monipuolisuus ehkä ole kovin laajaa kuitenkaan. Lisäksi tutuiksi ovat tulleet myös sanaähky ja sanaväsy.
Elokuvalistaus olikin miettimisen helpoin osio, valinta oli aivan selvä. Mutta sitten asiaan - ja nyt asia on silkkaa subjektiivisuutta.
1. Äänet: Dolores Keane ja Christy Moore. Dolores Keane löytyi kelttiläisiä naislaulajia esittelevältä kokoelmalevyltä. Ääni miellytti ja vasta myöhemmin luin jostain, että häntä on kutsuttu irlantilaiseksi ääneksi. Äänen alkuperäinen heleys on vuosien myötä karhentunut, mutta yhä vain hän on vaikuttava laulaja ja tulkitsija. Christy Moore on Keanen tavoin pitkän linjan laulaja, jonka pehmeä ääni ja sisäistynyt tulkintatapa on alkanut puhutella minua vasta tällä vuosituhannella.
2. Kirjailija: Sirpa Kähkönen. Herkkävaistoinen, hienosti kieltä käyttävä tarinankertoja, joka osaa kuvata monia erilaisia ihmisiä myötäeläen ja näiden mielenliikkeitä tarkasti tavoittaen.
3. Runoteokset. Maritta Lintusen Valaistut talot, Kristiina Wallinin Jalankantama, Jyrki Kiiskisen Menopaluu, Kari Levolan Kaikki kartat ajan tasalla, Tittamari Martisen Käärmesormus. Puristan tämän pakolla viiden listaksi ja teokset valikoituvat voimakkaimman lukukokemuksen mukaan.
4. Romaani: J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja. Aloitin sarjan lukemisen vasta kolmannen osan, eli Harry Potter ja Azkabanin vanki, ilmestyttyä suomeksi vuonna 2000. Vaikka olen lukenut pottereiden ohella monia muitakin hienoja ja vaikuttavia romaaneja, on vuosikymmenen valinnaksi kuitenkin listattava tämä, koska mitään muita kirjoja en ole odottanut niin tiiviisti etten ole malttanut aina edes odottaa käännöksen ilmestymistä. Olen myös lukenut monet osat useampaan kertaan.
Joskus käteen sattuu kirja, jota lukiessaan miettii miksei ole lukenut sitä aiemmin, jossain toisessa elämäntilanteessa, tilanteessa jossa teksteihin olisi erilailla ajankohtaista kosketuspintaa. Eira Stenbergin runokokoelma Parrakas madonna (Tammi 1983) on tällainen kirja.
Parrakkaan madonnan teemoja ovat lasten ja äitien väliset suhteet, kasvatukseen liittyvä vallankäyttö ja perhearki. Stenberg kirjoittaa kiivaasti kasvatuksen sisältämää väkivaltaa vastaan, korostaa lasten oikeutta itsenäisyyteen ja omaan tahtoon. Kiivaus ei kuitenkaan tarkoita vihasta hehkuvia säkeitä, vaan pitkälle pohdittuja mietteitä, jotka on rakennettu tarkalla ja lyyrisellä kielellä. Ymmärrystä kirjailijalla riittää myös äideille, jotka katsovat lapsiaan hämmentyneinä, uupuvat arjessa, rakastavat lapsiaan ja pelkäävät mitä kaikkea heille voi aikuisena tapahtua. Lapset ovat kirjassa ehkä korkeintaan viisivuotiaita (kutakuinkin ainoa mainittu ikä kokoelmassa) ja muutenkin runojen luonne on pienistä lapsista ja heidän äideistään kertova:
sellaisena päivänä ei ystävistä ole apua
sellaisena päivänä puhelimessa sataa räntää
sellaisena päivänä on kuin ratsastaisi palavalla hevosella
sellaisena päivänä jossakin syvällä kamarassa
repeää routa
ja verta himoava lisko
ryömii esiin
peilistä katsoo Medusa
ja minä muistan syntymäni --- (Parrakas madonna, s. 13.)
Toisaalta kokoelmaa onkin ehkä helpompaa lukea nyt, kun lapset eivät enää ole pohkeeseen kiinni tarraavia taaperoita ja vauva-ajan väsymyssumu ja hämmennys ovat vain muisto. Stenbergin runot avaavat silmät huomaamaan kasvatuksen vallankäytön ja yksilön kunnioituksen puutteen: Kukaan ei huomaa onko lapsi kuollut / jos se täytetään puurolla. / Mitä järkevämpi lapsi, / sen paremmin se tottelee / niin että kuka tahansa näkee / miten hyvin se on kasvatettu ---. (S. 15.) Samalla se puhuu myös äidin peloista ja hämmennyksestä, kun lapsen kaikkivoipaisuus väistyy: Silloin olet talo valaistu laiva // ja voi miten pelkään // että puutarhassa joku kompastuu viikatteeseen. // Syvyyksistä olen työntänyt sinut / kuolevaisten joukkoon ---. (S. 50.)
Arjen, kasvatuksen sekä lapsien ja vanhempien suhteiden lisäksi runoissa sivutaan myös kirjoittamista. Mistäpä muustakaan seuraavassa runossa olisi kyse kuin runoratsu Pegasoksesta, joksi valehtelija (tarinoiden kertoja?) lasten myötä muuttuu: Valehtelija istui rattaissa: / musta hevonen oli valjastettu / vaunujen eteen. / Vierelle pantiin lapsi / ja hevonen muuttui valkeaksi. / Pantiin toinen / ja hevoselle kasvoivat siivet. (S. 23.)
"Uskoin kirjoitettuun, painettuun, luettuun. Mutta en enää. Olin Freiburgin yliopistokirjaston kirjastonhoitaja, työskentelin kirjojen parissa, ostin itselleni kirjoja ja toisinaan lainasinkin muutamia. Mutta niiden lukeminen? Ei. Ennen kyllä, silloin luin taukoamatta, sängyssä, syödessäni, pyörällä ajaessani. Se oli kuitenkin loppunut. Lukeminen oli yhtä kuin keräily, ja keräily yhtä kuin säilyttäminen, ja säilyttäminen yhtä kuin muistaminen, ja muistaminen yhtä kuin ei täysin tarkasti tietäminen, ja ei tarkasti tietäminen yhtä kuin unohtaminen ja unohtaminen yhtä kuin putoaminen, ja putoamisesta oli tultava vihdoin loppu." (S. 17.)
Kun romaanin päähenkilö on kirjastonhoitaja ja teos käsittelee muistamista, niin pakkohan siihen oli tarttua. Kirjastolaiset eivät kovin usein pääse käsittelemiensä teosten päähenkilöiksi, ja teemoina muistaminen on yleensä kiinnostavaa. Niin saksalaisen Katharina Hagenankin romaanissa Omenansiementen maku (Minerva 2009; alukuteos Der Geschmack von Apfelkernen, 2008; suomennos Anne Mäkelä).
Kirjastonhoitaja Iris Berger perii isoäidiltään Bertha Lünscheniltä talon ohi äitinsä ja tätiensä. Berthan hautajaisten jälkeen hän jää Bootshavenin kylässä sijaitsevaan taloon miettimään mitä perinnöllään tekisi. Samalla hän sukeltaa perheensä historiaan, johon kuuluu salaisuuksia ja traagisia tapahtumia. Iris kuulee kylässä uusia asioita suvustaan, palaa vanhoihin muistoihin, mutta kuvaa kaikkea niin, että lukijan on Iriksen itsensä tavoin vaikea sanoa mikä on totta ja mikä vain minäkertojan mielikuvituksen tapahtumien ympärille punomia kertomuksia.
Iris miettii Lünschenin perhettä ja heidän elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneita ihmisiä, punoo kertomuksia ja torjuu muistoja. Isoäiti Berthan dementoituminen (tai Alzheimerin tauti) on romaanissa keskeisen kuvailun kohteita. Iris kuvailee monilla tavoilla Berthan muistin rapistumista, sitä miten kokonaiset muistin lohkareet putoavat tämän mielestä. Samalla hän lähestyy vääjäämättä perheen suurta tragediaa, teini-ikäisen Rosmarien kuolemaa 20 vuotta aiemmin.
Hagena hakee paljon kuvia ja vertauksia luonnosta, varsinkin isoäidin puutarhasta. Liki samanveroisessa merkityksessä ovat Iriksen mummolan kaapeista käyttöönottamat hienot leningit, joita hänen äitinsä ja tätinsä käyttivät nuorina ja joihin Iris, Rosmarie ja heidän ystävänsä Mira 20 vuotta aiemmin olivat pukeutuneet. Vaatteita myöten tarina kurottuu koko ajan menneeseen.
Hagena kirjoittaa pohdiskelevasti muistista ja unohtamisesta sekä tarinoiksi muokkaantuvista muistoista. Hän kiteyttää kiinnostavasti monin erilaisin lausein muistamisen ja unohtamisen vastakkaisuutta ja rinnakkaisuutta. Sen sijaan vähäisissä dialogeissa olisi toivomisen varaan. Iriksen ja Miran pikkuveljen Max Ohmstedtin välillä orastavan suhteen kuvausta latistaa nolostuttavan tekohauska dialogi, joka on kuin aivan toisesta genrestä. Pohdiskelevan kuvailun joukkoon eksyy pirteästä hömppäromaanityylistä napattuja väärinkäsityksiä ja kömpelöä flirttiä. En keksinyt mitään perusteluja sille, miksi hieman alle kolmekymppisten kirjastonhoitajan ja lakimiehen pitäisi puhua näin teinimäisesti. Raskaiden ja vaikeiden muistojen edessä Iris muuttuu epävarmaksi eikä hänen persoonastaan saa oikein kunnolla käsitystä. Esimerkiksi Christa-äidistä sekä Harriet- ja Inga-tädeistä sekä näiden keskinäisistä suhteista syntyy pienemmin kuvailuin paljon kokonaisemmat kuvat.
Mutta kun sivuuttaa Iriksen ja Maxin dialogien kömpelyyden - ja tokihan heidän suhteensakin alkaa monin tavoin kömpelösti niin lapsina kuin aikuisina - , on Omenansiementen maku kelpo romaani, jonka lukee mielikseen. Kansiteksteissä lainatuissa arvioissa kirjaa on pidetty "ihastuttavalla tavalla vanhanaikaisena" romaanina ja sitä se omalla tavallaan onkin. Kiireetön ja pohdiskeleva romaani, joka onnistuu kuvaamaan monia ihmiskohtaloita alle 250-sivullaan kiinnostavasti.
... ja millaista siellä oli, siitä voi lukea Hömpän helmistä. Tarkennuksena voin lisätä, että en osaa askarrella enkä tunne siihen tai tuunaukseen vetoa. Hauskaa niistä oli kuitenkin lukea, kun ympärille oli ympätty sopivasti letkeää sanailua, romantiikkaa ja mukavia henkilöhahmoja.
Johanna Hulkon esikoisteos Säkeitä Pietarista (Tammi 2009) on saanut nimensä Anna Ahmatovan samannimisestä runosta. Ahmatova on myös yksi romaanin kertojista. Romaanin keskushenkilö on Pietarissa vaihto-oppilaana vuonna 1990 opiskellut Anna, jonka elämän suuri rakkaus on kielikurssilla kohdattu venäläinen Andrei. Teoksen muita kertojia ovat Annan aviomies Antti ja tytär Tanja. Kertojien rinnalla Pietarilla on romaanissa merkittävä rooli. Kaupunki on opiskelija-Annan suuren rakkauden tausta ja vertauskuva, samalla toinen suuri rakkaus.
Anna alkaa suunnitella väitöskirjantekoa Anna Ahmatova -käännöksistä jouduttuaan lomautetuksi epämieluisaksi muuttuneesta työpaikastaan. Annan menneisyydelle mustasukkainen Antti ei hyväksy vaimonsa suunnitelmaa palata Pietariin tekemään tutkimusta. Hän epäilee tämän etsivän Andrein käsiinsä. Tapahtumiin sekaantuu Annan vanha ystävä Saara, joka myös on opiskellut Pietarissa. Saaran motiivit toimintaansa jäävät kirjassa auki, tulkintaa voi rakentaa sinne tänne sijoitetuista pienistä vihjeistä.
Säkeitä Pietarista on tarinaltaan kiinnostava, pidin kerrontatekniikasta ja romaanin moniäänisyydestä. Runoilija Ahmatovan mietteet on päivätty 1960-luvun alkuun. Ahmatova asuu datsallaan Komarovossa ja muistelee lyhyttä suhdettaan taiteilija Amedeo Modiglianiin, jonka tapasi Pariisissa 1910. Suomalainen Anna pohtii 15 vuoden takaista suhdettaan Andreihin, suhteen intensiviisyyttä ja miehen salaisuuksia sekä Pietaria, sitä millaisena kaupunki hänelle näyttäytyi, millaista kaupungissa oli elää etuoiketettuna ulkomaalaisopiskelijana. Antti puolestaan pohtii mustasukkaisena Annan salaisuuksia ja Tanja vanhempiensa elämää.
Tanjan kerronta on romaanissa ongelmallisinta, hänen suuhunsa laitetut puhekielisyydet eivät oikein toimi muuten vivahteikkaasti ja sujuvasti kulkevassa kerronnassa. Tanja toki paljastaa uusia asioita äidistään ja hänen kauttaan romaaniin avautuu uusi näkökulma tarinan keskiöön. Mietin kuitenkin olisiko romaaniin riittänyt pelkästään hänen viimeinen puheenvuoronsa, mutta ehkä sen ymmärtämiseen on tarvittu hänen aiemmat harvat kommenttinsa, joista käy ilmi tytön yksinäisyys ja kiinnostus Dostojevskiin. Venäläisen kirjallisuuden vaikutus näkyy niin äidissä kuin tyttäressä, erilaisena tosin.
Mutta se mikä minua romaanissa eniten kiusaa, on sen viimeisen vajaan sivun mittaisen luvun viimeinen kappale. Sen kuvat ja sitä kautta symboliikka ovat tuttuja romaanin aiemmilta sivuilta, mutta en saa sitä natsaamaan loppuratkaisun kanssa. Ehkä ei tarvitsekaan. Mutta näistä parista motkotuksesta huolimatta Säkeitä Pietarista on minusta erittäin onnistunut romaani, joka tarinallaan vei mukanaan.
Annan ja Andrein lyhytkestoinen mutta tiukasti muistoihin jäävä suhde vertautuu Anna Ahmatovan ja Amedeo Modiglianin parikuukautiseen intensiiviseen suhteeseen. (Olikohan niin, että Anna ja Andreinkin suhde määritellään romaanissa suunnilleen saman pituiseksi?) Rakkauden lisäksi vertautuvat naisten avioliitot sekä runoilijan kätketyt kuvat ja runot Annan päiväkirjoihin ja valokuva-albumeihin, naisten välissä on runoilijan omistuskirjoituksella varustettu teos.
Ahmatovan muistojen kautta aukeaa näkökulma taiteilijoiden kohtaloihin ja kohteluun Neuvostoliitossa varsinkin sotien välisenä aikana. Anna puolestaan yrittää ymmärtää Andrein kautta 1990-luvun vaihteen Neuvostoliittoa. Hulkko kirjoittaa hyvin, rakentaa tarinansa sopivan aukkoiseksi ja kykenee herättämään kiinnostuksen myös romaanin sivuhenkilöihin. Välillä olisi toivonut romaanin laajentuvan myös heihin, niin Saaraan kuin Ahmatovan tunteneeseen antikvariaatin pitäjään Irina Abramovnaan ja hänen ystäväänsä Vera Nikolajevnaan. Valmiissa muodossaan alle 200 sivuinen romaani on tiivis kuvaus kahdesta intohimoisesta rakkaussuhteesta ja niiden rinnalla kulkevista avioliitoista, suhteista ainoaa lapseen ja kirjoittamiseen.
Kirjailija Maritta Lintunen kuuluu hyllynaisiini, koska pidän hänen tuotannostaan. Uusin romaani Heijastus (WSOY 2009) ei ole poikkeus. Se on hienovireinen ja moniääninen romaani muistoista ja rakkaudesta, kaksoiselämästä ja petoksista. Ja kun on kyse petoksista, astuu kuvaan mukaan myös kosto.
Romaanissaon kolme kertojaa, yliopistomies ja matemaatikko Tuomas Hamara, hänen lukioaikainen tyttöystävänsä Suvi ja Tuomaksen isän kanssa vuosikymmeniä salasuhteessa ollut kampaaja Saara. Moniäänisyys syventää pikkukaupunkiin sijoittuvaa tarinaa ja kertojien kautta nykyhetken rinnalle astuu menneisyys, joka monin tavoin yhä kahlitsee kolmikkoa.
Tuomaksen ja Saaran välillä on yhteys, josta Tuomas ei tiedä. Lapseton Saara on suhtautunut Tuomakseen kuin omaan poikaan, mutta sivusta, pyrkien vaikuttamaan pojan kovaan ja poikaansa julmasti suhtautuvaan isä-Marttiin ja tämän asenteisiin. Tuomaksen ja Suvin lukioaikainen rakkaus loppuu kerrasta, kun Tuomas lähtee opiskelemaan. Suvi ja Saara ovat omissa liitoissaan ja suhteissaan Hamaran miehiin rinnakkaiset ja samalla vastakkaiset hahmot. Heidän elämäntilanteissaan on yhtäläisyykisä, mutta ne eroavat salailun ja sanattoman avoimuuden kautta. Martti hallitsee kuoltuaankin Saaran ajatuksia ja olemista eikä Tuomas ole päässyt eroon katkeruudestaan isäänsä kohtaan eikä kunnolla irti nuoruudenrakkaudestaan Suvista.
Toukokuiseen lauantaihin sijoittuvia tapahtumia hämmentävät vielä matematiikan lehtori Vahtola, jolla on ollut suuri merkitys Tuomaksen elämässä sekä vanha juoppo Koistinen, jolla on omat syynsä tuntea vihaa ja kostonhalua Hamaran miehiä kohtaan.
Maritta Lintusen tuotannossa minua on aina viehättänyt erityisesti kaksi asiaa: hänen kykynsä kirjoittaa hienovireisellä ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan paljon kertovalla kielellä sekä muistamiseen ja muistiin liittyvät teemat. Molemmat seikat ovat näkyvissä Heijastuksessakin. Lintusen kieltä on nautinto lukea, hän osaa kiteyttää, lyriikan ja novellien kirjoittaminen näkyy romaanin kielessä. Muistot ja menneisyys ovat olennainen osa Heijastuksen tarinaa, mutta aivan näin yksiselitteistä ei kaikki teoksessa lopultakaan ole. Romaanin kehyskertomus näet pääsee yllättämään lukijan. Tämä kirjan lopettava uusi valotus, suuri heijastus romaanissa aiemmin käsiteltyjen heijastusten - ikkunat, peilit, vedenpinnat ja jopa ihmiset toisilleen - saa miettimään tarinaa, muistia ja aikaa uudesta näkökulmasta. Aluksi hämmentävä ratkaisu, mutta lopulta kuitenkin pienen pureskelun jälkeen ymmärrettävä ja romaanin merkitystasoja laajentava. Eli kannattaa lukea!
Olen liki mykistynyt - Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on niin huima romaani, etten muista milloin viimeksi olen lukenut näin voimakkaan vaikutuksen tehneen teoksen, teoksen joka menee suoraan läpi, raapii ajatuksia ja jättää puhdistuneen toivon jäljelle.
Romaanin kieli on paikoin erittäin runollista ja henkilöiden ajatukset välillä liki sananlaskun muotoon kiteytyneitä päätelmiä tai pieniä runoja jo itsessään. Moniäänisestä kyläläisten kuorosta, jossa kapakkakeskustelut, ompeluseurojen mietteet, rukoukset ja sisäiset monologit lomittuvat ja liukuvat päällekäin, rakentuu ihmisenä olemisen mosaiikki, johon on kirjoutunut surua, syyllisyyttä, kaipausta, pelkoa, yksinäisyyttä, pienuutta, selvänäköisyyttä ja lopulta myös rakkautta ja toivoa. Kaiken ytimessä on uskonto, Jumala ja Darwinin evoluutioteoria, mutta ei näin yksinkertaisesti rinnan tai vastakkain aseteltuina. Uskon tai sen puuttumisen sekä juorujen ja luulottelujen kautta päädytään lauseeseen, joka on mielestäni teoksen tärkein: "raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo" (s. 164).
Hyllymiesteni lisäksi minulla on tietenkin myös tärkeitä hyllynaisia. Heidän joukkonsa on puutteellinen, muutamaa itselleni tärkeää kirjailijaa on jäänyt hankkimatta (muun muassa Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta). Miesten tavoin naisiakin on kirjahyllystäni siirtynyt muille hyllyille, esimerkiksi Gertrude Stein ja hänen Alice B. Toklasin omaelämäkertansa on jäänyt lainamatkalle. Sitä kirjaa kaipaan edelleen ja Stein on suurimpia syitä siihen, että nykyisin hyllystäni voi kirjoja viedä ainoastaan yksi ystäväni, koska hän on niin tunnollinen, että palauttaa kaiken lainaamansa. Muuten voin kyllä antaa jonkun kirjani jollekulle lahjaksi tarvittaessa, vaikken en niitä aivan rakkaimpia kuitenkaan.
Ketkä hyllyni naisista sitten ovat niitä tärkeimpiä? Esimerkiksi Astrid Lindgren, Louisa M. Alcott, Tove Jansson, Aino Kallas, Aila Meriluoto, Wislawa Szymborska, Jane Austen, Sirpa Kähkönen, Maritta Lintunen, J. K. Rowling ja Toni Morrison. Joidenkin teoksia hyllyssäni on useampia, toisilta yksi, joiltakin ei sitä minulle merkittävintä.
Yhden kirjan suhteita minulla on naisiinkin. Toisilta en ole lukenut kuin yhden teoksen tai muu tuotanto ei ole vaikuttanut niin voimakkaasti kuin jokin määrätty teos. Tällaisia ovat esimerkiksi Marilyn Frenchin feministisen kirjallisuuden perusteos Naistenhuone, Amy Tanin amerikkalaistuneiden kiinalaisäitien ja täysin amerikkalaisten tytärten suhteita kiinnostvasti kuvaava Ilon ja onnen tarinat, Jayne Anne Phillipsin Äidin aika, Erica Jongin Lennä, uneksi, Laurie Colwinin epäsovinnainen rakkausromaani Rakkauden tähden, Irja Ranen huikean hieno romaani Naurava neitsyt, Helen Hanffin amerikkalaisen vanhoihin kirjoihin hurahtaneen naisen ja lontoolaisen antikvariaatin henkilökunnan kirjeenvaihtoa sisältävä Rakas vanha kirja sekä lapsuudenkotini kirjahyllystä omaani kiikutettu Sara Wacklinin Sata muistelmaa Pohjanmaalta, jota en sitten teini-iän ole lukenut, mutta joka on jäänyt vahvasti mieleen.
Olen silloin tällöin pohdiskellut mies- ja naiskirjallisuuden eroja sekä sitä, merkitsevätkö ne minulle eri asioita. Jotkut naiskirjailijat kuvaavat aiheita tai näkökulmia, jotka ovat minulle tärkeämpiä tai kiinnostavampia kuin joidenkin miesten. Silti en aseta heitä paremmuusjärjestykseen. Jokaisessa minulle tärkeän hyllymiehen ja -naisen tuotannossa on jokin piirre - tarina, aihe, lauseen rytmi, yksittäinen teos tai runo - joka tekee juuri hänet minulle tärkeäksi. Syyt ovat erilaisia eri kirjailijoiden kohdalla eikä sukupuolella ole siinä asiassa mitään merkitystä. Vaikka miesten ja naisten kielen ja tarinankerronnan tapojen eroja onkin kiinnostavaa pohtia, en silti haluaisi, että pelkkä sukupuoli olisi kirjaan tarttumisen ja sen arvottamisen peruste, ei yleisesti eikä omassa kirjallisessa maussani. Siksi olisinkin ehkä voinut lähestyä aihetta puhumalla vaikkapa hyllykirjailijoistani.
SusuPetal ja Hirlii ovat paljastaneet kirjahyllyistään elämänsä miehet. Minunkin hyllyissäni asustaa tärkeitä miehiä. Jotkut oleilevat leveästi liki koko tuotannollaan, jotkut valikoidummin. Mukana on myös unohtumattomia yhden kirjan suhteita. Joskus tällainen suhde on lähtenyt ilahduttamaan muita hyllyjä palaamatta takaisin ja suuri kaipaus on jäänyt kirjojen väleihin. Lennart Hagerfors, tule takaisin!
Eniten tilaa hyllyistäni ovat kahmaisseet pitkäaikaisimmat mieheni John Irving ja Antti Tuuri. He yksin jo täyttävät pari hyllyä ja ovat kulkeneet mukanani kauan. Heistä varsinkin Antti Tuuriin suhteeni on vakaa, luotan hänen tekstiinsä ja kieleensä, lisäksi suhtaudun kohteliaalla ymmärryksellä hänen Pohjanmaata edeltävään tuotantoonsa, tämä suhde ei niiden vuoksi horju. Johnin ja Antin lisäksi useammalla kirjalla hyllyjäni hallitsee Lassi Nummi, Suuri Runoilija, jolta olen jopa saanut lämpimän ja aivan todellisen halauksen eikä sellaista voi unohtaa.
Uudempia elämäni hyllymiehiä ovat Markku Rönkkö, Juha Siro ja Jyrki Vainonen. Kolme hyvin erilaista kirjailijaa, joiden tuotannot olen lukenut läpi suurella ilolla ja joiden uusia teoksia odotan innokkaasti. Tyrkyllä on myös Jyrki Kiiskinen, jonka kokoelma Menopaluu oli huima lukukokemus.
Ehkä minun pitää paljastaa myös jokunen yhden kirjan suhteeni. Valitsen ne, joiden nimessäkin on mies. Juhani Peltosen urheilijaromaani Elmo ja Chaim Potokin taiteilijaromaani Minä olen Asher Lev ovat olleet sellaisia lukukokemuksia, että ne muistaa yhä, vaikka kohtaamisesta on kulunut jo vuosia.
Vielä on mainittava yksi erilainen hyllymies. Tito Collianderin Ristisaatto ja Armahda meitä esittelivät minulle mitä hienoimman kirjailijan. Armahda meitä on hyllyyni päätynyt, samoin antikvariaateista vuosien varrella vähitellen hankkimani seitsenosainen muistelmasarja sekä Ihmisen ääni. Niitä en ole vielä lukenut, ne odottavat sopivampaa hetkeä. Collianderia ei voi lähestyä hätäillen, hänen tekstinsä vaativat paljon rauhallista ja mietteliästä mielentilaa ympärilleen.
Tuuri, Nummi ja Colliander ovat saaneet hyllyilläni myös sivustatukea heidän tuotannoistaan laadituista väitöskirjoista.
Annan kirjalle aamiaisen ja puolen maitokahvilitran verran aikaa vakuuttaa ja viedä sohvannurkan hiljaisuudesta tuulisille rannoille ja meren tuoksuun. Kuulen hiekan liikkeitä ja kumarrun koskemaan kiven kylkeä, katson junan ikkunasta vaihtuvaa maisemaa ja mietin rakastetun niskaa. Tupakansavu kiemurtelee ja sekoittuu lintujen maalaamiin kuviin. Kompastelen tavujen kulmiin ja ylimääräisiin sanoihin, leijun säkeen siivillä, näen kuvia ja sipaisen tunnelmia. Kahvi jäähtyy, viimeisen viileän desin juon suljettuani kirjan kannet.
Hannah listasi kirjallisia ja musiikillisiaaakkosaarteitaan. Niitä oli niin kiinnostavaa lukea, että väistämättä omatkin aakkoset alkoivat vilistä mielessä. Kulttuuriset aakkoset tuskin kenelläkään pysyvät aina samoina, mieliala, elämäntilanne ja ikä vaikuttavat. Omalle listalleni valitsin sikin sokin niin kirjallisuutta, musiikkia, elokuvia kuin yllätyksenkin.
A - Aristoteleen Runousoppi. Tätä osasin joskus pätkät ulkoa. Runousoppi on erittäin kiinnostava perusteos kirjallisuudesta kiinnostuneille. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Miten voi kirjoittaa niin kepeästi, älykkään piikikkäästi ja samalla ajatuksia herättävästi?
D – Bob Dylan on kulkenut mukana tavalla tai toisella jo teini-iästä. Wonder Boys on lempielokuviani ja vanhan ruikuttajan (tässä hellittelysana) Things Have Changed sopii siihen mitä parhaiten. Eikä sitten unohdeta Doris Day'tä.
F – Ella Fitzgerald on minusta maailman parhaimpia laulajia. Mikä äänenväri ja kyky laulaa hengityksen tavoin.
G - Bachin Goldberg-variaatiot Glenn Gouldin soittamina, mieluiten vuoden 1955 levytys. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on romaani, joka olisi pitänyt lukea heti uudestaan. Lopussa paljastuneen asian valossa romaanista olisi heti uusintalukukerralla saanut uudenlaisia asioita irti.
H – Paavo Haavikon Kullervon tarina on minusta yksi hienoimmista suomalaisista teoksista. Vaihtoehdoksi voisi nostaa aivan toisenlaisen kirjan eli Helen Hanffin hauskan pikkuopuksen Rakas vanha kirja, jossa amerikkalainen bibliofiili käy kirjeenvaihtoa lontoolaisen antikvariaatin työntekijöiden kanssa toisen maailman sodan jälkeen. Musiikista Billie Holiday ja Hector.
I - Arto Mellerin Ilmalaiva "Italia". Sisältää yhden lempirunoistani, 'Mittakaavan': "--- Ja onni jota odotat, jotain sellaista / mitä et voi mitata, vain mittaamatta / mahdollista / ---".
L - Maritta LintusenValaistut talot ja Johannes Linnankosken Pakolaiset ovat tehneet minuun vaikutuksen jokaisella lukukerralla.
M - Aila Meriluodon päiväkirja Vaarallista kokea - miten näin yksityisistä asioista kirjoittamalla voikaan kertoa jotain niin yleistä? Kirja, jota suosittelen jokaiselle naiselle. Lisäksi Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved). Yksinkertaisesti hieno.
S - Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta on romaani, jonka olisin halunnut itse osata kirjoittaa. Musiikkimakuni kattaa sekä Sibeliuksen että Shadowsin.
T - J. R. R. Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Myös ja etenkin elokuvana.
U - Kaari Utrio ja Ultra Bra. Heitä ei voi ohittaa, kun puhutaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kevyestä musiikista.
V - Hilja Valtonen. Loistokirjoittaja, terävä ja piikikäs ihmiskuvaaja, typeryyttä ja pyrkyryyttä vastaan, aina lasten ja heikkojen puolella.
W - Wong Kar Wain In the Mood for Love. Erilainen rakkauselokuva, jonka voi katsoa moneen kertaan.
X - Olivia Newton-Johnin ja ELOn kappale Xanadu olkoon aasinsiltana vanhoille musikaaleille, joista useista pidän kovasti. Xanadu on uudempi musikaalielokuva vuodelta 1980 enkä ole sitä nähnyt, mutta laulu on tuttu.
Y - William Butler Yeats. Irlantilainen nobelrunoilija, jonka tuotantoon tutustumisen aloitin musiikin kautta. Levyltä löytyy Stolen Childin lisäksi esimerkiksi Karl Wallingerin laulamana runo Politics, josta pidän paljon: "How can I, that girl standing there, / My attention fix / On Roman or on Russian / Or on Spanish politics? / Yet here's a travelled man that knows / What he talks about, / And there's a politician / That has read and thought, / And maybe what they say is true / Of war and war's alarms, / But O that I were young again / And held her in my arms!"
Z - Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas on kiinnostava niin kirjana kuin elokuvanakin. Zinedine Zidanen kautta jalkapalloon, joka parhaimmillaan on viherkentän balettia. Kulttuuria siis.
Å - En ole lukenut Gabriella Åhmanssonin tutkimusta A life and its mirrors. Volume 1: A feminist reading of L. M. Montgomery's fiction, vaikka se minua kiinnostaa, mutta sen kautta saan aakkoslistalle omalle lukuhistorialleni merkittävät teokset eli Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin tyttökirjat.
Ä - Zen Cafen Helvetisti järkeä -cd on niitä harvoja levyjä, joka teki järisyttävän vaikutuksen heti ensi kuulemalta: Älä tee.
Ö - Kulttuuriset aakkoset on lopetettava puuteaakkosiin. István Örkenyn Minuuttinovelleja on yhä lukulistalla.
Muistin ja muistamisen teemat kirjallisuudessa ovat kiehtovia. Sitähän itse muistaminen ja muistikin ovat. Juha SironMarilynin hiuspinni (Like 2009) on romaani muistamisesta ja muistin haperoitumisesta sekä identiteetistä ja sen häilyvyydestä, kiinnostava teema sekin.
Romaanin päähenkilö on työelämästä irtautunut entinen yrittäjä, Mies, joka alkaa kokea muistikatkoja ennalta arvaamattomissa tilanteissa. Yksi ensimmäisistä tapahtuu Budapestin terrorismin vastaisessa museossa, jossa vuoden 1956 kansannoususta kertovassa näyttelyssä oleva mustaan harsoon kiedottu auto sysää miehen muistin rotkon yli. Myöhemmin romaanissa auton merkitys paljastuu ainakin yhdellä tavalla.
Pelottavien muistikatkojen lisäksi Mies huomaa, ettei muista enää kaikkea menneisyydestään, muistinpalasia on kadonnut. Mies alkaa käyttäytyä toisin kuin ennen, hänestä tulee äreämpi ja kärkkäämpi esittämään piikikkäitä mielipiteitä. Mies suhtautuu kirjallisuuteen kielteisesti, hänestä kuka tahansa järkevä ihminen voi kirjoittaa tarinaltaan koossapysyvän teoksen. Tästä lausahduksesta alkaa eräänlainen kiirastuli: Mies alkaa laatia ennen hänen syntymäänsä kuolleen isoisän elämäkertaa. Muistiinpanojen pohjalta ei kuitenkaan tunnu syntyvän mitään järjellistä, kirjoittaminen ei suju. Tältä osin romaani pohtii identiteetin ja muistin lisäksi kirjoittamisen vaikeutta ja tarinan rakentumista.
Tarinan rakentaminen onkin yksi romaanin teemoista ja tiukasti kytkoksissä identiteetin ongelmiin. Identiteettiä lähestytään Marilyn Monroen kautta, eli kuinka todellinen tai keinotekoinen on Marilynin identiteetti, hänen viihdetaivaan ikonisuutensa. Se, miten Marilyn ja hänen romaanin nimeenkin päätynyt hiuspinninsä liittyvät muistiin ja identiteettiin, ovat teoksessa erityisen kiinnostavia ja onnistuneita osioita. En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä spoileria. Se on niin hyvin oivallettu juttu, että sen voi jokainen halutessaan lukea kirjasta itse.
Pidin kovasti myös Miehen ja Vaimon suhteen kuvauksesta. Siinä on arkista yhdessäoloa ja yhteenhitsaantumista. Vaimolla tuntuu riittävän hellyyttä ja ymmärrystä yhä oudommin käyttäytyvää puolisoaan kohtaan. Vaimon tunteita ja ajatuksia ei kuvata suoraan, kaikki suodattuu Miehen ajatusten ja näkemysten läpi. Siksi on vaikea sanoa aavistaako Vaimo mitään muistikatkoksista. Omalla tavallaan hän yrittää auttaa miestään isoisän muistelmien kirjoittamisessa, pääasiassa kai yrittäen sanoa, ettei kirjoittaminen ole tarpeellista, jos siihen ei tunne aitoa vetoa.
Siron aiempaan tuotantoon verrattuna Marilynin hiuspinni kulkee osin uusia polkuja. Miehen elämän muutospisteet ja matkat eri puolille maailmaa ovat yhä keskeisiä aiheita, samoin tietynlaiset yksinäisyyden ja erillisyyden kokemukset sekä päähenkilön kirjoittamiseen liittyvät ongelmat (tässä tietysti kovin erilaisia kuin Saat toivoa kolmesti -romaanin toimittajalla). Nyt päähenkilö on vanhempi mies, lastenhankkimiseen ja aviokriiseihin liittyvät teemat eivät enää ole mukana eikä uusimman romaanin Mies kärvistele tunteissaan kahden naisen välissä. Marilynin hiuspinni on ehkä hieman keskittyneempi, tarkemmin rajattu - myös henkilömäärältään -, mikä sopii sen teemoihin.
Kolme runokokoelmaa julkaisseen Siron runokieli näkyy romaanin sivuilla. Marilynin hiuspinni ei ole lyyristä proosaa, mutta siellä täällä esiinputkahtavat lyyriset lauseet ja virkkeet muistuttavat mieleen kirjailijan runoilijataustan. Yhteyksiä on myös viime vuonna ilmestyneeseen polyfonisia runoja sisältäneeseen kokoelmaan Satakieli! (Like 2008), jossa sanomalehti- ja artikkelitekstit olivat pujahtaneet osaksi Siron runoja. Nyt mukana on myös satuja, romaaneja, elokuvia. Niiden kuvailut punoutuvat osaksi romaania ja Miehen yritystä ymmärtää omaa tilaansa ja identiteettiä ylipäänsä. Ne ovat osa Tarinaa: "Jokainen ihminen rakentaa ja muokkaa omasta elämästään tarinan." (S. 174.)
James Joycen Odysseus oli sen verran innostava, että päätin lukea myös Dublinilaiset (Tammi, 2. painos 1991; Dubliners 1914, suom. Pentti Saarikoski), joka sekin on ollut puolittain tyrkyllä lukulistalleni. Lueskellessani kokoelman ensimmäisiä novelleja tein löytöretken kirjahyllyn takariviin. Törmäsin netissä Amanda Crossin nimeen ja muistin, että minullahan on hänen lukematon dekkarinsa 3213 heinäpaalia (SAPO, 2. painos 1989; suomentanut Juhani Jaskari), alkuperäiseltä nimeltään The James Joyce Murder (1967).
Puhallettuani pölyt dekkarin päältä suunnittelin ensin lukevani sitä rinnan Dublinilaisten kanssa. Dekkarin luvut on nimetty kokoelman novellien mukaan, mutta järjestys on toinen. Päädyin siksi lukemaan ensin Joycen. Jokaisen dekkariluvun aluksi piti kuitenkin muistuttaa mieleen novellin sisältö, joten lopulta Joyce kulki lukupaikasta toiseen Crossin mukana.
Pidin kovasti Dublinilaisista. Teos on aivan erilainen kuin Odysseus, jollain lailla kuulas ja kieleltään selkeä, johonkin muutoskohtaan henkilöidensä elämässä tarttuva. Kokoelman maailmassa on raadollisuutta, surua ja epämääräistä kaipuuta. Onnellisuutta ja kauneutta on tuskin ollenkaan. Kokoelman kuuluisin novelli 'Kuolleet' on hiljaisessa surumielisyydessään vaikuttava. John Huston ohjasi sen pohjalta samannimisen elokuvan ja tavoitti siinä hienosti novellin tunnelman.
Crossin 3213 heinäpaalia sen sijaan herätti minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Dekkarina se ei ole kummoinen. Keskeisiä asioita ovat kirjallisuuden professorien ja väitöskirjojaan väsäävien kirjalliset keskustelut sekä viitteet Dublinilaisiin. Huumori on paikoin aika väsyttävää, mutta Cross pelastaa paljon itseironialla, jota viljelee etenkin teoksen keskushenkilö, kirjallisuuden professori Kate Fansler. Teos myös ironisoi dekkarigenreä monin tavoin, ja siksi se kai pyrkiikin olemaan samaan aikaan dekkari ja epädekkari. Parhaimmillaan se on hauskan piikikäs ja oivaltava sekä käsittelee akateemisten naisten yksityiselämän mahdollisuuksia feministisin painotuksin.
Novellien mukaan nimettyjen lukujen lisäksi 3213 heinäpaalia yhdistyy Joycen teoksiin monin tavoin. Teoksessa tutkitaan Joycen ja arvostetun amerikkalaisen kustantajan kirjeenvaihtoa ja pohditaan Dublinilaisten novelleja ja viitataan Odysseukseen. Dekkarissa pohditaan Odysseuksen tavoin paljon seksuaalisuutta. Fanslerin hypähtelevä ja sivulauseisiin vuolaasti rönsyilevä puhe voisi vastata Odysseuksen kerrontatapaa, tosin hyvin pinnallisella tavalla. Jotkin tapahtumat tai teemat liittävät dekkarin luvut Dublinilaisten samannimisiin novelleihin, useilla kirjan henkilöillä on Joycen tuotannossa esiintyviä nimiä ja niin edelleen. Eli saadakseen dekkarista irti hitusen enemmän, kannattaa kyllä lukea Dublinilaiset ensin.
Nyt olen saanut Joycen Odysseuksen loppuun. Kolme viikkoa meni enkä lukenut välissä ainuttakaan muuta kirjaa, en edes sitä Häjyjä. Leopold-Odysseuksen kotiinpaluu, jossa Bloom ja Dedalus kulkevat kohti dublinilaista Ithakaa eli Eccles Street 7:ään ja jossa he viettävät aikaan Bloomien keittiössä kaakaota juoden ja keskustellen, sekä kirjan päättävä Molly Bloomin tajunnanvirtainen sisäinen monologi ovat tavallaan kirjan kiinnostavimmat osat. Tavallaan siksi, että kolmen viikon kuluessa alkupuolen ihmeet ovat jo hieman haalistuneet.
Pidin paljon kysymys-vastaus-muodosta, jolla Bloomin ja Dedaluksen keskustelua sekä Stephenin poistuttua Poldy / Leopoldin toimia ja mietteitä kuvataan. Keskustelua referoi ilmeisesti kaikkitietävä kertoja, joka esittää kysymyksiä miesten käsittelemistä asioista, heidän mielentiloistaan ja vastaa myös itse. Riikosen mukaan keskustelu esitetään "monimutkaista 'tieteellistä' kieltä käyttäen" (s. 119). Kielen monimutkaisuus, joka tulee sivistyssanojen ja tieteellisten termien (ehkä jopa epätermien, putosin kärryiltä monessa kohtaa) vyörytys tekee tekstin paikoin vaikeaksi, mutta silti siinä oli jotain huumoria kutkuttavaa, arkisista askareista (parranajo) aina tähdistöihin ja sukuhistoriaan liikkuvat aiheet ovat todellista vyörytystä. Kysymykset ovat paikoin herkullisia.
Esimerkiksi seuraavien kysymysten (ja niihin annettujen vastausten) avulla kuvataan, miten avaimensa kotiin unohtanut Bloom kiipeää aidan yli, menee sisään keittiön ovesta ja päästää Dedaluksen sisään:
"Mitkä vaihtoehdot olivat nyt näiden kahden edessä, joista toinen oli harkitusti ja toinen (vastaavasti) huomaamattomasti avaimeton? - Bloomin päätös? - Kaatuiko hän? - Nousiko hän pystyyn konkussion vaurioittamana? - Minkä näkökuvien diskreetin suksession Stephen sillä välin havainnoi? - Ilmaantuiko mies taas toisessa paikassa? - Noudattiko Stephen hänen merkkiään?" (Ss. 606-608.)
Marion / Molly Bloomin välimerkitön sisäinen monologi on minusta teoksen tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Teksti hyppelee, ajatukset risteävät ja liukuvat lomittain, monet aikatasot, tapahtumat ja henkilöt ovat Mollyn ajatuksissa limittäin, lomittain, päällekkäin ja peräkkäin ja niin sanottua punaista lankaa on vaikea seurata. Voi lukea vain antamalla mennä ja nauttia kielen ja ajatusten virrasta. Verevä Molly on totisesti eri maata kuin kirjan muut henkilöt ja hänen monologinsa sopii ainoastaan kirjan viimeiseksi jaksoksi.
Käyttämättä minkäänsävyistä tieteellistä kieltä voisin tiivistää lukukokemustani kysymys-vastausmuotoon:
Kannattiko lukea? Kyllä. Miksi? Kiinnostava, klassikko, siihen viitataan ja siksi on hyvä tietää millainen se on. Mikä yllätti? Erotiikan käsittelyn suuri määrä. Nykylukija ei nikottele, mutta kirjan ilmestymisajankohdan huomioon ottaen varmaan melko rohkea teos. Suomennos? Saarikoskea, jokunen anakronismi, sujuvaa, notkeaa mutta onko täsmällistä ja "oikeaa", sitä en tiedä. Lukemisen sujuminen? Hidasta, tankkaavaa, hermostuttavaa, hihityksiä nostattavaa, innostavaa, sai nukahtamaan jokusen kerran. Uudelleenluku? Tuskin. Tosin uusi suomennos voisi saada kiinnostumaan. Tai sitten ei. Selailua ainakin voi harrastaa. Seuraksi? Teetä, kahvia, viskiä (Hirliin ehdotus, ei toteutettu), tummaa suklaata (pitää hereillä ja on sopivan älyllinen valinta), Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo (Gaudeamus 1985) ja HannaHin lukupäiväkirja. Muuta? Ääneenlukua voi kokeilla valikoidun pienin määrin, jos läsnäolevat potentiaalit kuulijat siihen suostuvat.
Nyt olen raahustanut Bloomin seurassa jo sivulle 550, josta alkaa uusi luku ja ilmeisesti dublinilaisodysseuksen nokka alkaa vihdoinkin kääntyä kotia kohti. Juuri lukemani jakso (ss. 419-549) on näytelmämuotoon kirjoitettu sekalainen ja hyppelehtivä, puhujasta ja ajatuksesta toiseen näennäisen sattumanvaraisesti liukuva monologien ja dialogien kokonaisuus. Jakso herätti välillä skeptisen mietteen: onkohan Joyce kirjoittanut tämän ihan tosissaan, jospa hän testasi mikä menee läpi. Ajatus ei tuntunut ihan oikealta, joten päätin vihdoinkin etsiä Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo -opuksesta (Gaudeamus 1985) taustoitusta juuri lukemalleni.
Miksiköhän tein sen vasta nyt? Riikonen kirjoittaa selkeästi ja avaa yleisellä tasolla romaanin viittauksia ja rakennetta. Nyt lukemani oli Kirke-jakso, joka tapahtuu Bella Cohenin ilotalossa. Bella on Homeroksen Kirke, joka muutti Odysseuksen miehet sioiksi. Riikonen kirjoittaa: "Taiteena esiintyy magia, symbolina huora ja kirjallisena tekniikkana 'hallusinaatio'. Koska tapahtumat on lähinnä esitetty eri henkilöiden hallusinaatioina ja mielleyhtyminä ja koska myös allegorisia henkilöhahmoja esiintyy, on lopultakin varsin vaikea hahmottaa, mitä jakson kuluessa oikeastaan 'tapahtuu'." (S. 106.)
Minulle jaksosta tuli mieleen kiirastulimaisen humalatilan kuvaus, jossa painajaiset, pelot ja fantasiat sekoittuvat hurjaan ja jäsentymättömään tanssiin. Riikosen kommentit ja tekstiselitykset avasivat järjettömiltä vaikuttavia kohtia, esimerkiksi Erinin tyttärien lausumassa rukouksessa Kirke-jakson sisältämä edeltävien tapahtumien yhteenveto ja kertaus näkyy Riikosen mukaan selvästi (s. 110-111). Sain tietää myös, että joidenkin tutkijoiden mukaan Bloomin taskussa kulkeva sitruunainen vaeltava saippua eli Wandering Soap (WS) viittaa William Shakespeareen.
Kunhan saan Odysseuksen luettua, voinkin tarkistaa Riikosen tutkimuksesta mitä oikein tuli luettua ja onko siellä muitakin vaeltavan saippuan veroisia juttuja. Vielä 172 sivua jäljellä.
Jätkät juopottelee jossain synnytyshuoneen alakerrassa tai niillä main, synnytykseensä juuttunut rouva vääntää yhdeksättä lastaan ja sairaanhoitajia - nunnia? - käy kuiskuttelemassa lääkärin korvaan. Bloom kaataa ryyppynsä naapurin lasiin. Miesten jutut menevät korkealentoisen ja ylevän viinapuheen suuntaan.
Paikalle saapuu Buck Mulligan, joka haluaisi ostaa Lambayn saaren vapaatilan perustaakseen sinne Omfalos-nimisen kansallisen hedelmöittämön, jossa tämä Irlannin siitoshärkä in spe "tarjoutuisi hedelmöittämään säätyyn katsomatta jokaisen naisen, joka mielisi saada täyttää luonnollisen tehtävänsä" (Joyce: Odysseus, s.395). Luonnollisesti hän tekisi siitospalvelunsa ilmaiseksi, jos naisten luonne ja ulkonäkö olisivat suotuisat.
Olen nyt tutustunut Gerty MacDowelliin, joka "oli totta totisesti niin kaunis esimerkki viehättävästä irlantilaisesta neitokaisesta, että parempaa ei voisi toivoa näkevänsä" (s. 341). Joyce kuvaa Gertyn kauneutta kuin viihdelukemistoa parodioiden ja neidon naistenlukemistojen/lehtien ohjeiden mukaista kauneudenhoitoa tavalla, joka sai minut hihittelemään. Ja vielä enemmän minua huvitti, kun tajusin kauppamatkalta palattuani ostaneeni Kiinteyttävää Pikakaunistajaa, josta en aiemmin ollut kuullutkaan enkä siten myöskään kuvitellut ostavani. Gertyn kuvattuun kauneuteen en senkään avulla pääse, mutta luetun kuvauksen ja oman ostoksen rinnakkaisuus oli aika hilpeää.
Ennalta en tiennyt kuinka paljon eroottisia haaveita, ajatuksia ja puheita Odysseuksessa kuvataan. Gertyn ja Bloomin katseluun ynnä vähän muuhunkin perustuvaa eroottista leikkiä kuvataan orgastisiksi kuvattuihin ilotulituksiin rinnastaen. Aikamoisen huikea kuvaus - Joycestako tämä rinnastus on alkanut vai onko kirjailija tuonut elokuvakuvastoa romaaniinsa?
Gertyn ja Bloomin kohtaamisen (en tiedä tapaavatko uudestaan) Joyce kuvaa hyvin sävykkäästi molempien ajatuksiin pureutuen. Gertyn ajatuksia kuvataan samanaikaisesti tapahtumien kanssa, Bloom pohtii asioita jälkikäteen märkää paidanhelmaansa harmitellen. Gertyn viihdelukemistoista poimituilta vaikuttavat rakkauskäsitykset yhdistettynä hänen alkoholin varjostamaan perhetaustaansa ja rampuuteensa, jonka Bloom pukee sanoiksi, tuovat tekstiin koskettavuutta ironian rinnalle:
"Hän [haaveiden aviomies] olisi pitkä ja leveäharteinen (hän oli aina ihaillut pitkiä miehiä aviomiehinä) ja hänellä olisi sädehtivän valkoiset hampaat huolellisesti hoidettujen viiksien alla ja he menisivät mannermaalle kuherruskuukaudeksi (kolme ihmeellistä viikkoa!) ja sitten, kun he asettuisivat asumaan söpöön siistiin kodikkaaseen pikku tupaseensa, niin joka aamu nauttisivat he yhdessä yksinkertaisen, mutta täydellisesti valmistetun aamiaisen, he kaksi aivan kahden ja ennen kuin hän meni toimistoonsa hän ottaisi rakkaan pikku vaimosensa tukevaan hellään hyvään syleilyynsä ja katsoisi hetken syvälle hänen silmiinsä." (James Joyce, Odysseus. S. 345-346.)
Eikö tämä saamarin kirja ikinä lopu? Olen vasta sivulla 318 ja jäljellä on vielä iloisesti 404. Mielentilani ei viime päivinä ole ollut ollenkaan otollinen Odysseuksen lukemiselle, mutta olen päättänyt etten lue muita kirjoja tähän väliin (paitsi ehkä sen Häjyt-sarjakuvan). Jos nimittäin luen muuta, en takuulla palaa takaisin Dubliniin Bloom-Odysseuksen seuraan ja sekös sitten harmittaisi ihan oikeasti. Olen siis sivulla 318 enkä vieläkään ole täysin varma, onko Bloom teoksen nimihenkilö Odysseus. Hän on kuitenkin ainoa, jonka kotona olevaan vaimoon viitataan koko ajan ja monien miesten puheissa. Onko uhkean pehmeä Molly sitten kirjan Penelope? Ja jos on, niin milloin hänen oma äänensä kuuluu vai kuuluuko ollenkaan? Ja milloin voisin olla jotain muuta kuin rasittuneen äkäinen, jolloin tämänkin opuksen lukeminen sujuisi?
Olen luopunut teestä, nyt tarvitaan stydimpiä aineita kirjan raviin. Kahvia siis.
Kauppareissulta ruokia kahteen talouteen, ruuanlaittoa ja siivoamista lähiomaisen luona, kaksi jaksoa Life on Marsia ja mukava yllätysvieras. Siinäpä muutamia tämänpäiväisiä syitä, miksi olen edennyt vasta sivulle 234. Sivulta 214 alkanut monien henkilöiden ehkä osittain samanaikaisten tekemisten kuvailu on ollut tavallaan kiinnostavinta (helpointa) Odysseusta tähän asti.
Tämänkaltainen romaani eroaa monessa suhteessa perinteisestä ja yksi eroavuus on siinä, että kirjassa ei ole vielä tullut vastaan henkilöä, johon voisi helposti kiintyä. Kerronnan hyppelehtivyys, samaan aikaan syvälle ajatuksiin menevä mutta kuitenkin etäisenä pysyvä kerronta ei salli samankaltaista kiintymyssuhdetta kirjan henkilöihin kuin toisenlaisessa kerronnassa. Leopold Bloom ja Stephen Dedalus ovat toki kiinnostavia hahmoja, heissä on kerronnan luomaa salaperäisyyttä, joka houkuttelee lukemaan enemmän. Heidän luonteitaan en pysty arvioimaan kuin hyvin pinnallisesti ja pieninä häivähdyksinä enkä usko, että häivähdyksistä kasvaa kokonaistulkintaa. Romaanin henkilöt lienevät minulle yhtä arvoituksellisia kirjan luettuani kuin he ovat nyt.
Oivalsin tämän kiintymys- tai miksi sitä sitten kutsuisikaan - asian eilen lukiessani ja mietin kuinka tärkeää tai tarpeellista kirjanhenkilöön kiintyminen on vai onko sillä merkitystä ollenkaan. En tarkoita pelkästään samastumista, vaan jonkinasteista välittämistä.
Kaiken sanaleikin ja ilmaisullisten ja kerronnallisten kokeiluiden keskellä Odysseuksessa on hienoja kuvauksia. Esimerkiksi seuraava lainaus, jossa Bloom miettii kylpemistään:
"Hän näki jo kalpean ruumiinsa kylvyssä pitkällään, alasti, lämpimän kohdusssa, tuoksuvalla sulavalla saippualla öljytty, pehmeästi valeltu. Hän näki kuinka vesi lirlirlorisi hänen vartalonsa ja raajojensa yli ja kannatti niitä, nosti niitä kevyesti ylöspäin, sitruunankeltaisia: hänen napansa, lihan umppu: ja näki kuinka hänen pensaansa mustat kiharaiset karvat virtailivat, virran tukka tuhansien lasten velton isän ympäri virtaileva, kaihoisa virtaileva kukka." (James Joyce: Odysseus. Tammi 1991: 84-85. Viides painos, ensimmäinen painos 1964. Suomennos Pentti Saarikoski.)
Englanniksi kohta kuuluu:
"He foresaw his pale body reclined in it at full, naked, in a womb of warmth, oiled by scented melting soap, softly laved. He saw his trunk and limbs riprippled over and sustained, buoyed lightly upward, lemonyellow: his navel, bud of flesh: and saw the dark tangled curls of his bush floating, floating hair of stream around the limb father of thousands, a languid floating flower." LInkki Google-kirjoihin, s. 89.
Olen päässyt Odysseusta vasta sivulle 198. Stephen Dedalus keskustelee kirjastossa Hamletista, Shakespearesta ja Anne Hathawaysta. Kirjastonhoitaja on kveekari, mistä muistetaan muistuttaa joka välissä.
Odysseus on mainio kirja monessa mielessä. Arkinen näkökulma: se on innostanut minut pesemään keittiön lattiaa, vaihtamaan kompostiastian, viemään roskia ja järjestelemään pöytiä. Siis siivoamaan. Pään sisällä teksti itsessään pölyttelee romaani- ja kerrontakäsityksiäni. Koska romaani ei varsinaisesti tempaise minua jatkuvasti mukaansa, lukeminen on hidasta, tajunnanvirta on tajunnanvirtaa, fonttikoko pientä ja kirja täynnä viitteitä ihmisiin, joista en tiedä ovatko he vain romaanihenkilöitä vai viittaavatko he nimillään johonkin reaalimaailman henkilöön, niin kirjan voi jättää parin sivun lukemisen jälkeen odottamaan seuraavaa lukuhetkeä. En kuitenkaan aio lukea muita kirjoja välissä. Sarjakuvia ehkä, ainakin Hirliin suositteleman Timo Mäkelän Häjyt-kokoelman, pohjalaisanalyysit menevät siinä irlantilaisuuden rinnalla ja lomassa.
Suhtaudun Odysseukseen ristiriitaisesti. Se on kiinnostava, olen innoissani sen lukemisesta, mutta liki joka sivulla joudun pohtimaan tuhlaanko vain aikaani, onko minun mahdollista ymmärtää siitä yhtään mitään. Tämän hetken vastaukseni molempiin mietteisiin on ei. Saarikosken käännös sujuu, kieli on notkeaa, mutta mukaan putkahtaneet anakronismit ovat häiritseviä ja niiden myötä alkaa pohtia kuinka moniin "hätäratkaisuihin" (Saarikosken oma sanavalinta Suomentajan sanoissa) kääntäjä onkaan joutunut turvautumaan.
Suurimman turhautumisen keskellä kannattaa muistaa, että Joycella on myös sellainen romaani, jonka suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana tehtävänä. Netistä löytyy Miikka Mutasen käännösnäytteitä. Eli Finnegans Wake, josta pätkän oheisessa klipissä lukee mestari James Joyce itse.
Sanomalehden toimituksessa käytävät keskustelut keskeyttää varis. Varis istuu - seisoo? - koivunlatvassa ja raakkuu kaula ojossa. Välillä se nokkii siipensä alta - kainaloaaan? - ja raakkuu taas nokka kohti taivasta. Varis kääntyy välillä toiseen suuntaan, raakkuu. Kukaan ei tule, kukaan ei vastaa - luulisin - ja tuuli heittelee oksaa sinne tänne. Lopulta varis lentää pois.
Niin kiinnostava kuin Odysseus onkin, pienet ihmeet kirjan ulkopuolella saavat helposti vedettyä huomion hyppelevän tekstin riveiltä. Nyt paistan eiliset makaronit, yritän taikoa niistä kaapista löytyvin lisukkein syömäkelpoisen aterian. Sitten jälleen kellanruskeaa haudutettua teetä (johon en kaada Bloomin tavoin paksua kermaa) ja palaan takaisin Telegraphin toimitukseen vai oliko se Evening Standard, herroja on toimituksessa niin monta enkä oikein tiedä keitä he kaikki ovat ja miksi juuri he ovat siellä. Alan siis lähestyä sivua 150 ja aion lukea sen ylikin, vielä en ole uuvahtanut.
Bloom on kiinnostava, Stephen Dedaluksesta en ole saanut otetta, tosin vähänhän on ollut esilläkin. Kirjahyllyssäni on kauan sitten hankittu Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo. Ehkä sitä kannattaisi lukea rinnalla. Parempi tosin olisi ollut aloittaa Homeroksesta, Saarikosken suomentamasta Odysseiasta pidän paljon, mutta lukemisesta on jo aikaa. Onneksi on Hannahin lukupäiväkirja, joka on ihan oikeaa pohdintaa. Oma lukemiseni taitaa olla vain tekstin virrassa ajelehtimista, viitteitä sinne tänne en ala penkomaan.
Kirjoitin Nonon kesädekkarisarjaan arvion P. D. Jamesin kiinnostavasta romaanista Kuoleman maku otsikolla Baronetin uskonnollinen kokemus.
Nyt olen keittänyt kupillisen kullanruskeaa teetä. Olen siis valmistautunut - seuraavana on vuorossa jo kauan lukemista odottanut James Joycen Odysseus. Katsotaan pääsenkö edes sivulle 40 vai uuvahdanko koko opukseen sivulle 150 mennessä. Vyötän kupeeni, vahvistan itseäni teellä (teetähän ne Irlannissakin juo, luulisin) ja aloitan. Nyt.
HannaH pyysi minua laatimaan runouden top 10 -listan. Pari vuotta sitten tein suosikkikokoelmieni listan. Runouden lukeminen ja vastaanotto ovat hyvin henkilökohtaisia prosesseja, ja listat ovat muuttuvaisia. Siksi voin laatia uuden listan, subjektiivisen lukusuosituslistan kokoelmista, joista itse eri syistä pidän. Paitsi HannaH'lle tämä on vastaus myös Marikille.
1. Carpelan, Bo: Kleen taulun nimi
Paul Kleen taulujen nimet ovat kiinnostavien ja osin humorististen proosarunojen lähtökohtana. Aakkosjärjestys.
2. Erämaja, Anja: Laulajan paperit Proosarunoissa näkökulma arkeen on pienesti vinksahtanutta. Hauska.
3. Heaney, Seamus: Soran ääniä
Kokoelma irlantilaisen nobelistin runoutta Jyrki Vainosen suomentamina. Runoissa läsnä muun muassa muistot, muistaminen ja Irlanti.
6. Lintunen, Maritta: Valaistut talot Muistoja ja menneisyyttä talojen ja huoneiden lävitse katseltuina.
7. Manninen, Satu: Sateeseen unohdettu saari. Dialogeja Virginian kanssa Hieno kieli, kiinnostavat teemat ja rakenne. Taustalle vaikka Kiiltomadon arvostelu.
9. Tossavainen, Jouni: Kerro En ymmärtänyt kokoelmasta paljon mitään, se ei edusta runoutta, jota ensisijaisesti lukisin, mutta silti Kerro on kiinnostava ja tutustumisen arvoinen.
"Minä rakastan sinua Harry // sinun puvuntakkisi tikkauksia, / kättä joka pujottautuu sulavasti hihasta, / läpi mustan silkkivuorin minä rakastan ---"
Näin alkaa Sanna Karlstömin uusimman runokokoelman Harry Harlow''n rakkauselämät (Otava 2009) ensimmäinen runo ja tätä kokoelmaa arvuuttelin kesälukemisteni alkulauseissa. En ole aiemmin lukenut Karlströmiä kuin runon sieltä täältä kahta aiemmin ilmestynyttä kokoelmaa Taivaan mittakaava (2004) ja Päivänvalossa (2007) selatessa.
Kokoelman nimihenkilö viittaa reesusapinoilla kokeita tehneeseen amerikkalaiseen psykologi Harry Harlowiin. Harlow tutki miten emosta erottaminen ja sosiaalinen eristäminen vaikuttivat apinoihin. Runotulkintakykyni eivät riitä kokoelman tarkkaan analyysiin, joten välitän vain oman lukukokemukseni pintaa.
Ilmeisen moniäänisen kokoelman keskiössä on Harlow ja se mitä hän ajattelee rakkaudesta ja kiintymyksestä. Hän tarkkailee koeapinoitaan ja näiden suhdetta rakennettuihin äiteihin. Kokeiden julmuus tulee esiin, samoin tutkijan häilyvä ja ihmettelevä käsitys tunteista ylipäänsä.
Karlströmin kieli on minusta äärimmäisen hienoa ja lumoavaa, hän kirjoittaa runoa moni-ilmeisesti ja on koko ajan ilmaisussaan äärettömän tarkka runojen aukkoisuudesta huolimatta. Hän houkuttelee lukemaan, ei mässäile eläinkokeiden kamaluudella, mutta silti kokeiden julmuus ja epäeettisyys tulevat voimalla läpi.
Yhtenä keskeisenä teemana tuntuu olevan juuri rakkaus ja kyvyttömyys osoittaa tai ymmärtää rakkautta. Tutkimuksen kautta ei voi oppia ymmärtämään tunteen olemusta. Kokoelman tunnelma on minusta hyvin surullinen, hienojen teorioiden ja tutkimusten jölkeen nimihenkilö lopulta istuu työpöytänsä ääressä viskipullo pöydänjalan vieressä edustamassa suurta palkintopokaalia. Clara, ehkä Harryn vaimo, tarkkailee miestä sivusta, ehkä rakastaa, ehkä myös lähtee, ehkä palaa. Kokoelma houkuttelee lukemaan ja tulkitsemaan uudestaan.
Tarkempia erittelyjä voi lukea esimerkiksi Kiiltomadosta ja Helsingin Sanomista. Mutta ennen kaikkea runokokoelma kannatta lukea itse.
Hirlii houkutteli tunnistamaan kesälukemisensa ensimmäisen ja viimeisen virkkeen mukaan. Tunnistin seitsemästä vain kolme, joku lisäksi tuntuu melkein tutulta mutta ei ihan. Ajattelin Hirliin jäljessä listata omia lukuehdokkaita halukkaille arvailtavaksi, mutta koska en yleensä halua lukea etukäteen luettavaksi valitsemieni kirjojen loppulauseita, tyydyn tylsästi vain alkulauseisiin.
Tänä kesänä olen yrittänyt pitää kirjapinoni mahdollisimman vähäniteisenä, jotta yllätyslöydöillekin olisi tilaa. Ikävä kyllä vähäniteisyys ei takaa vähäsivuisuutta. Yhden kesäkirjapinon olen jo urakalla lukenut ja siksi nyt on hieman tekstinkarttelua ilmassa. Oheiset kirjat ovat lukupinossani, mutta voi olla, että lomalla luen niistä vain jonkun. Vinkiksi voin kertoa, että mukana on muun muassa klassikoita, hömppää, runoutta ja nuortenkirjallisuutta:
1. Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaiden päästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.
2. Kysyin kerran äidiltä, kuka isäni on.
3. Kolossa maan sisällä asui hobitti.
4. Siihen aikaan kun onneton rakkaus kiusasi ihmisiä niin kuin myrskyinen sää ravistelee vanhojen talojen kattolevyjä, siihen aikaan Budan rannalla asusti iäkäs laivamies nimeltä Drapcsik; hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä pelastamalla ihmisparkoja, jotka etsivät kuolemaa Tonavaa pyörteistä.
5. Harvinaisen helteisenä päivänä heinäkuun alussa, iltapuolella, lähti eräs nuori mies S:n syrjäkadun varrelta vuokraamastaan pienestä huoneesta ja alkoi astella hitaasti, kuin epäröiden, K:n sillalle päin.
Nonossa esitellään kesädekkareita, ensimmäisenä on vuorossa Eeva Tenhusen kolme teosta. Lisäkirjoituksia otetaan mieluusti vastaan. Jutut voi lähettää joko Nonon tai minun sähköpostiin.
Luultavasti tämä on Josephine Teyn syytä. Ainakin vaikutusta. Ehkä hän vetosi minussa piilevään arkistojen ja historiallisten dokumenttien säilyttämisen kannattajaan. Tai ehkä hän vain oli hyvä kirjailija, joka osasi lumota minut tarinallaan. Niin tai näin, hänen syytään, ansiotaan tai vaikutustaan se on.
Pidän näet usein dekkareista, joissa on kaksi aikatasoa. Siis sellaisista, joissa teoksen nykyhetkestä käsin yritetään ratkaista kaukaiseen (vähintään vuosikymmenten takaiseen) aikaan sijoittuvaa rikosta.
Josephine Teyn Ajan tyttäressä (Sapo 18, 1956; The Daughter of Time, 1951) rikostutkija Alan Grant on sidottu sairaalasänkyyn loukkaantumisensa jälkeen. Hän on kiinnostunut kasvoista. Ystävä tuo hänelle viihdykkeesi historiallisia muotokuvia ja niiden joukosta Grant löytää vuosina 1483-1485 hallinneen Rikhard III:n kuvan. Grant kiinnostuu kuvasta ja alkaa sairaalasängystään käsin tutkia olisiko Rikhard todellakon voinut murhauttaa pienet veljenpoikansa. Apunaan hänellä ovat ystävien kantamat lisämuotokuvat, kirjalliset dokumentit ja kirjat (muistaakseni). En muista mihin lopputulokseen Grant päätyi, mutta taidanpa kesällä lukea kirjan pitkästä aikaa uudestaan.
Ajan tytär oli siis lajissaan ensimmäinen lukemani tämänkaltaisen dekkarigenren edustaja ja sen jälkeen olen lukenut niitä jonkun verran. Suosikkejani ovat Colin Dexterin Neidonmurha (Otava 1991; The Wench is dead, 1989), jossa myös poliisi, komisario Morse, ratkoo sadan vuoden takaista rikosta sairaalavuoteesta käsin) sekä Stephen BoothinJääkylmät jäljet (Blue Moon 2004; Blood on the Tongue, 2002) ja Peter RobinsoninKuiva kuuma kesä (Blue Moon 2002; In a Dry Season, 1999), joissa toisen maailmansodan aikainen rikos tulee tutkintaan nykypäivänä.
Tey ja Dexter tukeutuvat akateemisesti dokumentteihin ja päähenkilön arvoituksia ratkovaan älyyn, Boothin ja Robinsonin teoksissa vanhat rikokset tulevat esiin ja mahdollisesti kytkeytyvät uuteen rikokseen tai muulla tavoin liittyvät nykyhetkeen.
Parhaillaan luen islantilaisen Arnaldur Indriðasonin teosta Mies järvessä (Blue Moon 2007; Kleifarvatn, 2004), jossa kulkevat rinnan nykyhetki ja kylmän sodan aika, muun muassa 1950-luvun DDR. Kiinnostava rakenne ja tarina.
Kahden aikatason romaanit ovat muutenkin mielenkiintoisia, eivät vain dekkareissa. Vinkkejä hyvistä tämäntyyppisistä kirjoista vastaanotetaan kommenteissa!
Kirjallisuuden aikamatkatarinat ovat minulle usein hankalia, siksi tyydynkin lukemaan niitä vain lasten- ja nuortenkirjoista. Ajan käsite, rinnakkaismaailmat, mahdolliset maailmat, kaikki ne ovat sellaista kieputusta, että minun filosofian taidoillani ei tarinoiden ytimestä saada kiinni. En osaa lukea scifiä, mutta lasten- ja nuorten fantasian aikamatkoihin tartun joskus, Pääsiäisenä luin kaksi, jotka olivat paitsi hyviä myös erilaisia keskenään. Hieman ymmälleen niistä jätti minut ainakin toinen.
Elisabet AhonAadan aikaikkunassa (Otava 2009) sukelletaan nykyhetkestä 1960-luvun Helsinkiin. Yhdeksänvuotiaasta Aadasta on mukavaa istuskella leveällä ikkunalaudalla ja katsella Mannerheimintien elämää. Eräänä aamuna vastapäinen toimistotalo häviää ja tytön silmien eteen avautuu ukin valokuvista tuttu näkymä: korkea kallio ja pari pientä puutaloa. Toisessa niistä ovat Aadan isovanhemmat asuneet ennen muuttoa tien toiselle puolelle kerrostaloon, jossa Aadakin äitinsä kanssa asuu.
Aada kykenee siirtymään ajassa 40 vuotta taaksepäin ja tuossa ajassa hän tutustuu kutakuinkin samanikäiseen Marjutiin ja tämän pikkuveljeen Jarmoon, joiden kautta Aada tutustuu 60-luvun elämään ja tapoihin. Uudet ystävät ovat muutoksen kynnyksellä: puutalot on määrätty purettaviksi ja perhe etsii uutta asuntoa. Aadan 60-lukulaiset kotikulmat näyttäytyvät aivan erilaisina: kännykkäkauppojen ja pizza-kebab -baarien tilalla on paperi- ja maitokauppoja, sekatavarakappoja, lihakauppoja, jäätelöbaareja.
Aikaikkunan avautuessa Aada kykenee kulkemaan kahden ajan välilä. Ajat myös sekaantuvat: kännykkä toimii 60-lukulaisen puutalon pihalla, samoin Valion baarin servietti ja palkkioksi saatu kultaketju kulkeutuvat Aadan omaan aikaan. Myös huoli isoäidin terveydestä yhdistää kahden eri ajan lapset ja sitä kautta päästään tarkastelemaan monissa asioissa tapahtunutta edistystä, jolloin kirjasta ei tule "ennen oli kaikki paremmin" -nostaligisointia. Aikavierailujen tarkoin rajattu aika on tällaiselle aikamatkan kuvaukselle vain eduksi.
Aho kirjoittaa sujuvasti ja mukavalla otteella. Aadan aikaikkuna on antoisa rinnastaessaan kaksi monin tavoin erilaista elämäntapaa ja se on oivallinen kirja aikuisellekin.
Aivan toisenlainen on sitten Marja LuukkosenKivinen kello (Tammi 2007). Vuonna 1977 teini-ikäisen Mallan vanhemmat ovat vuokranneet vanhan mummonmökin, jossa ei ole mitään mukavuuksia, ei sähköä eikä vesijohtoa. Tarkoitus on elää mahdollisimman luonnonmukaisesti ja myöhemmin ehkä muuttaa mökkiin ympärivuotisesti asumaan. Ilman mukavuuksia eläminen on kuitenkin raskasta ja vähitellen vanhempien välit kiristyvät. Pyöreällä kivellä istuva Malla kuuntelee alkavaa riitaa ja toivoisi olevansa jossain aivan muualla. Hän lähtee pihan takana olevaan metsään ja alkaa seurata oravaa, jonka käpälässä on kultainen rengas.
Malla eksyy metsässä ja kun hän vihdoin jonkun tunnin kuluttua löytää takaisin kotimökille, on aikaa kulunut 26 vuotta. Kaikki on muuttunut, tiet ja piha pusikoituneet, mökki rapistunut ja asumaton. Tästä alkaa Mallan etsintä. Miten ujuttautua takaisin vanhempien elämään, vanhempien joissa 26 vuoden muutokset näkyvät ja jotka eivät tunnista teini-ikäisenä pysynyttä tytärtään? Muuttunut maailma on Mallalle vieras: kännykät tietokoneet, mikrot, uusi raha - ainoastaan 70-lukuinen muoti näyttää pysyneen samana.
Mallan tunnistavat ainoastaan omalaatuisia aikakokeita tekevä vanha metsuri sekä kehityksessään lapsen asteelle jäänyt 19-vuotias veli Jaakko, joka ei ollut edes syntynyt Mallan katoamisen aikaan.
Kaikkea tätä Luukkonen kuvaa oivaltavasti ja eläytyen niin kuin yleensäkin fantasiakirjoissaan. Arki on arkea, mutta eläimet ja erilaisten vammautumisten vuoksi erityisherkät ihmiset näkevät ympäristöstään enemmän oli se sitten totta tai harhaa. Salaperäiset kivet, pihlaja ja tietäjäksi epäillyn naisen mökki ovat salaisuuden keskiössä.
Mietin lukemisen mittaan millaiseksi tämä aikamatka kiepautetaan teoksen lopussa. Marja Luukkosen teoksissa on aikamatkailtu ennenkin, esimerkiksi hienossa kansanperinteestä ammentavassa nuortenfantasiassa Kivi, joka tahtoi takaisin järveen (Tammi 2002). Nyt jäin jotenkin ymmälleni niin kuin usein aikamatkailun kiemuroita pohtiessani eri kirjojen yhteydessä. Mallan aikamatkailun (osittainen) selitys löytyy aivan kirjan lopusta ehkä parhaimpaan rinnakkaisten ja mahdollisten maailmojen tyyliin:
Kaikki tapahtumat olivat jo olemassa ja odottamassa, elämä otti niitä miten halusi, sirotteli sinne tänne, solmi niistä uusia kuvioita. Hänet se oli heittänyt väärään tulevaisuuteen ja palauttanut takaisin siihen aikaan johon hän kuului. Ja se aika oli tällä kertaa juuri sellainen kuin pitikin.
Kirjan tapahtumien valossa voikin miettiä, oliko Malla jo alun alkaen väärässä ajassa, oliko elämä heitellyt häntä ja hänen läheisiään ajassa sinne tänne kunnes viimein kaikki on oikealla kohdallaan. Aikamatkailu on monimutkainen juttu, sen vahvisti taas tämäkin kirja. Mutta lukea se kannattaa, Marja Luukkonen on minusta kotimaisen (nuorten)fantasian eturivin kirjoittajia.
Luin kirjaa hitaasti, vain luvun silloin tällöin. Enempää en kerralla kyennyt vastaanottamaan, vaikka äkkiseltään luulisi sarjakuvien olevan helposti nautittavia ja luettavia. Eivät ne ole, ei ainakaan Alison BechdelinHautuukoti - tragikoominen perheeni (Like 2009. Fun home - a family tragicomic 2006. Suom. Taina Aarne.)
Omaelämäkerrallinen Hautuukoti (englannin Fun house tulee isän työpaikasta funeral home) kertoo ahdistavan ja salaisuuksien täyttämän perhetarinan. Kolmilapsisen perheen isä pyörittää suvun hautaustoimistoa ja opettaa samalla kirjallisuutta. Äiti valmistelee väitöskirjaa ja harrastaa vakavasti näyttelemistä. Lapset yrittävät selviytyä omilla tavoillaan kartanomaisessa kodissa. Perhettä hallitsee liki despoottinen isä, jonka sisustus- ja restaurointi-innostuksen rinnalla perhe tuntuu tarpeelliselta vain hopeankiillotukseen, pölyjen pyyhkimiseen, puutarhanhoitoon ja niin sanotun normaalikuvan täydentämiseen.
Normaalikuva on pikkukaupungissa tarpeen, koska perheen isä peittelee kaikin tavoin homoseksuaalisuuttaan. 19-vuotiaana opiskelijana Alison puolestaan toteaa teoreettisesti päätellen olevansa lesbo. Hän ei kiipeä kaappiin, vaan astuu avoimesti esille ja kirjoittaa vanhemmilleen kirjeen. Neljä kuukautta myöhemmin Alisonin isä kuolee vain 44-vuotiaana eikä Alison osaa päättää onko kyseessä itsemurha vai onnettomuus.
Sarjakuva on hyvin intensiivinen ja se noudattaa osin muistin ja assosiaatioiden logiikkaa yrittäessään tunkeutua salaisuuksien sisään. Teos on kuvaus isästä ja tyttärestä, äitiä kuvataan jonkin verran, kaksi veljeä jäävät sivuun. Laajimman käsittelyn saavat isän kuolema ja Alisonin oman identiteetin ja seksuaalisuuden kuvaaminen.
Hautuukoti on hyvin kirjallinen, usein kuvat tuntuvat sivuseikoilta, itse teksti on paljon tärkeämpi. Alisonin ja isä-Brucen elämää lähestytään kirjallisuuden kautta. Heidän kohtaloitaan ja ratkaisujaan puretaan rinnastuksilla heidän suosikkikirjailijoittensa elämiin ja teoksiin. Ratkaisu toimii, koska Bechdel on pohtiva ja kyselevä kirjoittaja. F. Scott ja Zelda Fitzgerald, Kultahattu, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Coletten elämäkerta ja James Joycen Odysseus ovat keskeimmät, joihin Alison ja Bruce vertautuvat. Äitiä puolestaan lähestytään hänen harjoittelemiensa näytelmien kautta, osuvimpana Oscar Wilden Tärkeintä on olla aito (The Importance of Being Earnest).
Alisonin kehittymistä, traumoja ja vapautumista lähestytään myös vanhojen päiväkirjojen kautta, joissa näkyy hipaisuja ajan poliittisista melskeistä (esim. Watergate-skandaali). Päiväkirjamerkinnät voisivat paikoin melkein olla hupaisia, ellei koko ajan taustalla olisi perhe-elämän kulissimainen ja ahdistavan yksinäinen elämä, johon Alison reagoi esimerkiksi kirjoittamalla ensin piinallisen rehellisesti liki kaiken ja sen jälkeen alkamalla neuroottisesti kyseenalaistaa omia kokemuksiaan ja kykyään tulkita tapahtuneita asioita.
Hautuukoti on voimakas lukukokemus. Bechdel on taitava kirjoittaja, hän lähestyy vaikeaa omakerralista aihettaan tunnustuksellisesti ja samaan aikaan sivullisena tarkkailijana. Vaikka hän on myös mainio kuvantekijä, on teoksessa kuitenkin keskeistä kerrontatapa, jolla itse tarina kerrotaan. Ei ole ihme, että merkittävällä Eisner-sarjakuvapalkinnolla vuonna 2007 palkittu teos on myös nostettu ilmeisesti ilmestymisvuotensa parhaiden teosten listalle.
.. se olen minä. Ainakin jos Gummeruksen viihdelukija-testiin on uskomista. En kuulemma kaipaa pintaliitoa ja glamouria (no en), todelliset tunteet ja arjen sankarit innostavat enemmän (taatusti). Kustantamo suosittelee luettavakseni Cathy Kellyn uusinta eli Rakkauden kielioppia. Koska kieliopit ovat mielestäni hyödyllisiä opuksia, on pakko todeta, että aika osuvasti oli viihdelukemiseni määritelty, vaikka kysymyksien perusteella odotin muuta.
Kun kirjastolainen kirjoittaa kirjan ja se vielä arvostellaan Hesarissa, niin pitäähän teokseen tutustua. Erikoiskirjastonhoitaja Jani Niemisen esikoisrunokokoelma Kylässä (Like 2009) vaikutti kritiikin perusteella kiinnostavalta. Hankin kirjan käsiini, luin ja pidin.
Koska takakannessa ja kustantajan esittelyssä korostetaan kirjailijan asuneen Alavudella niin lähden siitä, että kokoelman kasvutarinan taustalla on kyseinen eteläpohjalainen pikkukaupunki. Runon minä, kertoja tai keskushenkilö, miksi häntä sitten haluaakaan nimittää, muuttaa perheensä mukana meren rannalta matalalle maalle, entiselle merenpohjalle. Isoisä - Uroskarhu -, isoäiti, vanhemmat, ystävä Teuvo, salaperäinen Tietäjä, isän uusi MachoPonchoNainen, Harriet ja Harrietin poliisi-isä sekä Kulma-Baari tulevat teoksessa pojan lisäksi tutuksi.
Pojalle tärkeä isoisä on teoksessa varsin keskeinen hahmo. Isoisän elämää taustoitaan kursivoiduissa runoissa, jotka ovat suoraa jatkoa isoäidin samoin kursivoidulle testamentille. Kolmen sukupolven kivulias elämä ja kasvu tulevat kokoelmassa hyvin esille. Kokemukset ovat kipeitä eivätkä kaikki, jos kukaan, ole onnellisia. Kiiltokuvia ei tunneta. Pojan vatsassa kasvaa Möykky, vanhemmat eroavat, isovanhemmat kuolevat, "Teuvo on suljettu osasto", Teuvon isä löytää lopulta vahvan oksan eikä Harrietinkaan kanssa aina suju ja lopulta tyttö lähteekin ehkä "Pariisiin tai ainakin Helsinkiin".
Runojen absurdit kuvat ja tapahtumat tuovat paikoin mieleen maagisen realismin. Tätä kautta runoihin tulee uutta ulottuvuutta ja kokoelman "Alavus" (joka mainitaan vain kerran itse runoissa: "Olkihattuisen harmaaparran [Tietäjä] paidassa lukee Alavuden Kipinä.") alkaakin vaikuttaa liki pohjalaiselta Macondolta.
Pidän Niemisen hieman särmikkäästä huumorista ja siitä, että kokoelmasta kehittyy tarina ja aukkoinen kasvukertomus. Kannatti siis lukea. Ja jos Pohjanmaalle sijoittuvat nuorten miesten kasvutarinat kiinnostuvat, niin ehdottomasti kannattaa lukea myös Arto Mellerin mainio novellikokoelma Rubiinisilmäinen pääkallosormus (Otava 1985).
Kahvipavut voi paahtaa vaaleiksi, tummiksi tai vieläkin tummemmiksi. Kahvi on mustaa, kunnes siihen kaadetaan maitoa. Musta kahvi on pahaa, rasvaisella maidolla jatkettuna hyvää, koska pieni määrä maitorasvaa irrottaa kahvista aromeja. Kahvi on tervellistä kohtuullisina määrinä ja haitallista suurina. Kahvi herättää aamuisin ja illalla nautittuna saattaa aiheuttaa unettomuutta. Kahvi voi rentouttaa, närästää, olla ajatuksien stimuloija, oma rauha, kitkerä tuoksu, työn tauko, pakkopullan lisäke tai korvike.
Omat kahvikokemukseni ja luetuista poimani tiedot muodostavat käsitykseni kahvista. Jokin tuossa ylläolevassa tekstissä saattaa olla kuva. Tai sitten ei.
Kaikella tällä ei ole mitään tekemistä Juhani Ahvenjärven teoksen Kahvin hyvyydestä (1997) kanssa, en edes lukenut sitä kahvikuppi kädessäni. Myönnän että tartuin sinisilmäisesti teokseen luullen pääseväni lukemaan oodeja kahville. Ei ollut oodeja eikä sitä kahviakaan kuin yhden runon ja tulkinnan verran. Teos on takakannen mukaan tarkoitettu sanataiteen opiskelijoille (tämän luin vasta kirjan luettuani).
Teoksen nimi tulee runokuvia ja niiden väistämistä kuvaavasta esseestä tai artikkelista, jossa runoilija kirjoittaa runon visuaalisuudesta ja edellisen kokoelmansa Viivoitettu uni (1996) vastaanotosta ja sen tarkoituksellisen kuvattomuuden herättämistä ajatuksista. Siis muuan muassa näistä. Kirjoituksessa on kokoelman ainoa kahviruno ja sen tulkinta, jossa päädytään kuvan katoamiseen tekstin pinnan alle.
Kokoelman kolmannessa osassa Ahvenjärvi taustoittaa joitakin Viivoitetun unen ja Hölkkä-kokoelman (1992) runoja, omien sanojensa mukaan 'kirjoittaa selityksiä'. En ollut monestikaan samaa mieltä kirjoittajan kanssa hänen omista runoistaan - luin niitä aivan toisin. Minusta oli kyllä erittäin kiinnostavaa lukea Ahvenjärven selityksiä, lukiessani väittelin hänen ajatustensa kanssa ja päädyin joissakin tapauksissa hylkäämään omassa luennassani hänen tulkintansa. Kirjailija voi valottaa tekstiensa taustoja, muttei lopultakaan ohjailla tulkintaa eikä runoilija siihen pyrkinytkään. Vastahankaisista ajatuksistani huolimatta nämä taustoitukset ovat mielenkiintoisia ja sai toivomaan, että muutkin runoilijat kirjoittaisivat enemmän taustoja auki. Tai sitten ei, en oikeastaan ole varma.
En myöskään ollut samaa mieltä selityksissä käsitellystä muistinmenettämisen ihanuudesta. Luin kyseistä kohtaa bussissa, jonka radiosta alkoi soida vanha euroviisu Ding-dinge-dong, viisu jota olen inhonnut ja johon olen vähitellen alkanut suhtautua leppoisammin. Nyt laulu sai minut hyvälle tuulelle ja hoopoa viisua vasten Ahvenjärven tekstissä ilmaisemat ajatukset saivat minut miettimään muistojen olemusta tarkemmin. Ahvenjärvi toki puhuu luovuudesta eikä niinkään elämästä, hän puhuu muistinmenetyksen tyhjyyden sijasta "uudenlaisen merkityksen täyteydestä" ja vierauden tunteen merkityksestä luovuudelle.
Kahvin hyvyydestä on samalla tavalla ristiriitainen kuin kahvikin. Se on stimiloiva, mutta liiallisesti nautittuna hermostuttava ajauskiihdytin. Se antaa hyvin mielenkiintoisen näkökulman runon visuaalisuuteen, kuvien merkitykseen. Vaikka en kokoelman kaikista varsinaisista runoista niin innostunut ollutkaan, herätti teos kiinnostuksen Ahvenjärven muuhun tuotantoon. Ja ehdottomasti Kahvin hyvyydestä kannattaa lukea.
Olen nyt kahtaalla törmännyt Guardianin tuhannen opuksen pakko-lukea -listaan. HannaH haastaa kertomaan kuinka monta kukin on listan tuhannesta romaanista lukenut (minä sain varauksin tulokseksi 111). Kirjastonhoitaja Kuortti puolestaan on heittänyt listan nurkkaan ja päättänyt luoda lukijoidensa kanssa suomalaisten romaanien lukusuositusten listan. Hauska idea! Ajattelin osallistua, nyt menen seisomaan kirjahyllyni eteen ja laskemaan enttententteninä mitä listalle suosittelisin. Suositelkaa tekin!
Alkuvuoden vinkkausrumba on kolmea vajaa valmis. Olen koko tammikuun suunnitellut vinkkauslistoja, lukenut uusia lasten- ja nuortenkirjoja, päivittänyt muistiani vanhoista opuksista, miettinyt menisikö juuri tämä niille kolmetoistavuotiaille, innostuisivatko pienet ekäluokkalaiset koirista vai täydellistä hirviöistä, mitä tarjota luettavaksi ysiluokkalaisille. Viikonloppu ja alkuviikko menevät samaa putkea, lukulistalla ovat muun muassa Melissa Marr'n Ilki ihana, Marcus Sedgwickin Miekkani laulaa, Markus Hotakaisen Tildan tähdet, Sarah Prineasin Taikavaras ja Esko-Pekka Tiitisen Villapäät.
Lukemisen ohella mietin, miten houkutella se kaikkein lukuhaluttominkin tarttumaan kirjaan - ja pakkohan niiden on, iso osa kuulijoistani joutuu kohtsillään tekemään kirjaesitelmän. Mutta mistä löytää juuri se opus, joka joko innostaisi tai ei nyt ainakaan täysin vastenmieliseltä kuulostaisi.
Kaiken tämän pähkäilemisen jälkeen on ollut ihanaa huomata, kuinka joku kuulija on tarttunut esille asetettuun vinkkauskirjaan ja alkanut heti lukea muun luokan hälistessä ympärillä, tai ratkaista samaan kirjaan tarranneiden teinipoikien kina kantamalla takahuoneesta romaanin lisäkappaleita. Pieniä onnistumisen tunteita, vaikkei tietäisikään mitä mieltä kirjasta he ovat sen luettuaan. Iloa tuottaa myös hälisemätön kuuntelu. Kirjoista puhuminen on kivaa!
Kuvaromaani ei ole romaani, jossa tekstin koristeena on kuvia vaan teos, jossa kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Näin on ainakin Brian Selznickin Hugo Cabret'ssa, jonka alaotsikko määrittelee juuri kuvaromaaniksi (Tammi 2008; The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures, 2007; suom. Helene Bützow).
Hugo Cabret on nuortenromaani, joka alkaa professori H. Alcofrisbas'n lyhyellä johdannolla. Professori haluaa kertoa lukijoille tarinan vuodelta 1931, jolloin romaanin nimihenkilö, 12-vuotias pariisilainen orpopoika, löysi "arvoituksellisen piirroksen", joka muutti hänen elämänsä. Ja miten tarina kerrotaankaan - 543-sivuisen kirjan lukee liki yhdeltä istumalta. Asiaa tietysti auttavat teoksen 284 piirrosta ja lukuisat still-kuvat vanhoista elokuvista sekä tekstin väljä ladonta.
Hugo on horologin eli kellosepän poika, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen on asunut setänsä, Montmartren aseman kellonhoitajan, luona ja toiminut tämän apupoikana. Nyt juoppo setä on kadonnut. Hugo asuu aseman yläkerrassa ja kiertää yksin salaa hoitamassa kelloja, koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa missä asua. Ruokansa hän varastaa mistä voi.
Poika varastaa muutakin, nimittäin lelukauppiaan kojusta pieniä mekaanisia esineitä voidakseen korjata museon vintiltä löytyneen itseliikkujan. Hugo uskoo, että kirjoitusasennossa oleva hahmo voi välittää hänelle viestin kuolleelta isältä, joka pakkomielteisesti oli korjannut salaperäistä mekaanista miestä. Hugon apuna on isältä jäänyt muistikirja. Eräänä päivänä lelukojua pitävä mies saa pojan kiinni itseteosta, varastamasta pientä sinistä leluhiirtä ja takavarikoi kirjan.
Tästä alkaa tarinan vyöry, joka johdattaa lukijan lopulta elokuvien taikamaailmaan ja elokuvan alkuhistorian cinemaagikon Georges Méliès'n jäljille. On kyse elokuvista ja unista, toisesta maailmasta, josta jokainen elokuvia katsova on osallinen. Selznickin kirja on nuortenkirja ja se näkyy tekstissä, joka on paikoin melko simppeliä. Mutta yhdessä tarinaa eteenpäin vievien lyijykynäpiirrosten ja elokuvien stillkuvien kanssa romaanista kasvaa viehättävä ja kiinnostava, koskettavakin kuvaus ystävyyden ja luottamuksen kasvusta, oman itsen ja murskaantuneiden unelmien uudelleenlöytämisestä, taikuudesta - ja elokuvasta.
Jos on kiinnostunut elokuvista, kannattaa ehdottomasti tarttua Hugo Cabret'hen. Nuortenkirjamaisuus ei haittaa, vaikka on myönnettävä, että välillä mietin olisiko tarinasta saanut vielä enemmän irti, jos se olisi kirjoitettu suoraan aikuisille. Teksti ei ole aivan tarinan ja elokuvan maagisuuden tasalla, olisin kaivannut siihen hieman enemmän runoa. Mutta tällaisenakin kirja kiinnostava ja ehkäpä se herättää myös joidenkin nuorten kiinnostuksen elokuvan varhaiseen historiaan.
Romaanin lopussa olevissa kiitoksissa kirjailija valottaa teoksen taustoja. Mukana on myös linkki, jossa voi tutustua Maillardet'n itseliikkujaan. Kannattaa katsoa esittelyvideot. Kirjalle omistetuilla verkkosivuilla on myös kaikenlaista kiinnostavaa.
Georges Méliès'n ehkä kuuluisimpaa elokuvaa Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902), joka on parillakin tavalla keskeinen romaanin tarinassa, pääsee katsomaan nimen linkin kautta.
Joulupaketista paljastui toivottu lahja, Aino Kallaksen Valitut teokset. Kirjahyllystä näet puuttui yksi lempikirjoistani eli Reigin pappi. Surmaava Eros -sarjan (Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Sudenmorsian) lisäksi en ole juuri Kallasta lukenut, päiväkirjojen ensimmäisen osan alkusivuille uuvahdin nopeasti. Muu tuotanto on jäänyt selailun ja suunnitellun lukemisen asteelle, mutta nyt oma kirja mahdollistaa laajemman tutustumisen. Joulunpyhinä luin suuresti nauttien Katinka Raben. Harvemmin innostun lapsuuskuvauksista, mutta vuonna 1920 ilmestynyt Katinka Rabe - kirja lapsesta on erittäin hieno teos, sellainen, jota Surmaava Eros -sarjan ohella voi lukea useampaan kertaan. Omaelämäkerralliseksi ja impressionistiseksi mainittu romaani kuvaa Katinkan elämää syntymästä kymmenvuotiaaksi, jolloin tytön lapsuus loppuu traagisen tapahtuman myötä. Teos myös laajenee perhe- ja sukukuvaukseksi, tosin tiukasti rajaten ja valikoiden. Katinka on aito Rabe, sukunsa valioyksilö. Pienin kuvin Kallas rakentaa Katinkan vanhempien, isoäidin ja imettäjä-Annin luonnekuvia, mutta keskiössä on koko ajan Katinka itse. Romaanin kieli on minusta tuoretta, sen vanhanaikaisuudessakin on jotain modernia. Vanhanaikaisuuden ja modernin sekoituksesta syntyy ajattoman herkkavireinen kokonaisuus.
Aila puolestaan astui vieraaksi TV-ruudun läpi. Ammattina suomalainen kirjailija: Aila Meriluoto oli kiinnostava ohjelma kaikessa aukkoisuudessaankin. Ja ohjelman jälkeenhän hyllystä saattoi kaivaa Vaarallista kokea - Päiväkirjan vuosilta 1953-1975 sekä Lasimaalauksen (1946) ja Kimeän metsän (2002). Vaarallista kokea oli ensilukemalta elämys, jokin hyvin yksityinen (tosin ehkä rankasti editoitu) kuvaus tarjosi lukijalle yleispätevän kurkistuksen naisena olemiseen. Esikoiskokoelman Lasimaalauksen runot ovat toki komeita, mutta silti minuun vetoavat enemmän Kimeän metsän ironisen ilottelevat vanhuutta käsittelevät sekä menneisyyttä esiin maalaavat runot. Ajallisesti pidempi ja syvempi näkökulma kantaa, vaikka suomalaisessa kaanonissa Lasimaalaus pysynee klassikkona eikä Kimeä metsä kaanoniin yllä.
Joissakin runoissa on säkeitä, jotka puhuttelevat. Ehkä vain yksi säe, joskus pelkästään jokin sanapari tai yksittäinen sana kolahtaa. Aina ei tiedä miksi juuri kyseinen kohta kiinnittää huomion eikä oikeastaan ole tarviskaan tietää. Yllä oleva säe Wislawa Szymborskan runosta 'Ylistän sisartani' (suom. Matti Puukko ja Jarkko Laine) on minusta mainio ja juuri tuo säe sai minut pitämään Szymborskan runoudesta. Tuollaiset arkiset toteamukset, jotka kertovat paljon ihmisen luonteesta ja käsiteltävästä asiasta, ovat minusta runoudessa kiinnostavia. Lisäksi minä tietenkin olen juuri sellainen, joka voisi läikyttää kahvia oman käsikirjoituksensa päälle.
'Ylistän sisartani' on runo runojen kirjoittamisesta ja runoilijana olemisesta perheessä: On monia perheitä joissa kukaan ei kirjoita runoja/ mutta jos yksi aloittaa - se harvoin jää siihen./ Joskus runot tulvivat vesiputouksena sukupolvien yli/ luoden kohtalokkaita virtapaikkoja ihmissuhteisiin. Runoa sävyttää lempeä, pienesti pilkahteleva huumori. Säkeistö josta runon lempisäkeeni on peräisin kuuluu kokonaisuudessaan:
Sisareni pöytälaatikossa ei ole vanhoja runoja eikä käsilaukussa tuoreempaa tuotantoa. Ja kun sisareni kutsuu minut syömään tiedän ettei hän aio lukea minulle runojaan. Hänen keittonsa ovat herkullisia ilman taka-ajatuksia eikä kahvi koskaan läiky käsikirjoitusten päälle.
Laitan kuitenkin koko runon tähän, ehkä se innostaa paremmin Szymborskan runouden pariin.
Ylistän sisartani - Wislawa Szymborska (suom. Matti Puukko ja Jarkko Laine)
Sisareni ei kirjoita runoja, eikä ole todennäköistä että hän enää aloittaisikaan. Hän tulee äitiinsä, joka ei kirjoittanut runoja, ja isäänsä, joka hänkään ei kirjoittanut runoja. Sisareni katon alla tunnen oloni turvalliseksi: sisareni mies kuolisi ennemmin kuin kirjoittaisi runoja. Ja vaikka nyt jo hoen kuin nuorivoimalainen, niin kukaan sukulaisistanikaan ei kirjoita runoja.
Sisareni pöytälaatikossa ei ole vanhoja runoja eikä käsilaukussa tuoreempaa tuotantoa. Ja kun sisareni kutsuu minut syömään tiedän ettei hän aio lukea minulle runojaan. Hänen keittonsa ovat herkullisia ilman taka-ajatuksia eikä kahvi koskaan läiky käsikirjoitusten päälle.
On monia perheitä joissa kukaan ei kirjoita runoja mutta jos yksi aloittaa - se harvoin jää siihen. Joskus runot tulvivat vesiputouksena sukupolvien yli luoden kohtalokkaita virtapaikkoja ihmissuhteisiin.
Sisareni taitaa kelvollisen puheproosan, mutta kirjallinen tuotanto käsittää vain lomapostikortit, niiden teksti on aina sama: kun hän palaa kotiin, hänellä on paljon paljon paljon kerrottavaa.
Sanon usein, että vanhempien pitäisi lukea lasten- ja nuortenkirjoja, jotta tietäisivät mitä heidän lapsensa lukevat - kirjoistahan voisi jopa keskustella. Tämän vuoden Finlandia Juniorin Villapäät-romaanillaan (Tammi 2008) voittanut Esko-Pekka Tiitinen sanoo saman asian paremmin: "Nuortenkirjat kertovat usein ongelmista, joita me olemme aiheuttaneet lapsille. Siksi aikuisten pitäisi uskaltaa lukea niitä. Siinä missä lastenkirjaa lukee yhdessä useampi sukupolvi, nuortenkirjassa ketju katkeaa. Kirja voisi toimia alustuksena keskustelulle." (HS 28.11.2008, C 1.)
Verkko-Hesarissa lainauksen kaksi ensimmäistä virkettä on poistettu, ilmeisesti asiasisältöä ei pidetty tärkeänä. Mutta kun se on niin. Tiitinen puhuu asiaa. Nuortenkirjat, niin aikuisten kirjoittamia kuin ovatkin, voivat olla vanhemmille yksi väylä nuorten maailmaan - ja romaanit voisivat toimia keskustelun aloituksena. Mutta olisiko niin, ettemme halua katsoa itseämme nuorten näkökulmasta edes kirjallisuudessa?
Finlandia-palkintoa pidetään suurimpana ja kauneimpana, mutta monena vuonna on käynyt niin, että sykähdyttävimmät ehdokasasettelut tehdään ihan muissa raadeissa - ja tämä mitenkään väheksymättä Finlandia-ehdokkaita. Runeberg-ehdokkaina on ollut monipuolisia ja kiinnostavia teoksia ja odotankin innolla, mitä kirjoja listalle seuraavaksi nostetaan. Yksi raati on jo ilahduttanut valinnoillaan minua suuresti. Savonia-raati asetti ehdolle kaksi suosikkikirjailijaani, nimittäin Maritta Lintusen ja Markku Rönkön.
Lintusen novellikokoelmaa Tapaus Sidoroff (WSOY, 2008) en ole vielä ehtinyt lukea, mutta Rönkön romaani Juoksupoika (Like, 2008) on ollut minulle tämän syksyn suurin kirjallinen innoitus, kerrassaan hieno romaani, jonka olisin lykännyt Finlandia-listallekin.
Pitkästä aikaa luin riemastuttavan kirjan. Sellaisen, jolle voi hihitellä bussissa, jonka parissa jugurttilusikka pudottaa sisältönsä rinnuksille ja jonka luettuaan ei kykene tarttumaan vakavalla naamalla yhteenkään elämäntapaoppaaseen (joita tosin en muutenkaan lue) eikä sfäärejä kurottelevaan pseudopsykofilofiseen romaaniin (mitä sitten lienevätkin ja joita joka tapauksessa en muutenkaan lue).
Pauli Kohelon romaanista on siis kyse. Ohessa tilinumeroni (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2008) on mainio kielellinen ilotulitus, joka tönii sanallisesti ja ajatuksellisesti kaikenlaisia elämäntapaoppaita aforismeineen ja itsekehupuheineen. Tutun Desmond, Kleinin Naomi, Saarisen Esa, Himas-Pekka ja Kaiken Olevainen ovat vain osa kirjan nimenpudotuspeliä, unohtamatta tietenkään tämän henkistyneen ristijärveläisen metsurin ja kirjassa nimellään esiintyvän Pauli Kohelon ja vaimonsa Paulan naapureita Suhosen veljeksiä. Kirjailija rinnastaa yleväksi katsottuun arkisia tapauksia ja esineitä, viitteitä Bilteman luetteloihin, sponsoreihin ym. Teoksen ajatukselliset kuperkeikat ovat hillittömiä ja useimmiten ennalta-arvaamattomia.
Kuka Kohelon takana luuraileekaan (olen taipuvainen epäilemään Hotakaista, kielenkäytössä ja huumorissa on niin paljon samankaltaisuutta että Matti Mäkelän arvaus on vähintäänkin valistunut), hän on taitava kirjoittaja. Kirjailijanaama henkistyneillä peruslukemilla kirjoitettu opus, joka saa lukijan etsimään Itseään naurun ja hilpeiden oivallusten kautta.
Lukusuositus: sopii harmaisiin iltoihin myös ääneen luettavaksi, ruokatunnin jälkiruuaksi, tylsän kokouksen kohtaa Muut asiat ja bussimatkojen piristykseksi (jos ei piittaa kanssamatkustajien sivusilmäyksistä). Naurunpyrskähdysvaaran vuoksi lisukkeiksi suositellaan villasukkia mutta ei juomia (eikä varsinkaan marjajugurttia).
Sattumuksia Brooklynissa (Tammi 2008; The Brooklyn Follies, 2005; suom. Erkki Jukarainen) on ensimmäinen Paul Austerin kirja, jonka olen saanut luettua loppuun. Aiemmin aloittamani eivät suinkaan ole vaikuttaneet huonoilta, mutta en ole saanut tekstistä kiinni eikä lukuajankohtakaan ehkä ole ollut oikea. Kovin nopeasti en Sattumuksistakaan saanut otetta, vaikka heti alusta lähtien tarina vaikutti sellaiselta, että haluan ehdottomasti lukea sen loppuun. Ja sitten kun lukemiseni alkoi vetää, kirja olikin aivan mainio.
Kertoja Nathan Glass, keuhkosyövästä toipuva eläkeelle jäänyt henkivakuutusvirkailija, on muuttanut avioeronsa jälkeen lapsuutensa kotikonnuille Brooklyniin. Hankkiakseen itselleen tyttärensä vaatiman projektin, hän alkaa koota Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän aikoo kirjoittaa "kaikkein yksinkertaisimmalla ja selkeimmällä kielellä jokaisen töppäyksen, jokaisen munauksen, jokaisen kiusaantumisen aiheen, jokaisen idioottimaisuuden, jokaisen heikkouden ja jokaisen typeryyden" (s. 12), johon on itse sortunut ja kun omat munaukset loppuvat, tuttujen ja maailmanhistorian merkkihenkilöiden töppäyksistä kirjattavaa riittää. Kun Nathan törmää sattumalta sisarenpoikaansa Tomiin, johon hän oli kadottanut yhteyden vuosia aiemmin, alkaa hölmöilyjen rinnalle tulla muutakin kerrottavaa: tragedioita, huijauksia ja onnenhetkiä.
Värikästä henkilökatrastaan Auster tarkastelee lämpimästi ja rakastavasti. Kirjan mittaan kyyninen ja yksinäisyyteen tyytynyt Nathan pehmenee ja osin omalla toiminnallaan rakentaa ympärilleen uudenlaisen perheen. Jollakin tavalla Sattumuksia Brooklynissa toi mieleeni John Irvingin romaanit. Ehkä syynä on juuri sangen monimuotoinen henkilöjoukko, huumori ja kerronnan myötäsukainen lämpö, en ole varma, mutta ei se minua haitannutkaan.
En kykene ottamaan kantaa siihen, miten hyvin Auster kuvaa amerikkalaista yhteiskuntaa, mutta kirjan loppu tuo monenlaisia ajatuksia mieleen. Nathan saa suuren idean: hän haluaisi perustaa yhtiön Rattomat elämät, "joka julkaisisi kirjoja unohdetuista [ihmisistä], pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat - niistä oli muokattava yhtäjaksoinen kertomus, elämän tarina" (s. 360). Nathan pohtii onnellisena elämää ja ideaansa, kulkee aurinkoisen New Yorkin aamuisia katuja syyskuun 11. päivänä vuonna 2001, vajaata tuntia ennen kaksoistornien tuhoa. Kun miettii minkälaisia dokumentteja ihmisistä on mahdettu tuon päivän jälkeen laatia, kääntyy Nathanin vilpitön ja myötätunnon sävyttämä elämäkertaprojekti lukijan ajatuksissa päälaelleen.
Sen verran vaikuttava Sattumuksia Brooklynissa on, että täytynee lukea muitakin Austerin kirjoja alkua pidemmälle.
Heidi Köngäksen Jokin sinusta (Otava 2008) on esimerkkiopus siitä, miten ennakolta luetut arvostelut ja haastattelut heikentävät ja tässä tapauksessa poistavat teoksen yllätystehoja. Lukiessani kirjaa mietin minkälaisen ahaa-elämyksen olisin saanut, jos minulla ei olisi ollut siitä perustietoja. Ymmärrän kyllä, että ennakkotietoja kirjasta on pakko olla, jotta sitä ostettaisiin, myytäisiin ja hankittaisiin kirjastoihin. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa minua harmitti - minä näet olen lukenut säntillisesti kaikki Köngäksen romaanit, Vieras mies (2002) teki minuun niin suuren vaikutuksen. Perusongelman tietäminen ennakolta harmitti siksi, että kirjailija on rakentanut uusimman romaaninsa niin, että sen keskeisin asia paljastuu ensin epämääräisinä vihjeinä ja sitten liki yhdessä suorasukaisessa lauseessa - ja siksi se on tehokasta. Jos siis ei olisi lukenut ennakkotietoja. Ja nyt sitten liityn tähän harmittavaan kirjan keskeisimmän idean paljastavien kirjapuhujien joukkoon. Jos haluaa säilyttää yllätystehot, kannattaa lopettaa tämän jutun lukeminen tähän.
Jokin sinusta on kirja äitiydestä ja lapsena olemisesta, luopumisesta, omaksiottamisesta, menetyksestä ja menetyksen pelosta ja rakkaudesta. Marga elää kahden äidin välissä. 1950-luvun puolivälissä Soili luovuttaa parikuukautisen aviottoman tyttärensä lapsettoman sisarensa Mirjan hoitoon, mutta vaatii lastaan toistuvasti itselleen voidakseen sijoittaa tämän ainakin ensialkuun lastenkotiin. Mirja asuu Mäntässä, Soili Tukholmassa, josta on muuttamassa Lontooseen. Kiista lapsesta rikkoo sisarusten välit ja vaikuttaa peruuttamattomasti myös Margan elämään.
Tarina kerrotaan kaikkien kolmen näkökulmasta, mutta silti tarinaan jää runsaasti aukkoja ja salaisuuksia. Kerronta-ajat ovat 1950-luvun puoliväli, 1960-luvun alku ja nykyhetki. Väliin jääviin vuosikymmeniin vain viitataan lyhyesti eikä esimerkiksi Mirjan näkökulmaa äitiyteen enää kuusikymmenluvun alun jälkeen valoteta lainkaan. Margalle salaisuudeksi jääneen Soilin luonnetta ja tunteita voi arvailla Margan tutkiessa biologisen äitinsä salaisuutta tämän kuoleman jälkeen. Kerronta-ajankohtien valinnoissa näkyvät paitsi Margan luovutuksen käännekohdat, myös sisarusten erilainen suhtautuminen uusiin ympyröihin, uusiin mahdollisuuksiin ja sitä kautta heidän suhtautumisensa elämään.
Köngäs kirjoittaa hyvin, vaikuttavimmillaan hän on minusta Soilin ja Mirjan ajatuksia kuvatessaan, niissä on voimaa ja intensiteettiä, joka nousee suoraan tunteista. Margan lapsuusnäkökulmatkin ovat hienovireisesti kirjoitettuja, hän on tarkkailija, joka kuvaa tarkasti ympäristöään ja ympärillä pyöriviä aikuisia ja näiden puheita ja toimia. Margan ja Mirjan kertomusten kautta suomalaissiirtolaisten elämä kuusikymmenluvun alun Ruotsissa saa hieman humoristisen, mutta samalla myös surumielisen kuvauksen. Aikuis-Margan puheet eivät ole samalla tavalla herkkiä ja avoimia, mutta niissä näkyykin Soilin kuoleman aiheuttama järkytys. Niistä puuttuu myös hetkeen sidottu intensiteetti, joka näkyy Mirjan ja Soilin puheissa silloinkin, kun he kuvaavat muistojaan.
Soilin ja Mirjan puheissa on salaisuuksia, kätkettyjä viitteitä. Kehen Mirja esimerkiksi viittaa puhuessaan siitä miltä tuntuu kun on jo kerran joutunut luopumaan tärkeimmästä ihmisestä? Miksi Soili lopultakin halusi aina pois ja miksi hän puhuu lapsestaan jonakin jonka hän omistaa? Henkilöiden puheista voi myös pinnan alta lukea puhumattomuuden vaikutuksen, sen miten usein puheessa ei kuitenkaan päästä ongelman sisimpään ytimeen, miten sanat eivät ehkä kuitenkaan välitä kaikkea. Siksi Soili on lapselleen salaisuus, vieras. Hän on poissa ja samalla läsnä, hylkääjä joka vaikuttaa lapsensa elämään, on tämän sisällä samalla tavoin kuin lapsi itse on kasvanut hänen sisällään.
Köngäs pohtii äitiyden olemusta, sitä mitä on kasvaa kahden äidin tyttärenä ja mitä vaatii lapselta se, että hänen täytyy lopulta oman itsensä takia ratkaista kuka on hänen todellinen äitinsä. Vinkkinä voin vielä sanoa, että kannattaa katsoa kannen valokuvaa tarkkaan, siihen viitataan teoksessa varsin merkittävässä kohdassa.
Välittyykö tarina ilman sanoja pelkkien kuvien kautta? Ovatko kuvat vain pinnan täytettä paperilla, onko niissä lainkaan syvyyttä? Tätä miettii sanojenrakastaja ja romaaneihin tarttuja, kun käteen osuu sanaton romaani. Ja laskiessaan kirjan kädestään sanojenrakastaja toteaa, että kuvilla on syvyytensä ja ne kertovat tarinansa selkeästi ja tulkitsijansa haastaen. Kuvien lukija täyttää kuvat sanoilla ja tarinoilla, joita on kuullut, lukenut ja nähnyt aiemmin monissa puheissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvat eivät hyppää tyhjyyteen eivätkä kanna tyhjyyttä, niissä on merkityksiä, viitteitä ja uutta ilmaisua, vaikka aihe onkin vanha, moneen kertaan käsitelty ja yhä toistuva.
Shaun Tanin sanaton kuvaromaani (sarjakuva jos joku niin haluaa) The Arrival (2006) kertoo tarinan siirtolaismiehestä: hänen lähdöstään, laivamatkastaan meren yli, maahantuloviranomaisten tekemästä tarkastuksesta, uuden kielen ja uusien tapojen kohtaamisestaan, sopeutumisestaan, ystävyydestä ja perheen yhdistymisestä. Tuttu tarina kaikille, jotka ovat lukeneet tai katsoneet elokuvien ja dokumenttien valtamerilaivojen Atlantin ylityksiä, Vapauden patsaan piirtymistä New Yorkin siluettia vasten, Ellis Islandin ihmismassoja sekä ihmisten, autojen, kärryjen ja tavaroiden täyttämiä katukuvia. Sama tarina, mutta etäännytettynä ja aikaan ja paikkaan sitomattomana, sitä on Tanin The Arrival ja tämä teos on minusta upea ja koskettava.
Tan etäännyttää ajan ja paikan historiallisista todellisuuksista. Viitteitä toki on ja jokainen voi ne tulkita esineiden, asujen ja tapahtumien kautta. Tanin kerronta ylittää arjen, hän käyttää sadunomaista ja fantastista kuvastoa kuvaamaan ahdistavuutta ja kauhua, uutta ja erilaista kieltä, maailmaa ja tapoja. Siten hän nostaa tarinansa yleisinhimilliselle tasolle, tarjoaa tulkinta- ja samastumismahdollisuuksia erilaisille lukijoille. Tätä tukevat myös miehen tarinan rinnalle liitetyt muiden siirtolaisten kohtaloiden kuvaukset. Tanin erikokoiset kuvat ovat valokuvamaisia ja usein ne onkin tehty valokuviksi, koko kirja on kuluneen ja reunoistaan rapistuneen valokuva-albumin oloinen, jossa kuvien mustan, valkoisen, harmaan ja ruskean sävyt liukuvat seepiaan ja juuri hehkuun puhkeavan keltaiseen. Sisäkansien passikuvapotrettien seurassa jo vierähtää aikaa, jokainen kuva tuntuu kertovan omaa tarinaansa.
Pidän Tanin kuvista - olen aiemmin lukenut hänen kuvakirjansa The Lost Thing (2001), jonka kuvista ja tarinasta myös pidin paljon - ja hänen tarinastaan välittyvä inhimillisyys koskettaa. Julmien yhteiskuntien (jotka saavat merkeikseen mm. teräväeväisiä lonkeroita, otsalampuin varusteltuja jättiläisiä ja perinteisempää sotakuvastoa) vastakohtina ovat myötätuntoa ja ystävällisyyttä tuntevat yksilöt, jotka auttavat ongelmissa, tarjoavat ystävyyttään ja helpottavat uusien siirtolaisten sopeutumista. Kirjan kannessa näkyvä valkoinen otus on miehen suuri auttaja ja erilaiset fantastiset eläimet liittyvät muutenkin kirjan henkilöihin, ovat heidän ohjaajiaan ja lohduttajiaan. Ilman koko tarinan läpäisevää vahvaa inhimillisyyden tunnetta kirjan kuvat olisivat vain taidokkaita teoksia, tyhjää pinnan täytettä. Nyt fantastinen kuvamaailma nostaa lämmön ja välittämisen, ihmisten välisen ystävyyden ja selviytymisen voiman lukijan luettavaksi ja tulkittavaksi.
Hanna Haurun pienoisromaania Tyhjien sielujen saari (Like 2005) luin hämmentyneessä mielentilassa, sohvan selkänojaan painautuneena ja kirjaan tiukasti kiinni tarttuneena, suuren myötätunnon ja vastenmielisyyden velloessa mielessä samaan aikaan.
Tyhjien sielujen saari on pieni, vain 112-sivuinen romaani, joka koostuu eristetyn saaren leprahoitolaan lähetetyn naisen muistiinpanoista, joita katkovat muutaman muun henkilön (mm. saarella työskentelevät pappi ja sisar) lyhyet ajatukset. Nainen tuodaan saareen pian synnytyksen jälkeen, yhteys läheisiin katkeaa paria kirjettä lukuunottamatta samantien. Naisen menneisyydestä paljastuu vain muutamia viitteenomaisia asioita, joita ei tarkenneta. Muistiinpanoissaan nainen kuvaa saaren elämää, vuodenaikojen vaihteluita, pieniä askareita ja sairauden etenemistä omassa ruumiissaan sekä hidasta suistumista alkoholista riippuvaiseksi, viina kun on naisen ainoita hoitomuotoja kipulääkityksenä.
Teos ei määrittele tapahtumien ajankohtaa eikä paikkaa. Spitaali Jumalan rangaistuksena ja sairaiden eristäminen viittaavat kaukaiseen aikaan. Saaren esikuvana voisi olla Seilin saari, jonka leprahoitola suljettiin 1785, mutta suurta merkitystä näillä tiedoilla kirjan lukemisen kannalta ei ole. Romaani on tarinaltaan vahva, sen pinnan alla kulkee monia mahdollisia tulkintavaihtoehtoja. Lukijan ajatuksille on jätetty paljon tilaa. Naisen hyväksyvän tuntuiset pohdinnat synnin merkityksestä taudin syntymiseen viittaavat siihen, että hän ajattelee jotain tiettyä tekoa, mutta ei paljasta sitä muistiinpanoissaan.
Hauru kirjoittaa vahvaa tekstiä, toteavaa ja tarinan tasolla erittäin hurjaa. Taudinkulun kuvaukset ovat tarkkoja ja osin luotaantyöntäviä, mutta silti kirjailija ei mässäile kauheuksilla. Tietynlainen salaperäisyys ja myyttisyyskin lävistävät teoksen. Päällimmäiseksi jää tunne ahdistavan surullisesta ihmiskohtalosta. Vaikka aiemmin sanoin, etteivät mahdolliset historialliset viitteet sinänsä ole tärkeitä romaanin luvun kannalta, jokin merkitys niillä lukukokemukseen kuitenkin on. Ne tuovat lukemiseen mukaan totuuden häivän ja se tekee tarinasta vielä surullisemman ja ahdistavamman. Tyhjien sielujen saari on vahva ja onnistunut teos, kannattaa ehdottomasti tutustua siihen ja Haurun muuhunkin tuotantoon.
Ensimmäisen Haavikkoni sain ylioppilaslahjaksi äidinkielenopettajaltani. En koskaan kysynyt miksi juuri se kirja. Lahja ennakoi kaikkia niitä tunteja, joita myöhemmin vietin kirjailijan seurassa, lukien, yrittäen analysoida, yrittäen ymmärtää.
Haavikosta ei tullut lempikirjailijaani, mutta hän on kirjoittanut pari minulle hyvin tärkeää teosta.
Illalla katson tähtien puhkomaa sinisamettitaivasta ja lähetän Kirjailijalle kiitoksen minulle merkittävistä sanoista.
Joskus harvoin esikoisteoksessa on aivan oma soundinsa, jotain jota voi kutsua omaksi ääneksi. Kun kauan sitten luin Joel Haahtelan romaanin Kaksi kertaa kadonnut oli tunne kirjailijan omasta tunnistettavasta äänestä hyvin voimakas. En osannut määritellä miksi siltä tuntui. Hän tuntui valmiilta ja jotenkin ei-suomalaiselta kirjailijalta, käytin muistaakseni määritettä eurooppalainen, vaikka myönnän määrittelyn olevan hatararajainen ja kaikkea muuta kuin tarkka. Mutta oma tapa kertoa, se oli tärkein määritelmä kirjailijan esikoisesta.
Esikoisen jälkeen olen lukenut jokaisen Haahtelan romaanin sen ilmestyttyä ja sama tunnistettavuus on aina ollut läsnä. Samoin nytkin Lumipäiväkirjan ääressä (Otava 2008). Lumipäiväkirjan vaikeasta sairaudesta toipuva oikeustieteen professori lukee joulukuisena aamuna lehdestä, että hänen terrorismista tuomittu entinen saksalainen tyttöystävänsä on vapautettu vankilasta. Uutinen ja Sigridin nuoruudenkuva vievät miehen kauas monen kymmenen vuoden päähän, opiskeluaikaan Heidelbergiin, Sigridiin ja ratkaisuihin, joita on tuolloin tehnyt. Lapsuusmuistot, avioliitto ja suhde ainoaan tyttäreen lomittuvat nuoruusmuistoihin, kuohuvaan kuusikymmenlukuun. Lumen eri olomuodot peittävinä ja jähmettävinä muotoina sekä ajan olemuksen pohdinta läpäisevät teoksen kaikilla tasoilla.
Haahtela kirjoittaa pettävän yksinkertaisella tavalla. Hän on mestari kuvaamaan hetkiä ja päällekkäin liikkuvia muistoja ja tunnelmia, haurasta hetkeä unen ja toden välillä. Hän piilottaa paljon rivien väleihin ja tarkasti punnittuihin selkeisiin lauseisiin. Hänen kielensä on minusta hyvin lyyristä, pienet arkiset tapahtumat saavat kirjailijan käsittelyssä syvyyttä ja runollisuutta. Lumipäiväkirjassa on myös pitkiä, liki parin sivun mittaisia virkkeitä, joissa unet, kuvat ja tunnelmat liukuvat näennäisen satunnaisesti toisesta toiseen. Selkeä viite edelliseen romaaniin Perhoskerääjä teoksen sivuilta löytyy myös. Näin kahden teoksen välille rakentuu sipaisun kokoinen jatkumo niitä muuten yhdistävän Saksa-teeman lisäksi.
Teoksissaan Haahtela kuvaa usein hiljaisuuden ympäröimiä ihmisiä. Hiljaisuus on heidän sisällään ja ihmissuhteissaan, heidän lapsuudessaan. Hiljaisuus, vetäytyminen ja sivusta tarkkailu ovat henkilöiden tunnusmerkkejä, vaikka he ovat samaan aikaan toimijoita, yleensä matkalla ympäri Eurooppaa, matkalla kohti menneisyyttä, josta voisi löytyä se yksi tietty hetki, joka määrittää heidän koko elämäänsä. Tarkemmin määrittelemätön surullisuus ja melankolia lävistävät liki kaikkia Haahtelan päähenkilöitä.
En tiedä onko oma ääni kirjailijan tärkein ominaisuus tai miten tuo oma ääni määriteltäisiin. Haahtelalla tuo ääni on ja se on vain vankentunut kirja kirjalta. Hänen tapansa kertoa hiljaisia kertomuksia – ja niissäkin hiljaisuus on ehkä vain näennäistä, menneisyys on haurasta ja vaikeasti tavoiteltavaa, kaikki ei koskaan selviä, ihmisten salaisuudet säilyvät, vaikka niistä jokin osa paljastuisikin, matka mennyttä ja salaisuutta kohti on koko ajan oleellista – on kiehtovaa ja ainakin minua lukijana palkitsevaa. Ehkä tapa kertoa on Haahtelan omin ääni. Joka tapauksensa juuri kerrontatapa vetää minut aina uudestaan hänen teostensa pariin.
Minulla on tapana suositella lapsilleni kirjoja, vaikka eivät he useinkaan niitä lue. Ovat raasut liian tottuneita kirjavalistukseen. Joskus he puolestaan vinkkaavat minulle, ja välillä minä jopa luen ne, esimerkiksi Roald Dahlin Matildan ja Dale Peckin Talo ulapalla – Matka alkaa. Tänä kesänä pyysin heitä ehdottamaan minulle kesälomakirjoja ja lupasin lukea valinnat. Esikoisen silmiin syttyi pilke ja suupieliin hymynkare. Siitä tiesin mikä minua odotti: Taru sormusten herrasta. Nyökkäsin, mutta nopeasti sitouduin lukemaan vain ensimmäisen osan. Mielessä olivat näet ne kerrat, jolloin olin uuvahtanut jo prologiin. Nyt päätin kahlata koko ensimmäisen osan läpi. Kun lapsi kehotti jättämään prologin väliin, olin tiukka. Prologit on luettava, ne kuuluvat teokseen. Jos niiden läpi ei pääse, voi kirjan jättää suosiolla lukematta. Luen usein kesälomalla jonkin klassikon, joten Tolkien sopii tähän traditioon oivallisesti.
Olen paikkaamassa kirjasivistysaukkoani. Sormuksen ritarit on nyt luettu eikä minulla tällä kertaa ollut lainkaan ongelmia prologin kanssa. Lapsi katsoo vierestä tyytyväisenä ja minä kehun minkä ehdin: "hyvä kun houkuttelit minut lukemaan". Olemme koko perhe intohimoisia Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ystäviä, olemme katsoneet sen yhdessä monen monta kertaa ja lapset tietävät tarkkaan kohtaukset, joissa minä alan itkeskellä.
Luulen, että tällä kertaa lukemisen sujumista on auttanut suhteeni elokuvaan. Luen kirjoja elokuvaa vasten, kirjan henkilöt ovat minulle samannäköisiä ja -oloisia kuin elokuvan hahmot. Tolkienin henkilöt eivät minun luennassani riitele Jacksonin elokuvahahmojen kanssa, hyväksyn vaaleatukkaisen Legolasin, vaikka kirjailija puhuukin haltian tummista hiuksista. Lukiessani huomaan, miten romaani täydentää elokuvan aukkoja, niitä kohtia tai henkilöhahmoja, jotka ovat jääneet hämäriksi tai joita en ole suuremmin pohtinut.
Eniten elokuvia ja kirjoja verratessani minua ihmetyttää, että Merristä ja Pippinistä on elokuvissa tehty niin hupsut, romaanitrilogian alussa mikään ei perustele tätä käsikirjoituksen valintaa. Ymmärrän kyllä huumorin tarpeellisuuden elokuvien kevennyksenä, joten ei tämä ristiriita minua häiritse. Elokuvaan tehdyt tarinan muokkaukset vaikuttavat minusta perustelluilta, tarinaa on ainakin ensimmäisen osan kohdalla mielestäni tiivistetty hyvin. Kiinnostavaa on myös lukiessa seurata, miten jotkut repliikit ja tapahtumat ovat elokuvassa siirtyneet aivan toisten henkilöiden sanomiksi ja kokemiksi. Tämäkään ei häiritse, mutta ehkä suhtautuisin hieman toisin, jos olisin lukenut kirjat ensin.
Mietin millaista olisi ollut lukea kirja tietämättä sen tarinaa, mutta samalla olen iloinen, että näin elokuvatrilogian juonenkulkua tietämättä. Näin kykenin ensimmäisen kerran elokuvan nähdessäni yllättymään aidosti tapahtumien pyörteessä, antautumaan sen lumolle. Ehkä Taru sormusten herrasta on romaani, joka pitäisi lukea ensimmäisen kerran teininä, mutta tuolloin se ei minua kiinnostanut niin kuin ei mikään fantasiaan viittaava kirjallisuus. Vasta harrypotterit avasivat minulle fantasiamaailman ovia (ja kyllä, minustakin pottereissa on erittäin paljon samaa kuin Tolkienin teoksessa ja monissa muissa sen jälkeen ilmestyneissä, vaikkei se Rowlingin teosten lumovoimaa vähennäkään). Toisaalta ei ole mikään ongelma tutustua kirjaan keski-ikäisenäkään, vaikka ehkä jokin heittäytyminen lukulumoon ei toteudu samanlaisena kuin nuoremmilla.
Siirryin Sormuksen ritareista suoraan Kahteen torniin ja näyttää siltä, että Kuninkaan paluu menee samaa tahtia. Lapsi taisi arvata tämän eikä siksi vänkäillyt vastaan, kun sitouduin lukemaan vain ensimmäisen osan.
"Feeniks sanoi minulle kerran, että aika on alkanut menettää uskoaan elämään, ja että jonakin päivänä maailmasta tulee tyhjä ja tasainen, pelkkää autiota vesiaavaa, maata ja taivasta. Mahtava sfinksi taasen kertoi minulle, että feeniks oli käsittänyt asian väärin – että elämä alkoi menettää uskoaan aikaan, ja pian kaikki olennot olisivat samannäköisiä ja olisivat olemassa loputtomassa nykyhetkessä." (S. 349-350.)
Olen varmaan monta kertaa kirjoittanut, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on minulle läheistä osin työn, osin aivan oman kiinnostukseni puolesta. Olen tiukasti sitä mieltä, että aikuisten kannattaisi lukea lasten-ja nuortenkirjoja ylipäänsä ja varsinkin osin samoja kirjoja kuin jälkikasvunsa. Lasten- ja nuortenkirjoissa on paljon kiinnostavia, hauskoja ja erityisen hyvin kirjoitettuja teoksia, jotka sopisivat mitä parhaiten aikuisenkin lukijan näppeihin. Jos on ahminut potterinsa, voi kynnys olla matala lajin pariin ja jos taas kaikki potteriin liittyvä ärsyttää, niin voin vakuuttaa, että muunkinlaisia teoksia on ja paljon. Ajattelinkin esitellä muutamia melko uusia lasten- ja nuortenkirjoja täysin oman mieltymykseni perusteella. Ikuisuudenlahdelta on hyvä aloittaa.
Dale PeckinTalo ulapalla – Matka alkaa (Karisto 2007; alkup. Drift House – The First Voyage, 2005; suom. Natasha Vilokkinen) on ilmeisesti sarjan alku, jatkoista vain ei ole vielä kuulunut mitään. Kirjan alussa New Yorkin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet ja Manhattanilla asuvat Oakenfeldit päättävät lähettää lapsensa Susanin (12 v.), Charlien (9 v.) ja Murrayn (5 v.) turvaan Farley-enon luokse Kanadaan. Lapset eivät tarkoin tiedä mitä on tapahtunut, koska vanhemmat eivät ole sallineet heidän katsoa uutisia. Silti jokin sanaton ahdistus on vallannut myös lapset. Matkansa aluksi he näkevät pienen osan kaupungin muutoksesta. Äiti on juuri kertonut Susanille, että lapset saavat palata kotiin vasta, kun se on taas turvallista:
Toisessa tilanteessa Susan olisi saattanut jatkaa utelemistaan. Mutta kun he olivat lähteneet kaupungista kolme päivää sitten, hän oli saanut paremman käsityksen sireeneistä ja savupilvista ja aseistetuista sotilaista. Manhattanin eteläkärjessä, siellä missä aikaisemmin oli ollut kaksi hopeanhohtoista tornia, oli nyt yksi ainut kipinöivä tuhkavuori, ja vaikka Susan ei oikein vielä ymmärtänytkään vuoren täyttä merkitystä, se sai silti hänen vatsansa kiristymään pelosta ja surusta. (S. 18.)
WTC-tornien tuhoon viitataan pitkin kirjaa Susanin ajatellessa vanhempiaan ja kotiaan, se on eräänlainen ajatusrakennelma koko kirjan takana, vaikka itse asiaa ei käsitellä millään tavalla. Tuho ja kuolema tai ainakin ajatus niistä kulkee koko ajan tarinassa mukana.
Farley-eno on temperologi ja luddiitti (eli teknologian vieroksuja). Hän asuu Tuuliajon talossa Ikuisuudenlahdella, mikä ajan tutkijalle on mitä sopivin paikka. Tuuliajon talo vaikuttaa heti ensisilmäyksellä lapsista kummalta, valtava kartano näet muistuttaa laivaa. Myös sisätiloissa on jotain outoa - lapset löytävät omat kuvansa salongin freskon muuttuvista maisemista eikä eno tunnu tietävän taloudenhoitajansa nimeä. Ensimmäinen aamu enon luona osoittaa lasten epäilyt todeksi: Tuuliajon talo on laiva ja ajautunut yön aikana Aikamerelle.
Tästä alkaa seikkailu, jonka aikana lapset ajelehtivat ohjauskyvyttömällä laivalla pitkin Aikamerta. He kohtaavat merenneitoja, Aikamerirosvoja ja Suuren Viemärin. He joutuvat pohtimaan kuolemaa, uhrautumista, luottamusta ja rakkautta. Sisaruskolmikon sisäiset suhteet ovat myllerryksessä ja kaikkea sekoittaa muuntuva ja samalla muuttumaton aika, mistä joukon nuorin, Murray, saa lukijan ajatuksia ja päätelmiä kutittelevan kokemuksensa. Juoni on sutjakasti etenevä ja jännittävä, mutta suurimmat ansiot ovat kirjan filosofisissa pohdinnoista, jotka pääasiassa käsittelevät aikaa ja sen muuttumista, nopeutumista ja pysähtymistä. Lukija joutuu muun muassa yhdessä Oakenfeldin lasten kanssa pohtimaan, mitä seurauksia olisi ajan pysäyttämisellä.
Pidin kirjasta erittäin paljon. Se saa pohtimaan aikaa ja historiaa, ihmisen toimien vaikutusta ajan kulkuun ja mahdollisuuksia tehdä suuria ja perustavanlaatuisia päätöksiä. Kieli on suomennoksen perusteella vivahteikasta, kirjailija ei ole välttänyt vaikeita aiheita eikä hän selitä mitään puhki. Kirjassa on myös jokin tarkemmin määrittelemätön vanhanaikaisen kirjan tunnelma. Se ei ehkä ole aivan oikea määritelmä, mutta parempaakaan en keksi. Ehkä se on kerronnan rauhallisuutta, malttia pysähtyä yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Jatkoon viitataan kirjan lopussa, toivottavasti taso säilyy. Jostain taisin lukea, että kirjasta olisi suunnitteilla elokuva. En ihmettele, elokuvaksi kirja voisi hienosti kääntyäkin.
Joku aika sitten kirjasin ylös millaista on työskennellä kirjojen kanssa ja kirjoitin muun muassa sanaväsystä kirjatornien varjoissa. Nyt kun yksi huojuva pino on selvitetty ja seuraava vasta kasautuu, täsmennän hieman mikä osaltaan sai minut pohtimaan lukutyötäni.
Julkaisin kirjoitukseni vähän yli viikko sitten. Sen jälkeen olen lukenut 24 kirjaa läpi sekä muutaman osin tai selailemalla sekä yhden ruokatuntihömppäni loppuun. Ruokatuntilukemistani lukuun ottamatta kaikki muut ovat olleet lasten- ja nuorten kirjoja, osa onneksi nopeasti luettavia helppolukuisia, joten kirjapino asettuu oikeaan kokoonsa. Samaan aikaan olen käynyt työssä ja huoltanut perhettä, joten aika lukemiselle on otettu vapaa-ajasta. Tällainen lukuputki tulee joskus eteen, kun kalenteriin pärähtää yllättäen monta vinkkauspyyntöä. Lukemiseni olen muuntanut puhunnaksi kuudella eri vinkkaustunnilla, joista vain kaksi oli samaa luokkatasoa, eli samat kirjat eivät ole joka luokalle sopineet. Olen tietysti käyttänyt hyväkseni aiemmin lukemaani, mutta omaa vinkkausvarastoaankin on välillä täydennettävä, samoista kirjoista ei kannata puhua vuodesta toiseen.
Vinkkaustunnit olivat tosi hauskoja ja omasta mielestäni kutakuinkin onnistuneita, lukemani kirjat hauskoja ja kiinnostavia ehkä yhtä tai kahta lukuun ottamatta, joten ei voi valittaa. Paitsi että nyt särkee päätä ja kaipaan aikuisten kirjojen pariin ja vielä sellaisten, joista minun ei tarvitse puhua, kirjoittaa, kehittää suosituksia ja mielipiteitä ja joiden sivuja voin tuijottaa yksin omaksi ilokseni. Sellaisten kirjojen, joihin tarttumista eivät määrittele ajatukset "mille luokalle tämä sopii, lukisiko joku kirjoja inhoava poika juuri tämän, minkä ikäisille tämä sopii, haittaavatko kirosanat, tapellaanko tässä liikaa, onko tässä liian vähän juonta, onko tämä liian lyyrinen, milloin tämän mielipiteen pitää olla valmis, osaisinko puhua juuri tästä, onko tässä ääneen luettavaksi sopivaa kohtaa" jne. jne.
Nyt tiedän Antonio-sedän allergiasta, Multakutrin naishuolista ja Loch Nessin hirviön taustan, tiedän kuka on luurankoetsivä, miten kohdataan vampyyriukki, miksi krokotiili pukeutuu valeasuun, mikä oli Darwinin salaisuus, miten tunnistetaan oikea noita, millaista on ratsastaa shetlanninponilla, miten sujuu aamu ilman äitiä, miten pitkillä jaloilla voi harpata avaruuteen, millaisia ovat avaruusmerirosvot ja suomalainen agentti, mikä on tuuliruusu, miten peltomyyrä kotiutuu kerrostaloon, kuka muuttaa sanomalehden etusivua, miten tullaan toimeen äänekkäiden naapureiden kanssa, kannattaako suolla seikkailla ja mitä liiallinen siivous voi aiheuttaa. Olen tutustunut uuteen supersankariin ja kujakissoihin sekä saanut selville, että alituinen kiltteys ei ole helppo juttu. Esimerkiksi tällaista on työskentely kirjapinojen parissa. Sanaväsystä ja puheuuvahduksesta huolimatta ihan mukavaa, oikeasti.
Jos romaanin nimi on Sankarittaret, kannessa hymyilee viehkosti Vivien Leigh Scarlett O'Harana ja mainosteksti sanoo kirjan kertovan täysihoitolasta, jonne kirjansa tarinoista karanneet sankarittaret tulevat lepäämään, voiko kirjaan olla tarttumatta? Ei voi, ei ainakaan Hömpän helmien toimittaja eikä kirjallisista leikittelyistä kiinnostunut.
Eileen Favoriten Sankarittaret (Gummerus 2008 ; The Heroines, 2008, suom. Maria Erämaja) ei ole puhdasta hömppää laisinkaan, mutta erittäin viihdyttävä ja ajatuksia kutkuttava romaani. Vuonna 1974 presidentti Nixonin Watergate-skandaalin hallitessa televisioruutua Penny (Penelope) Entwhistle on kymmenvuotiaalta näyttävä kolmetoistavuotias käkkärätukkainen punapää, rinnaton, isätön ja yksinäinen. Yksinhuoltajaäiti ylläpitää Illinois'n Prairie Bluffin kaupungissa Uudistila-nimistä täysihoitolaa, jonne kirjojen Sankarittaret tulevat vetämään henkeä kesken tarinoidensa. Pennyn äiti Anne-Marie on piilottanut laajan kirjastonsa ullakolle lukittuihin kaappeihin, etteivät sankarittaret pääsisi etukäteen tutustumaan tuleviin kohtaloihinsa. Muun muassa rouva Bovary, Blanche DuBois, Penelope, Daisy Buchanan, Franny, Heather Pearl-tyttärineen sekä Scarlett O'Hara vierailevat eripituisia jaksoja täysihoitolassa.
Pennyä Sankarittaret eivät innosta, he vievät kaiken äidin ajan, heiltä ei voi kysyä mitään todella mielenkiintoista eikä heitä missään tapauksessa saa neuvoa paljastamalla tulevia tapahtumia – Sankarittarien elämiin ei saa puuttua eikä heidän tarinoitaan muuttaa. Kun uikuttava ja kuvankaunis irlantilainen Deirdre ilmaantuu täysihoitolaan, ei kukaan tunnista häntä Sankarittareksi. Deirdre vie kaiken Anne-Marien huomion ja lopulta muiden vieraiden valitukset neitosen äänekkäästä voihkimisesta saavat Anne-Marien luovuttamaan tälle Pennyn huoneen. Sankarittaren hyysäämisen asettaminen tyttären tarpeiden edelle saa Pennyn juoksemaan raivostuneena metsään, jonne meneminen öiseen aikaan on ehdottoman kiellettyä. Metsässä Penny kohtaa Conorin, joka etsii karannutta vaimoaan. Tapaaminen sysää romaanin tapahtumat vyöryyn, jonka kuluessa Penny joutuu muun muassa hurjan kelttikuninkaan ryöstämäksi sekä mielisairaalaan.
Kirja kertoo nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsimisestä, seksuaalisuuden heräämisestä, vaiettujen totuuksien kohtaamisesta sekä ennen kaikkea äidin ja tyttären suhteesta. Chicagon taideinstituutissa kirjoittamista opettava Eileen Favorite kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti, tarinaa hän kehii eteenpäin mielenkiintoisesti. Juoni on sopivan kimurantti eikä juutu hempeään höttöön. Pennyn kokemukset Osastolla ovat kaukana romantiikasta, hoitokeinot väkivaltaisia ja nuoren tytön kasvukivut ja yksinäisyys on helppoa turruttaa moninkertaisilla Valium-annoksilla.
Sankarittaret on kirja, jonka voi lukea ahmaisemalla. Penny ja Anne-Marie Entwhistle ovat moniulotteisia naishahmoja, mikä pitää kiinnostusta yllä. Lisäksi romaani on kirjallisuudenystäville kirjallisuusbongaustesti – kuinka monta hahmoa tunnistaa ennen alkuteoksen mainitsemista ja kuinka monta joutuu googlettamaan. Sankarittarien ja tarinoiden merkitystä tai merkityksettömyyttä naisen kasvuun ja kehitykseen tulee pohtineeksi myös. Romaani herättää lisäksi kiinnostuksen Sankarittariin. Minkälaisia ovatkaan ne tarinat, joista eri-ikäistet naiset tulevat lepäämään Uudistila- täysihoitolaan? Minua tällainen kirjallisilla hahmoilla leikittely ja genresekoitus viehättää varsinkin silloin, kun se on toteutettu näin onnistuneesti.
Hanna'h haastoi minut kertomaan kotimaisia kirjasuosikkejani. Taustalla oli Kirjamaa-ohjelman Rakkain suomalainen kirja –kysely. Jotenkin hankalasti oli ohjelman kirjat luokiteltu. En ymmärrä miksi liki kaikkiin kategorioihin on tungettu ja-sana – liittyykö luontoon vain maaseutu, eikö kaupunkiin sijoittuvista romaaneista löydy muka luontokuvausta ja pitäisikö historiallisen romaanisuosikin olla myös tiukan yhteiskunnallinen? Entä Suosikit, siihen voisin sijoittaa montakin teosta muistakin luokista? Ja ennen kaikkea Rakkaus ja taide – onko tämä luokittelu tehty ajatellen niin, että rakkausromaanin vaihtoehtona on taidetta käsittelevä romaani, jolloin rakkausromaaneja vieroksuvakin voi valita listalta jonkun? Entä missä on huumori?
Koska erilaisten kirjalistojen laatiminen kuitenkin on mukavaa, niin otan haasteen vastaan. Onneksi näin epävirallisesti voi vastata vaikka kuinka luovasti ja listoja venytellen. Hanna'h oli omassa vastauksessaan laittanut rinnan kansan valinnan ja oman suosikkinsa. Minäkään en omia suosikkejani kaikkien kategorioiden valmiista listoista löydä, joten on sovellettava. Laajennan hiukan, eli kansan ja oman suosikin – jos sitä ei listalta löydy - lisäksi teen pakkovalinnan annetuilta listoilta.
Mika Waltarin Sinuhe / Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu SEKÄ Juhani Peltosen Elmo (Elmo kuuluuu kirjasuosikkeihini, joten edustakoon listavalinnan lisäksi omaa suosikkiani, onhan se ehdottomasti parhaimpia suomalaisia romaaneja, pitäisikin lukea uudestaan)
Satu ja seikkailu
Muumipappa ja meri / listalta valitsisin saman / toinen Tove Janssonin teos eli Taikatalvi
Rakkaus ja taide
Anna-Leena Härkösen Häräntappoase / listalta voisin valita näkökulmasta riippuen useammankin: Ahon Juhan, Kallaksen Sudenmorsiamen, Saision Kainin tyttären ja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin / Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (tämän hyvin omituisen luokan molemmat puolet täyttävä: rakkautta ja rakkausromaanin kirjoittamista kuvaava teos)
Rikos ja kuolema
Waltarin Komisario Palmun erehdys / Eeva Tenhusen Mustat kalat, joka olkoon myös oma suosikkini, hyvä klassikkodekkari
Historia ja yhteiskunta
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla / Lars Sundin Colorado Avenue / Aino Kallaksen Reigin pappi (tämän voisin sijoittaa myös Suosikkeihin ja Rakkauteen ja taiteeseen)
Luonto ja maaseutu
Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija / listalta valittu Antti Tuurin Pohjanmaa on myös oma suosikkini
Runot
Edith Södergranin Landet som icke är / sama mutta suomeksi eli Maa jota ei ole / Lassi Nummen Matkalla niityn yli
Voisin haastaa ne, jotka haluavat kertoa omista suosikeistaan. Jos joku ottaa haasteen vastaan, toivoisin kommentteihin jätettyä linkkiä – kirjalistafriikkihän lukee mieluusti muidenkin listoja.
Elegia mainitsi eräässä kommentissaan luottavansa kirjavinkkeihini, vaikkei kotimaista kaunokirjallisuutta aina paljoa luekaan. Vastakommenttina lupasin laatia hänelle oman kirjavinkkilistan, joten, Elegia, ole hyvä:
Superbonuksena Otavan julkaisema (ja toivottavasti vielä jatkuva) Sirpa Kähkösen kirjasarja: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002), Jään ja tulen kevät (2004) sekä Lakanasiivet (2007).
Laura Saaren (alias Muskeli-Netan) esikoisromaani Tyyppiteoria (Karisto 2008) – pakko sanoa vaikka termistä en niin pidäkään – on kotimaista chick litiä parhaimmillaan. Hauska ja helposti luettava (mikä tarkoittaa tässä sujuvaa ja onnahtelematonta kieltä), seksikäs ja vaikeita aiheita kaihtelematon kuvaus kolmekymppisen ikiopiskelijasinkun kesästä, jolloin moni asia muuttuu.
Salla työskentelee tamperelaisessa luksuskenkäkaupassa surkealla palkalla ikävien työtoverien ja hienostorouvaomistajan seurassa. Vapaa-aika kuluu kolmen vauhdikkaan ystävättären seurassa graduajatuksia vältellen. Salla on elänyt pitkään ilman miestä, mikä on ystävättärien huolenaihe numero yksi. Niin se on Sallankin, vaikkei sitä myönnäkään. Sen sijaan hän joutuu katkerasti huomaamaan, miten liiallinen alkoholinkulutus ja väärään seuraan joutuminen väärässä paikassa voivat yhdessä ja erikseen aiheuttaa arvaamattomia seurauksia itsetunnolle, tunne-elämälle ja budjetille. Mutta Sallan itsetunto ja tunne-elämä saavat myös pönkitystä yllättävältä taholta.
Tämän enempää en halua paljastaa juonesta, juonen kuviot olkoot jokaisen kirjaan tarttujan omia löytöjä. Mutta kehua voin. Tyyppiteoria tuo mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones –kirjat, mutta tämän kirjan etuna on, että Salla on uskottava hahmo, ei ylihössöttävä bimboilija, jonka menestystä niin työ- kuin miesmaailmassa voi Fieldingin lukija tosikkomaisimpina hetkinään ihmetellä. Salla pyörii itsetunto-, mies- ja työelämänsä kaaoksessa rämpien ja elämäänsä ironisoiden. Silti lukija saa käsityksen myös hänen surustaan ja ahdistuneisuudestaan, vaikkei näissä tunnoissa pyöriskellä itsetarkoituksellisesti.
Minä pidin Tyyppiteoriasta. Saari kirjoittaa tavalla, josta kirjoittamisen ilo välittyy. Kirjoittamisesta nauttimisesta hän on omassa blogissaankin puhunut. Saaren kieli on sujuvaa, hauskaa ja oivaltavaa, paikoin hieman roisiakin. Tapahtumat istuvat suomalaiseen kaupunkimaailmaan, eli juonen kuljetuksessa ei ole ylilyöntejä. Arki ja viihderomaanien meno on onnistuttu sovittamaan uskottavasti yhteen. Hieman mietin, oliko ystävättärien määrä (kolme) liian suuri, ehkä kaksi olisi ollut parempi, nyt esimerkiksi Mallu jäi ainakin minulle hieman etäiseksi hahmoksi. Kukkis ja Siru sen sijaan saivat enemmän lihaa ympärilleen.
Tyyppiteoriassa on minäkertoja, joka viisaasti kyllä on laitettu paikoin sordiinolle: määrätyt Sallan tunne-elämälle ja itsekunnioitukselle tärkeät hetket kuitataan Sallan puheessa lyhyillä jälkimaininnoilla. Tämä ratkaisu toimii minusta erityisen hyvin. Ja viimeisin niistä herättää myös kutkuttavan odotuksen tunteen – saisikohan Sallan uusista kuvioista Tampereella lukea lisää?
Luin romaanin vaimonsa hylkäämästä miehestä, eli Jukka-Pekka PalviaisenHarkinta-ajan (Johnny Kniga, 2007). Mielenkiintoinen teos, pidin siitä paljonkin. Palviainen kirjoittaa selkeää kieltä ja kiinnostavaa tarinaa. Päähenkilö on noin nelikymppinen vanhempi rikosylikonstaapeli Jouni, jonka eläinlääkärivaimo Merituuli ilmoittaa 18. hääpäivänä löytäneensä toisen miehen ja haluavansa avioeron.
Eroilmoituksen ympäristö, prahalaisen ravintolan kattoterassi, sopisi Jounin mukaan paremminkin kosintaan kuin eroon. Sama ristiriitaisuus jatkuu. Vaimo ottaa etäisyyttä, käskee Jounin muuttamaan pois, jotta uusi mies pääsee muuttamaan sisään. Tarkempia syitä ja selityksiä vaimo ei anna, lähettää kyllä uskollisesti tekstarionnitteluja syntymäpäiväksi ja jouluksi eikä hänellä tunnu olevan Jounista sanottavana pahaa sanaa kenellekään. Edes uudelle miehelleen Merituuli ei pitkään aikaan kykene kertomaan eron todellista syytä. Jouni on asentanut ennen muuttoaan entiseen kotiinsa kuuntelulaitteet, joiden avulla hän seuraa nuorenparin elämää, osin saadakseen selville miksi vaimo jätti hänet.
Kirja on Jouni päiväkirja tai lähettämättömät kirjeet vaimolleen. Palviainen kuvaa Jounin eroahdistusta tarkasti fyysisiä oireita unohtamatta. Eron selittämättömyys on Jounille suuri ahdistuksen paikka. Hän rakastaa edelleen vaimoaan eikä kykene ymmärtämään miksi Merituuli haluaa purkaa toimivan liiton. Jouni ei ole väkivaltainen, juo ennen eroa kohtuullisesti eikä ramppaa vieraissa.
Eroilmoituksen saadessaan Jouni on juuri jäänyt vuorotteluvapaalle. Hänen oli tarkoitus remontoida yhteistä omakotitaloa, mutta nyt hän päätyy tekemään remppaa Merituulin uuden miehen asuntoon, johon Jounin lukioikäinen tytär Suvi muuttaa. Mittaillessaan ja laatoittaessaan Jouni miettii omaa murskaksi lyötyä elämäänsä ja etsii niitä keinoja, joilla voisi vähitellen rakentaa itselleen uuden elämän.
Kirja ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava ja raskas, vaikka Jounin todellinen suru ja masentuneisuus tavoitetaankin uskottavasti. Palviainen harrastaa kielileikkejä ja muutenkin tarina kerrotaan hieman surumielisen huumorin läpi. Monet kielileikkien kliseetkin sopivat jotenkin tarinaan eivätkä vesitä sen enempää huumoria kuin kirjan vakavia pohdintojakaan.
Minua häiritsivät Raumalle sijoitetun romaanin vähäisiin dialogeihin ujutetut murteellisuudet. Murretta eivät dialogeissa puhu kaikki, joten siltä osin ei synny yhtenäisyyttä. Ehkä Palviainen on etsinyt murteen kautta dialogiinsa arkisuutta ja realismia, mutta niin mukavalta ja oikean kuuloiselta kuin murre vaikuttaakin, se myös herättää paikoin tahattoman koomisen vaikutelman toisen murrealueen lukijassa. Kun Palviainen muuten kirjoittaa selkeää ja hyvälauseista yleiskieltä, mikä tällaiseen kirje- tai päiväkirjamuotoon sopii hyvin, olisin kyllä toivonut dialogien kieliasun kohdalla tarkempaa miettimistä.
Loppuratkaisu, eli eron syyn lähtökohta, sai minut mietteliääksi. Ensin se tuntui päälle liimatulta, mutta kun pääsi kirjan viimeisiin lauseisiin, oli pakko alkaa miettiä koko kirjan käsittelemää eroprosessia ja siihen osallisten motiiveja tarkemmin. Kun vielä tarkistin merkintöjen päivämäärät, aloin miettiä vaimon luonnetta ja uuden miehen hankinnan motiiveja uudella tavalla, samoin muidenkin henkilöiden syitä toiminnalleen. Olisiko asia ratkennut puhumisella? Tunsiko ja ymmärsikö vaimo Jounia lopultakaan kunnolla? Oliko kyseessä täysin turha ero?
"Valokuvan viehätys piilee juuri noissa yksityiskohdissa, joita ei ole aikaisemmin huomannut. Kun niihin on tottunut ja kun niillä on täydentänyt muistikuvansa, se lakkaa kiinnostamasta. Valokuvan elinikä on sen tähden oikeastaan hyvin lyhyt, jo muutamassa tunnissa se muuttuu yhdentekeväksi ja kuluneeksi. Se on parasta panna syrjään ja unohtaa, jotta joskus voisi kokea taas saman tuoreuden ja uutuudenviehätyksen, kun pienet merkityksettömät yksityiskohdat saavat täysin irrallisen ja unohtuneen muiston hulmahtamaan lumoavan kirkkaaksi illuusioksi." (Rikki, s. 17.)
On olemassa kirjoja, joita kohtaan tuntee vaimeaa mielenkiintoa jostain jo unohtuneesta tai alunperin hämärästä syystä. Henry ParlandinSönder on ollut yksi sellainen. En ehkä kuitenkaan olisi tullut tutustuneeksi kirjaan lähemmin, ellen viime joulukuussa olisi lukenut Helsingin Sanomista kirjan saksannoksesta. Artikkelin sanat "Romaanissa ei - - - puhuta vain menneestä rakkaustarinasta, vaan sitäkin enemmän siitä kuinka muistaminen toimii kuin valokuvan kehittäminen romaaniksi." Muistaminen ja valokuvat - siinä taikasanat, jotka todella herättivät kiinnostuksen.
Henry Parlandin (1908-1930) Sönder julkaistiin ensimmäisen kerran postuumisti vuonna 1932 ja suomeksi vasta 1996. Romaanin on suomentanut Hannu Nieminen kirjailijan veljen Oscar Parlandin toimittamasta valikoimasta Den stora Dagenefter – Samlade prosa I (1966). Oscar Parland toimitti teoksen veljensä muistiinpanojen ja tämän kanssa kesällä 1930 käymiensä keskustelujen pohjalta. Henry kuoli tulirokkoon Liettuan Kaunasissa vain 22-vuotiaana eikä ehtinyt viimeistellä teostaan. (Suomentajan Jälkisanat teoksessa Rikki. (Velox-paperille vedostamisesta). Tamara Press 1996: 135-139.)
Romaanin kertoja on kirjailijan kaimaksi nimetty Henry Parland, nimi mainitaan vain parisen kertaa, muuten kertojaan viitataan etäännytetyn ironisesti nimityksellä kirjailija. Kirjailija aikoo kirjoittaa vuotta aiemmin kuolleesta tyttöystävästään Amysta romaanin, jossa hän haluaa repiä rikki tytöstä kuoleman jälkeen luodun liki pyhimysmäisen kuvan.Kirjailijan ja Amyn suhde on ollut jotenkin hatara ja tympeä, he eivät ole viihtyneet yhdessä. Kirjailija lähestyy naista ja muistojaan vedostamalla Amysta kuvia. Muistoista rakentuu kuva 20-luvun Helsingin urbaanista elämästä, suhteen sattumanvaraisuudesta, vekselikierteessä sinnittelevän kirjailijan mustasukkaisuudesta ja halusta irtautua tyttöystävästään, jota ei ilmeisesti suuremmin rakasta ja josta hän ei kykene kunnolla irtaantumaan. Kirjailija analysoi suhdettaan seuraavasti:
"He olivat huomanneet sopivansa jotenkin yhteen; kumpikaan ei kyennyt mihinkään syvälliseen tunteeseen, mutta molemmat olivat tarpeeksi viisaita ja rehellisiä näkemään sen. Molemmat yrittivät omalla tavallaan olla tyytyväisiä toisiinsa. Kirjailija saattoi syventyä yhä enemmän Amyn melko mutkattomaan luonteeseen, eikä Amyn tarvinnut jäädä yksin asenteessaan muita ihmisiä kohtaan. Siitä kasvoi vähitellen keskinäinen mieltymys, jota saattoi jopa kutsua rakkaudeksi, koska mustasukkaisuus kuului siihen hyvin oleellisena osana, mieltymys, joka pakotti heidät hakeutumaan toistensa seuraan ja viettämään yhdessä muutamia ikävystyttäviä tunteja. Sikäli kuin kirjailija saattoi muistaa, hänellä oli aina ikävää Amyn seurassa." (s. 74-75.)
Parlandin kieli on suomennoksen perusteella sujuvaa ja hyvää, hän käyttää kiinnostavia kielikuvia. Erityisesti usvan peittämien unenkaltaisten muistikuvien vertaaminen syvänmerenkaloihin, jotka sisäinen paine räjäyttää muodottomiksi hyytelökasoiksi meren pinnan yläpuolelle nostettuina (s. 86-87) on loistelias. Romaanin kirjailija pohtii muistamista ja tyttöystäväänsä, mutta lukijalle ei selviä kuinka "totuudenmukainen" hänen käsityksensä on. Selvää on, että hän katselee Amya itsensä läpi ja silloin kirjailijan totuus on yksin hänen totuutensa.
Minut yllätti se, kuinka kypsästi Parland on kirjoittanut vain 22-vuotiaana. Vaikka hän kirjoittaa urbaanista itsekeskeisen tuntuisesta ajelehtijasta, kahviloista, ravintoloista ja eroottisista haaveista, ei kirja ole pinnallinen enkä saa siitä itsekeskeistä enkä poseeraavaa kuvaa. On yllättävän vaikeaa kirjoittaa tästä romaanista. Jotenkin sen laji on sellainen, että pitäisi kirjoittaa syvällistä analyysiä 20-luvun kirjallisista virtauksista ja Suomen tuon ajan kulttuuripiireistä, mutta en osaa. Siksi tyydyn tällaiseen esittelyyn. Rikki on edelleen kerrontateknisesti ja omalaatuista ihmissuhdetta kuvatessaan hyvin moderni teos. Se hämärään jäänyt syy, miksi kirjan lukemista joskus lienen pohtinut edes hieman, oli oikeaan osuva. Kirjan lukeminen kannatti ja herätti kiinnostuksen myös Parlandin runoihin.
Pidin Taikkarin mäellä -runoista jo silloin, kun luin niitä netistä ja kirjoittajaksi mainittiin Taikkari. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että runojen takana olikin sanataituri SusuPetal ja luin runoja vielä suuremmalla mielenkiinnolla, Taikkari-runothan lopulta eroavat paljon SusuPetalin muista blogiteksteistä. Taikkarin mäellä -blogia lukiessani toivoin runoja yksien kansien sisään, koska ne muodostivat minusta kokonaisuuden. Nyt kun runot vihdoin on koottu kokoelmaksi, on ajatus vahvistunut - Taikkarin mäellä on kokonaisuus, oma tarina.
Taikkarin mäellä on kertomus nimettömäksi jäävästä tytöstä, jonka elämän täyttää Taikkarin mäki, nutikka, kaljaan sekoitetut kofeiinipillerit sekä Ritu ja muut Taikkarilla ja Teräksen kulmassa kokoontuvat nuoret. Aina on ilta tai yö, kylmää ja pimeää, kesä ei tunnu lämmittävän paljoa eikä tytön kartsojen ulkopuolista elämää kuvata. Nuori tyttö on seurasta huolimatta joka paikassa yksin. Lakkanailontakki haarniskana ja luumuinen huulipuna ja luomien sininen naamiona hän kohtaa ympäröivän maailman, hän ei omasta mielestään ole mitään, rumuus ja yksinäisyys jää haarniskan ja naamion taa piiloon, kyyneleet ja pehmeys peitetään kovuuteen ja kiroiluun. Kaikki ei kuitenkaan ole tarjolla, pienin keinoin ilmaistu omanarvontunto pitää tyttöä koossa.
SusuPetal kirjoittaa hyvin, kieli pysyy tarkasti omassa rekisterissään, puhekielen ja yleiskielen vaihtelu on niin hyvin rytmitettyä, ettei vaihdosta huomaa. Runoja kantaa varioitu toisteisuus, josta hyvänä esimerkkinä on runosarja Moon River antologia, jossa takapenkillä Pekun tyttöystävät vaihtuvat ja minä-kertojan ja hänen poikaystävänsä/ihastuksen kohteensa kuuntelevat etupenkillä Moon Riveriä takapenkin huutaessa Hurriganesia kehiin. Käsien kylmyys ja suhtautuminen vanhan schlaagerin kuunteluun kertovat koskettavan tarinan rakkauden syttymisestä ja loppumisesta.
Hyvin pienin keinoin SusuPetal päästää runon minäkertojan herkkyyden näkyviin kaiken kovan ja turruttavan alta. Viimeinen runo, jossa hän ystävänsä Ritun kanssa katsoo Tempon ikkunassa olevia kananpoikia kertoo kaipuusta johonkin muuhun, pehmeyteen ja herkkyyteen, ehkä lopultakin halusta pois Taikkarin mäeltä: "katso/ siellä ne on/ pieniä// seistiin siinä kauan/ katsottiin untuvaisia palloja// huomasin että ritukin itki". Toinen rinnakkainen tulkinta on, että untuvaisissa palloissa runon minä ja Ritu näkevät pilkahduksen lapsuuteen ja viattomuuteen, joihin ei enää ole paluuta. Kananpojan pehmeys ja teinitytön kovuuden alta pilkahtava viattomuus rinnastuvat, kartsojen ja Taikkarin elämän rankkuus eivät vielä ole vieneet tyttöjen herkkyyttä.
Turkulaiset saavat Taikkarin mäestä varmasti enemmän irti, kadut ja kulmat, Ruissalo ja Aurajoen rannat ovat heidän maisemaansa, he kuulevat askelten kopinan ja tuntevat tuoksut tässä runokokoelmassa eri tavoin kuin muut. Mutta ei-turkulaisetkin lukijat löytävät nuoruuden kipeyden, harhailun, erehdykset, kaipuun, epävarmuuden ja rakkauden hapuilun näistä runoista, samoin 70-luvun ajankuvan haisaappaineen ja Hurriganeseineen. Hurriganes-runossa myös huumori näyttäyyy hyvin susumaisesti: ironisesti ja pienin keinoin, liki rivien välissä.
Hienoa, että Taikkari-runot päätyivät kirjaksi, nämä ovat kokonaisuus ja kansien välistä luettuna sen huomaa selvimmin, samoin pienet viitteet seuraaviin runoihin (yksittäiset sanat -esim. helmet, henkilöt ja tapahtumat) näkyvät selvemmin. Kokoelmaan kannattaa tutustua ja sitähän voi tilata esimerkiksi BoD:sta kirjakaupan tai verkkokaupan kautta.
Kuulun lukijakuntaan, joka ei suosi paksuja kirjoja. Lasten paksut opukset ovat eri asia, niissä on usein isompi teksti ja väljempi ladonta, joten eivät ne oikeasti niin paksuja ole. Tämä kirjallisuutta harrastavan ongelma tuli jälleen mieleen, kun joululomalla päätin lunastaa yhden viime vuodeksi tekemäni uudenvuodenlupauksen, eli lukea vihdoinkin jonkun aiempana jouluna saamani lahjakirjan. Tartuin edellisvuoden lahjaan eli John Irvingin romaaniin Kunnes löydän sinut (2006; Until I Find You, 2005; Suom. Kristiina Rikman). 860 sivua ja kohtuullisen pientä tekstiä. Olisihan minun pitänyt arvata. Pakersin kirjaa liki kaksi viikkoa ja minä sentään olen pitänyt Irvingistä. Ei mikään ahmittava teos ennen kuin noin sivulta viisisataakaksikymmentäviisi.
Tästä kirjasta en oikein osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Koko jutun olisi voinut typistää neljäänsataan sivuun ja silti teos olisi ollut vähintään yhtä luettava, tarina kiinteämpi ja ehkä jopa koskettavampi. Jotenkin päättelin, että yksi syy kirjan pituuteen on päähenkilön näyttelijä Jack Burnsin terapia (jonka kuvaus alkaa sivulla 645). Terapia perustuu kronologiaan, jossa kerrotaan terapeutille järjestyksessä kaikki elämässä tapahtuneet ilot ja surut. Ennen kuin Jack päätyy tohtori Garcían vastaanotolle on lukija jo ehtinyt lukea näyttelijän elämän iloista ja tragedioista, todellisista ja muista muistoista, valheista ja paljastuksista kutakuinkin piinallisen kronologisesti. Terapian vaatima kronologia on siis siirtynyt itse teokseenkin. Lisäksi Irving leikkii tarinankerronnan ohjeistuksilla. Jack saa mielestään parhaimmat tarinankerrontaohjeet terapeutiltaan – "Varo ennakointia, vahdi välihuomautuksia, pysy aikajärjestyksessä." (s. 654) – ja kirjailija itse rikkoo tietenkin kaikkia niistä.
Paksun kirjan ongelma syntyy usein siitä, että kirjailija ei pysty pitämään lukijan mielenkiintoa yllä läpi teoksen. Tarina ei vedä tai henkilöt eivät ole kiinnostavia tai syvenny sivumäärän edellyttämällä tavalla. Irving on taitava kirjoittaja ja kyllähän hän tätäkin tarinaa kuljettaa mallikkaasti. Aihe ei ole mieltä ylentävä. Isästään pienenä eroon joutunut Jack Burns kiertää nelivuotiaana Pohjoismaita ja Amsterdamia äitinsä kanssa, Kanadaan palattuaan aloittaa koulunkäyntinsä vanhassa tyttökoulussa, jossa joutuu teinityttöjen hyväksikäytön kohteeksi. Myöhemminkin vanhemmat naiset jatkavat Jackin elämän traumatisoimista. Hollywoodiin näyttelijäksi päätyvän Jackin urakaan ei sisällä mitään valtavirran rooleja.
Jackin elämässä tapahtuu paljon traagisia tapahtumia, monenlaista hyväksikäyttöä, yhteyden katoamisia vanhempiin, oman identiteetin, oman paikan ja isän etsintää. Kaikkea käsitellään tarkasti, mutta silti Jackin hahmo ei tunnu syvenevän eikä kenenkään muunkaan. Siinä onkin teoksen ongelma, vaikka tätä kerronnan tiettyä pinnallisuutta voikin pitää yhtenäisenä Jackin elämälle ja käsitykselle itsestään, hänen hämmennykselleen ihmisten valheiden ja väärintekojen edessä. Jackia kohtaan tuntee kyllä suurta myötätuntoa ja hänen puolestaan on raivoissaan, mutta on kuin kirjailija ei haluaisi päästää lukijaa liian lähelle päähenkilöään.
Kirja on toki kiinnostavakin. Onhan se mukavaa lukea mitä kuuluisa ja arvostettu kirjailija saa irti Helsingistä (ei paljon, vaikka Hotelli Torni tekeekin vaikutuksen Jack Burnsiin). Kiinnostavinta on muistojen käsittely ja nimenomaan muokattujen muistojen. Jack kiertää yksin saman kaupunkikierroksen kuin nelivuotiaana äitinsä kanssa ja nyt hänelle avautuu aivan toinen totuus, toisenlaiset muistot. Äiti Alice ei enää ole vastaamassa puheistaan ja hänen motiivejaankin voi arvailla ja miettiä monelta suunnalta. Sen verran vetävästi tarina kuitenkin oli kerrottu tyypillisine irvingkoukkuineen, että kyllä kirjan lukee kiinnostuneena läpi, mutta toivoisin, että seuraavaksi kirjailija kirjoittaisi huomattavasti ohuemman opuksen.
Paksut teokset eivät tosiaankaan ole minua varten. Lukiessa tulee miettineeksi kuinka monta ohuempaa ja tarinaltaan kompaktimpaa kirjaa samassa ajassa voisikaan lukea. Ja kun ajattelenkin niitä klassikoita, jotka kaksi vuotta sitten ensimmäisessä blogikirjoituksessani listasin ja joista osan olisin halukas lukemaankin, mieltäni alkaa kaihertaa niiden sivumäärä. Jaksaisinko kahlata ne läpi, onko kirjailija osannut rakentaa teoksensa niin, että kiinnostus pysyy yllä ja ehkä peräti niin, että kirjan voisi ahmaista? Tätähän en saa lukematta selville, mutta silti. Kaikki ne sivut.
Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Olen lukenutkirjoista yhden, Sirpa Kähkösen Lakanasiivet . En siis osaa arvioida kokonaistasoa, mutta ihmettelen kyllä, miksei Pirjo Hassisen Suistola raadille kelvannut. Penjami on kirjoittanut kiinnostavan vertailun Suistolasta ja Juha Itkosen ehdokkaaksi päässeestä romaanista Kohti. Ehkä sieltä löytyisi asiaan pohtimisen juurta. Ja muuten oletteko huomanneet, Finlandia-ehdokaslista on joka vuosi perusteiltaan keskiverrosti samankaltainen: yksi esikoisteos, yksi tai kaksi ruotsinkielistä romaania, toinen niistä mieluiten suomentamaton, korkeintaan kolme naista (mutta mieluiten vain kaksi). Parina vuonna naisia on ollut enemmistö: vuonna 1992 kahdeksasta ehdokkaasta naisia oli viisi (voittaja Leena Krohn) ja 1995 naisia oli neljä, miehiä kaksi (voittaja Hannu Mäkelä).
Mutta Lakanasiivet. Sirpa Kähkönen on ehdottomia kirjailijasuosikkejani ja hänen uusin romaaninsa on paikkansa Finlandialistalla ansainnut. Hänen Kuopioon sijoittuva Anna Tuomen elämää kuvaava sarjansa, jonka neljäs osa Lakanasiivet on, on todellinen helmi ja erittäin kiinnostava paitsi sisällöllisesti myös sarjan sisäisen rakenteen kannalta. Tuomen perheessä on kommunisteja, sosialisteja, kaiken sortin vasemmistolaisia, joilla ei 30-luvun Suomessa mene hyvin. Osa perheestä on kadonnut Neuvostoliittoon eikä heidän kohtaloistaan saada selkoa kuin unissa. Kolmikymmenluvun henkistä ja poliittista ilmastoa Kähkönen kuvaa uskottavasti perheen kautta, naisten elämän kuvaukseen keskittyen.
Ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) alkaa noin vuodesta 1930 ja kuvaa vajaan kymmenen vuoden ajan Kuopioon piiaksi saapuvan Annan elämää. Anna tapaa Lauri Tuomen, rakastuu ja avioituu. Pian vihkimisen jälkeen kommunisti Lauri vangitaan ja viedään moneksi vuodeksi Tammisaareen vankilaan. Mustat morsiamet keskittyy Annan selviytymiseen ja hänen päänsisäiseen maailmaansa.
Toinen osa Rautayöt (2002) sijoittuu kesään 1940. Kerronnan ytimessä on Annan äitiys, Tuomen perhe ja suku, johon talvisota on jättänyt raskaat jäljet. Välirauhaa edelleen kuvaava Jään ja tulen kevät (2004) on todellinen naisromaani, romaani naisten ystävyydestä ja voimasta samalla kun se on hyvin yhteiskunnallinen teos niin kuin muutkin sarjan osat. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani. Päivä on 1.7.1941 ja Kuopio joutuu pommituksen kohteeksi.
Kähkönen on hyvin taitava ja herkkävireinen kirjoittaja, hänen kielensä on kaunista ja nautittavaa, savolaismurteiset repliikit ja sanat hän sijoittaa taitavasti rytmittäen kerronnan joukkoon. Kielen lisäksi olen ihastellut hänen teossarjansa rakennetta. Mustat morsiamet kattaa ajallisesti laajimman jakson, liki kymmenen vuotta, mutta sen keskiössä on vain yksi ihminen, Anna Tuomi. Rautaöissä keskeinen yksikkö on perhe ja kerronnan ajallinen kesto noin yksi kesä, muistoissa kuljetaan myös kesää edeltäneeseen raskaaseen sotatalveen. Jään ja tulen keväässä näkökulma laajenee yhteen pihapiiriin ja Annan ja hänen kälynsä rinnalle nousee evakko Helvi Martiskainen. Käsitelty aika on muutama välirauhan kuukausi keväällä 1941. Lakanasiivissä ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan teos kuvaa yhden vuorokauden aikana ympäri Kuopiota liikkuvaa eri-ikäisten ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten joukkoa, joista monen elämän pommitus muuttaa ratkaisevasti. Kuopiolaisten joukossa on muualta muuttaneita ja pistäytymään saapuneita. Puheissa, muistoissa ja haaveissa yliteteään Kuopion rajat, tarinaan kutoutuvat niin Sortavala, Viipuri, Petsamo ja Helsinki, jopa Saksa ja New York.
Eli siinä missä kuvattava aika supistuu vuosikymmenestä yhteen vuorokauteen, lavenee teoksen keskiössä oleva ihmisjoukko. Näkökulma muuttuu sarjan edetessä yksilöstä perheeseen, perheestä pihapiiriin ja lopulta koko kaupunkiin. Kähkösen ratkaisu toimii ja pitää mielenkiintoa yllä. Lakanasiivetkin loppuu siten, että jatkoa seurannee. Kähkönen julkaisee romaanejaan harvakseltaan muutaman vuoden välein, joten viidettä osaa jouduttaneen odottamaan. Teokset voi toki lukea itsenäisinä romaaneina, mutta eniten niistä saa irti lukemalla kaikki kronologisessa järjestyksessä.
Lopuksi vielä yksi vinkki. Sirpa Kähkösen kirjasarjan taustoista kannattaa lukea täältä.
Ensi viikolla tai kahden tai kolmen viikon päästä luen jonkun aikaa ihan vain niitä kirjoja, joita itse haluan. Sellaisia jotka eivät ollenkaan liity työhön ja joista minun ei tarvitse puhua sanan puolikastakaan jos en halua (yleensä kyllä haluan).
Joskus minulla on hetkiä jolloin katselen ihmetellen ja hieman väristen ympärilläni olevia kirjapinoja ja mietin mitä niistä lukisin, jos en tekisi tätä työtä ja juuri näitä nykyisiä tehtäviä. Mietin missä vaiheessa kirjamakuni on ohjautunut määrätyille urille, onko se omaa valintaa vai ammatin sanelemaa. Voiko lukemiseen väsyä, katoaako innostus, menevätkö sanat piiloon ja ajatukset karkuun? Voiko hermostua kirjoihin, vaikka useimmiten teenkin itse päätökset puhua määrätystä aiheesta? Saako mennä oven taakse nurkkaan jupisemaan motkotuksia itselleen?
Liian monta aivan erilaisia aiheita käsitellyttä vinkkausta aikuisille ja lapsille tänä syksynä on hieman verottanut lukuiloa. Kiinnostavia aiheita, itse valittuja ja osa kuulijoiden pyytämiä. Silti mietin, voiko lukeminen olla ammattimaista, heittääkö ammattimaisuus eläytymisen nurkkaan (sitäkö sieltä oven takaa etsisin?) vai antaako se avaimia parempaan ymmärtämiseen? Sekä että, vaikka haluan uskoa että ammattimainen ote ja eläytyminen voivat kulkea käsi kädessä. Ei tämä muuten olisi yhtään kivaa.
Olen arvostanut Pirjo Hassista kirjailijana jo hänen esikoisestaan Joel (1991) lähtien, hän on minusta kiinnostavimpia ja omaperäisimpiä suomalaisia kirjailijoita. Yksi ongelma minulla on ollut. En ole koskaan pitänyt ainoastakaan hänen henkilöhahmostaan. Jokin kylmyys, viiltävän terävä ja läpi analysoiva näkemys, joka ei jätä tilaa salaisuudelle tai vastaava on aina tehnyt samastumisen vaikeaksi. Kylmäksi teokset eivät ole jättäneet, Hassinen on aivan liian taitava kirjoittaja luodakseen yhdentekevän kirjan.
Hassisen uusin Suistola (2007) poikkeaa tunneilmastoltaan aiemmista teoksista. Siinä on mukana aivan uudenlaista lämpöä, mikä tekee kirjalle hyvää. Lukiessani huomasin, että kirjan kertoja, ilmeisesti työministeriön virkamies, Martti Luukkonen herätti minussa sympatiaa, hänestä oli helppo pitää. En tiedä johtuuko lämpö mieskertojasta, en ole lukenut Hassisen edellistä miesnäkökulmaista teosta Isänpäivä (2006). Mutta kirjaan ilmestynyt lämpö ei tee kirjasta pehmeää eikä käsittelytavasta hampaatonta, sen sisältökin on ehtaa hassista, aistillisuus, ehdottomuus ja oman näkemyksen noudattaminen ovat mukana. Uudenlainen tunneilmasto vain tekee kirjasta entistä paremman, ainakin minun makuuni.
Kirjan keskiössä on neljä henkilöä, keski-ikäiset Martti ja Jutta sekä Jutan tytär Matleena ja tämän aviomies Aapo. Martin ja Jutan välinen ystävyys- ja kiintymys/rakkaussuhde pitää heitä tiukasti yhdessä vaikkakin eri osoitteissa. Heidän suhteestaan poikkeaa täysin Matleenan ja Aapon kaikennielevä ja yhteensulauttava rakkaus. Kun nuorenparin liitto törmää petokseen, alkaa kaikkien neljän elämän perusta huojua.
Matleena ja Aapo ovat tavanneet vuonna 2001, syyskuun 11. päivän jälkitunnelmissa. Terrori-isku heijastuu myös Martin työhön ja ihmisten mielialoihin, se muuttaa perusteellisesti monia asioita tuon syksyn aikana. Kun petos viivähtää Matleenan ja Aapon suhteessa paljastuu Matleena Martin silmille nykyaikaa kuvaavan itsekkään ja taipumattoman minä-ajattelun kuvana, ihmisenä, joka rakkaudessaan noudattaa kivenhakattua periaatetta, jossa seksuaalinen petos on liki lyömistä pahempi rikos suhdetta kohtaan huolimatta siitä, ettei nuoripari ole koskaan asiasta puhunut. He eivät ole puhuneet, koska petos on jo ajatuksena ollut mahdoton ja siksi tarpeeton keskustelunaihe.
Matleena muistuttaa monia Hassisen aiempia ehdottomia ja aistillisia naishahmoja. Hänessä näkyy miten ehkä voisi toimia ihminen, joka on aina onnistunut kaikessa, jolle kaikki on ollut helppoa ja joka ei koskaan ole joutunut kokemaan pettymyksiä missään asiassa. Kun hän kohtaa ensipettymyksen läheisimmän ihmisen kautta, ei hänellä ole kykyä eikä halua taipua ja ymmärtää olosuhteita, virhettä rakkaudessa. Hän on muuttumaton, koska on nykynainen:
"Etkö sinä ymmärrä mikä on nykynainen...? Minä en puhu äidistä vaan minä puhun nyt itsestäni. Minä olen minä, ja me emme voi elää tänään näin ja huomenna noin! Kun minä vapaasta tahdostani alan rakastaa jotakuta ja se apina alkaa rakastaa minua, ei siihen voi tulla mitään murtumaa, sillä se on ollut meidän molempien tahto ja periaate!" (S. 197-198.)
Neljästä keskushenkilöstä kasvaa teoksen mittaan kiinnostavia hahmoja, vaikka paljon heistä jääkin minäkertojan otteessa salaan. Tärkeimmiksi nousevat kolmen muun elämän keskipiste Matleena ja kertoja Martti, joka oman vakuutuksensa mukaan ei ole tärkeä henkilö tarinassa mutta sellaiseksi osoittautuu kirjan mittaan. Ainut hieman perustelematon ja kokonaisuuteen istumaton on kesällä 1975 Martin elämässä vierailleen Rickyn tausta. Siinä on pieni liiallisen kikkailun maku.
Suistola ei kuitenkaan ole pelkkää ihmissuhdedraamaa vaan henkilöidensä ja käsittelemänsä aikajakson (vuodesta 1959 2000-luvulle) kautta Hassinen kuvaa myös yhteiskunnan ja asenneilmaston muutoksia. Juuri ihmisten yksityisimmän elämän ja yhteiskunnan rinnastus ja niiden toisiinsa lomittuminen tekevät teoksesta syvän ja kiinnostavan. Suistola on mielenkiintoinen ja moniulotteinen teos, syksyn huippuja. Ihmettelen suuresti, jos Finlandia-raati kirjan sivuuttaa (vaikka ovathan ne ennenkin tiputtaneet listoilta kiinnostavia kirjoja pois).
"—he yrittivät muistaa, ja usein he muistivat yksityiskohtaisesti asioita, joita ei ollut koskaan tapahtunut. Sillä ei ollut väliä. He olivat olleet New Yorkissa niin pitkään, että jotkin muistot olivat jääneet piiloon siihen muistin kolkkaan, missä todelliset ja keksityt tapahtumat ovat yhtä tärkeitä." (S. 10.)
Harvemmin tulee kirjaa lukiessa miettineeksi minkä näköinen henkilö kirjan takana on. Mies joka keksi Manhattanin (Like, 2007; alkup. El hombre que inventó Manhattan, 2004, suom. Päivi Paappanen) teki kuitenkin uteliaaksi ja kyllä vain, jotenkin teoksensa näköinen kirjailija Ray Loriga onkin. Älkää kysykö miksi päädyin tällaiseen ulkokirjalliseen päätelmään, lukekaa kirja ja katsokaa kuvaa sen jälkeen uudestaan.
Mies joka keksi Manhattanin on monista lyhyehköistä toisiinsa lomittuvista ja toisiaan täydentävistä kertomuksista rakentuva teos, ehkä romaani, ehkä novellikokoelma. Eri aikatasoissa liikkuva kirjava ja laaja henkilökaarti kuljettaa erillisiä tarinoita pitkin ja poikin Manhattania. Pääosassa onkin oikeastaan juuri Manhattan, eivät henkilöt eikä New York. Saaren monimuotoinen elämä tuodaan näkyviin juuri eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten kautta. Jo ensimmäisen novellin (tai kertomuksen tai luvun, miksi sitä haluaakin nimittää) alku herätti kiinnostukseni:
Mies joka keksi Manhattanin käytti nimeä Charlie, vaikka hänen oikea nimensä olikin Gerald Ulsrak, hän oli naimisissa ja hänellä oli kaksi tytärtä. Tai ehkä vain yksi. Jotkut sanoivat, että vanhempi tyttö oli toisen miehen tytär, ehkä siksi miten Charlie katsoi häntä tai pikemminkin ei katsonut. Gerald Ulsrak oli syntynyt pienessä kylässä Romanian vuoristossa ja unelmoinut aina paremmasta paikasta, Manhattanista, ja toisesta nimestä, Charliesta. (S. 9.)
Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa talonmies, pianokauppias, meksikolainen elokuvatähti, muut naiset varjoonsa jättävä kaunotar, Sofistikoituneiden amatsonien toimittaja, gansteri, kauniista korealaiskaksosista haaveileva lakimies, vanha kaunotar, joka kykenee olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan, kuuluisa talkshow-juontaja ja amatöörisalapoliisiksi ryhtyvä sairaala-apulainen. Teoksen kirjailijakertoja tapaa William Burroughsin tämän asuttamassa yleisessä käymälässä, koska on tulkkina suomalaiselle englantia taitamattomalle ja ujolle suomalaiselle kustantajalleen (Kaksi pistoolia, s.34.).
Loriga kirjoittaa – ainakin Paappasen suomennoksen perusteella – hienoa ja oivaltavaa kieltä, joka tekee tarinoista pinnaltaan näennäisen yksinkertaisia. Kirja on surullinen, melankolinen ja hauska, se saa mielikuvituksen kihisemään. Teoksen loppuun asti olin varma, että kirjailija kiepauttaa kaiken yhteen jollain terävällä liikkeellä, mutta mitä vielä. Muutaman tarinan ratkaisu paljastetaan, muuten tarinoita on jätetty auki eikä teoksessa esiintyvän kirjailijaminäkertojan henkilöllisyyttä kerrota. Viimeisessä kertomuksessa Hiiriä ja ihmisiä – hemingwayläisestä viitteestä huolimatta otsikolla on myös hyvin konkreettinen merkitys – kertoja on muuttamassa Manhattanilta. Kertoja lähtee, mutta kertomukset henkilöineen jäävät, ne elävät omaa elämäänsä ja siksi kertomuksista osa on keskeneräisiä tai vaiheessa. Elokuvaohjaajanakin kunnostautuneelta Lorigalta on suomennettu myös kolme muuta teosta: Kirkkaalta taivaalta (Tammi, 1997), Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002) ja Kameleontti (Like 2003). Pitänee tutustua niihinkin.
"Kaikki meistä kertovat tarinat on kerrottava menneessä aikamuodossa. Ne keriytyvät auki taaksepäin siitä missä me nyt olemme, emme enää tarinan henkilöinä vaan katsojina jotka ovat päättäneet avata suunsa. Polku, jonka jätämme taaksemme, on joskus merkitty samanlaisilla pikkukivillä, joilla Hannu alussa merkitsi tiensä. Toisinaan polku on poissa koska linnut ovat lentäneet maahan ja syöneet kaikki muruset auringonnousun aikaan. Tarina kiitää aukkopaikkojen ylitse, täyttää ne täytesanoilla "ja" ja "ja sitten". Minä olen tehnyt niin näillä sivuilla pysyäkseni polulla jolla tiedän olevan kuoppia ja montakin syvää monttua. Kirjoittaminen on tapa jäljittää minun nälkääni, ja nälkähän ei ole muuta kuin tyhjiö." (S.463-464.)
Aloitettuani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (Otava 2007; alkuteos What I Loved, 2003; suomennos Kristiina Rikman) minua hämmensi se, että naiskirjailija oli valinnut kertojakseen miehen. Ensimmäisen osan myötä ihmetys häipyi eikä kirjailijan ja hanen kertojansa sukupuolella ollut mitään merkitystä. Mietin myös miksei kirjailija valinnut naiskertojaa. Vastaus on tietenkin se ilmeisin: jos kertojana olisi joku romaanin naisista, olisi tarina erilainen. Kertojan, taidehistorioitsija Leo Hertbergin, näkökulma on tarinan kannalta oleellinen. Hän on samaan aikaan kokija ja tarkkailija, sivussa ja keskiössä. Hänen ammattinsa on katsoa, tutkia ja tulkita niin nykyhetkeä kuin historiaa.
Romaanin monet teemat, taide, taidepiirit, tutkimus, hysteria, nälkä, syömis- ja persoonallisuushäiriöt, perhe, rakkaus, kuolema, petos, totuus ja valhe, kietoutuvat yhteen läpi koko teoksen. Hustvedt käsittelee teemojaan monimuotoisesti. Kuvataiteilija Bill Wechslerin teokset ovat avaimia teemoihin, samoin vastauksia hänen epäilyksiinsä. Taiteessaan hän kertoo sen mitä ei tunnusta sanallisesti. Toisia avaimia tarjoavat Violet Blomin tutkimukset hysteriasta ja syömishäiriöistä.
Romaani on jakautunut kolmeen osaan ja kolmen suhde on keskeistä teoksessa. Kuvattuaan kolmen hengen eroottista peliä Violet puhuu sulautumisesta ja määrittää sen koskemaan ihmissuhteita laajemminkin:
-- sulautuminen on avaintermi. Se on parempi kuin suggestio, joka on yksipuolinen. Se selittää mistä ihmiset harvemmin puhuvat, koska me pidämme itseämme erillisinä, sulkeutuneina yksilöinä jotka törmäilevät toisiinsa mutta pysyvät kiinni. Descartes oli väärässä. Ei se ole: Ajattelen, siis olen olemassa. Se on: Olen olemassa koska sinä olet. --- Tärkeintä on että me sekoitumme kaiken aikaa muihin. Joskus se on normaalia ja hyväksi, joskus taas vaarallista. (S. 119-120.)
Violetin teoria on Hustvedtin romaanin keskeisin teesi ja siinä on minusta kiteytettynä teoksen ydin. Romaani sisältää monia kolmen osapuolen suhteita toisiinsa. Yhteys voi olla koko ajan näkyvä, mutta näkymättömänäkin se on läsnä (esimerkiksi Bill, Billin vaimo Lucille ja poika Mark). Nämä kolmikot muuntuvat ja sama henkilö voi olla monessa kolmikossa samaan aikaan. Kolmikkopareja ovat esimerkiksi Leon perhe: Leo, Erica ja Matthew; Bill, Lucille ja Violet; Leo, Mark ja Bill &Violet; Leo, Bill ja taide. Aina kolmikon väliset suhteet eivät ole selviä edes niiden jäsenille, niitä voi värittää jokin määrittelemätön vihamielinen tunne, kuten esimerkiksi kolmikossa Bill, shokkitaiteilija Teddy Giles ja taidekriitikko Henry Hasseborg.
Kolmikkosuhteet ovat teoksen vahvaa antia, mutta välillä lukiessa tuntui siltä, että ratkaisu on pakottanut parikin keskeistä henkilöä marginaaliin. Fredrika kysyi aiemmin, olenko samaa mieltä Kirsi Pihan kanssa siinä, että romaanin alkupuolella on notkahdus jännitteessä. Kävin Lukupiiri-blogissa vihdoinkin lukemassa mitä Piha romaanista sanoo. En kokenut jännitteen notkahdusta hänen mainitsemillaan sivuilla. Siinä kuvatut asiat olivat minusta kiinnostavia ja tarinan edetessä ne osoittautuivat tärkeiksi taustoiksi teoksen käsittelemille tapahtumille ja tunteille.
En halua kirjoittaa tässä henkilöistä ja tapahtumista enempää, en halua tehdä juonipaljastuksia. Hustvedt on taitava kirjoittaja, joka on rakentanut teoksensa niin, ettei sivumäärästä (romaani päättyy sivulla 466) huolimatta teoksessa tunnu olevan turhaa tilkettä. Jotkut asiat jäävät loppupuolella romaania avoimiksi, mutta minäkertojahan ei ole kaikkitietävä, ei edes oman elämänsä asioissa.
Luen Siri Hustvedtin teosta Kaikki mitä rakastin (Otava 2007; alkuteos What I Loved, 2003; suomennos Kristiina Rikman). Olin kiinnostunut kirjasta, tai täsmällisemmin olin kiinnostunut Hustvedtin teoksesta, en nimenomaisesti juuri tästä, koska en tiennyt etukäteen kirjan sisällöstä mitään. En lukenut edes takakannen ja sisäliepeen tekstejä ennen aloittamista. En useinkaan tee niin, jos olen jo ennalta päättänyt lukea teoksen. Jätän yllätykset mieluiten kirjailijan paljastettaviksi. Kaikki mitä rakastin -teoksen ensimmäinen yllätys tulikin ensisivuilla.
Jouduin näet tarkistamaan lukunäkökulmaani. Ensimmäisestä lauseesta lähtien päättelin minäkertoja olevan nainen: "Eilen löysin Violetin Billille kirjoittamat kirjeet." (S.7.) Pari sivua myöhemmin jouduin tarkistamaan käsitykseni, kertoja onkin mies. Kirjailijan sukupuoli oli määritellyt alkuoletuksekseni, en ajatellut naisen kirjoittavan miehen näkökulmasta. Tajusin, että se on lähtöoletukseni aina tarttuessani naisen kirjoittamaan kirjaan, josta en ennalta tiedä mitään. Jos olen lukenut arvostelut tai takakannen ensin ja tiedän päähenkilön olevan mies, näkökulmani on tietenkin muokkautunut ennen lukemista.
Hömpän helmienkommenteissa ihmettelin joku aika sitten, miksi miehet kirjoittavat romaaneja naisen näkökulmasta. Nyt aloin miettiä asiaa toisin päin. Asia mietityttää minua, vaikka uskon/luulen/oletan/tiedän, että hyvä kirjoittaja sukupuolestaan riippumatta kykenee kirjoittamaan uskottavasti valitsemastaan näkökulmasta käsin, asettumaan erilaisten ihmisten nahkoihin.
Kun olin Hustvedtin kirjan kohdalla muuttanut lukunäkökulmaani, aloin pohtia uusia kysymyksiä. Näkyykö kirjailijan sukupuoli hänen teoksessaan ja miksi hän on valinnut kertojaksi miehen? Jälkimmäiseen kysymykseen en osaa vastata, kirjan on vielä kesken. Ehkä mies yksin on jäljellä kertomassa teosten muiden henkilöiden kohtaloista. Mutta kirjailijan sukupuolen olen tekstistä erottavinani. Hustvedt kuvaa naisia jotenkin herkemmin ja enemmän sisältä päin. Minulla on tunne, että hän ripottelee teokseensa pieniä asioita, joihin naiskirjailija kiinnittää huomiota. En ihan äkkiä usko, että mieskirjailija kirjoittaisi seuraavanlaisen kuvauksen: "Erica ja Lucille ystävystyivät odotusaikana. He vertailivat sisäisiä potkuja ja pyöristyviä mahojaan. He kävivät ostamassa pikkuriikkisiä vauvanvaatteita ja nauroivat kuin salaliittolaiset kohdun painamia virstarakkojaan, pullistuneita napojaan ja isoja rintaliivejään." (S. 46.)
Voin olla väärässä, saatan muuttaa käsitystäni teoksen edetessä ja todeta ettei kirjailijan sukupuoli näykään teoksessa. Ja luulenpa, että toiseen kysymykseeni kirjailija vastaa teoksessaan lopulta itse.
Hieman yli sadan sivun perusteella Kaikki mitä rakastin vaikuttaa upealta teokselta. Hustvedt kirjoittaa kauniita lauseita - Rikman on tehnyt jälleen loistosuomennoksen – ja hän osaa kuvata kuvataidetta lumoavasti. Olen etsinyt verkosta henkilöiden keskusteluissa mainitsemia aitoja maalauksiaja katsonut mielikuvituksessani romaanin kuvataiteilijan Bill Wechslerin hurjia teoksia Hustvedtin kuvauksen perusteella. Kirja paljastaa salaisuuksiaan hitaasti, jotain on koko ajan ilmassa, se syntyy minäkertojan, taidehistorioitsija Hertzbergin, tavasta kertoa ja pohtia. Kirja pitää otteessaan, se on pakko lukea loppuun. Ja onhan kirjailijan ensimmäinen yllätys ollut hedelmällinen, hän nosti esiin vakiintuneen lukuoletukseni ja käski tarkistaa sitä.
Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. Jos et ole vielä lukenut teosta Harry Potter and Deathly Hallows tai aiempia pottereita, mutta aiot lukea ne jossain vaiheessa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Mitä vähemmän sarjan tapahtumista tiedät etukäteen, sitä mukavampaa ja hurjempaa on yllättyä kirjoja lukiessa.
"Hänestä tulee kuuluisa – legenda – en yhtään ihmettelisi vaikka tämä päivä vielä joskus tunnettaisiin Harry Potterin päivänä – Harrysta kirjoitetaan kirjoja – jokainen lapsi meidän maailmassamme oppii tuntemaan hänen nimensä!" (Harry Potter ja viisasten kivi, s. 20.) Ei tainnut J. K. Rowling arvata miten enteellisiä sanoja kirjoitti, vaikka tietysti puhuikin taikamaailmasta.
Luin kolme ensimmäistä potteria (Harry Potter ja viisasten kivi, Harry Potter ja salaisuuksien kammio, Harry Potter ja Azkabanin vanki) peräperää kolmannen osan ilmestyttyä. Minusta tuli suuri Potter-fani saman tien. Luin kirjoja ahmien, en malttanut laskea niitä käsistäni, luin "vielä yhden luvun" ja "vielä yhden", kunnes huomasin aamuyön koittaneen ja herätyskellon tikittävän kohti pirinää ja työpäivää. Seuraavia osia (Harry Potter ja liekehtivä pikari, Harry Potter ja Feeniksin kilta) odotin innokkaasti mutta vasta kuudenteen osaan (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) tartuin alkukielellä. En malttanut odottaa Jaana Kaparin käännöstä, halusin tietää mitä Harrylle tapahtuu.
Olen lukenut suurimman osan kirjoista vähintään pariin kertaan. Olen lukenut niitä itsekseni ja ääneen, suomeksi ja englanniksi. Ensimmäisellä lukukerralla nautin etenevästä tarinasta, toisella aloin arvostaa sitä, miten tietoisesti Rowling on kirjoittanut monen kirjan läpi rakentuvaa kokonaisuutta. Olen yrittänyt miettiä miksi olen pottereista innostunut. Tässä joitakin syitä.
Rowling osaa rakentaa juonta koukuttavasti. Hän on ripotellut teksteihin paljon pieniä asioita, jotka huomaa ehkä vasta toisella lukukerralla ja jotka auttavat hahmottamaan kokonaisuutta – tämä on juuri sitä tietoista kokonaisuuden rakentamista. Teokset esimerkiksi sisältävät pieniä viitteitä tuleviin tapahtumiin, jopa henkilöihin. Azkabanin vangissa on Puuskupuhin huispauskapteenista Cedric Diggorysta lyhyt kuvaus, jossa tuodaan esiin hänen reiluutensa ja suoraselkäisyytensä, ominaisuudet, jotka määrittävät häntä seuraavan osan eli Liekehtivän pikarin kolmivelhoturnajaisten aikana.
Rowling on kirjoittanut teoksiinsa monia vastapareja, joista osa jää ensimmäisellä lukukerralla huomiotta, sekä lisäksi erilaisia vastaparimahdollisuuksia, joista lukijat voivat kiistellä. Osa vastakkainasetteluista on vain pieniä symboleja, osa asettaa ihmiset ja heidän erilaiset ratkaisunsa rinnakkain. Esimerkkinä pienistä vastapareista käy ensimmäisen osan koulutarvikkeet. Harryn jästiserkku Dudleyn uuden koulun, sisäoppilaitos Jalostamon, kouluvarustuksiin kuuluivat "kyhmyräiset kepit, joilla he hutkivat toisiaan kun opettajat eivät nähneet. Sitä pidettiin hyvänä harjoituksena tulevaa elämää varten." (Harry Potter ja viisasten kivi, s.40.) Aikamoinen vastakohta Tylypahkan oppilaiden taikasauvoille, joilla on tarkoitus tehdä hyvää.
Tylypahkan oppilaista vastapariksi voisi asettaa esimerkiksi Ron Weasleyn ja Draco Malfoyn. Molemmat tulevat puhdasverisistä velhoperheistä, mutta he suhtautuvat taika- ja jästimaailmaan ja niiden jäseniin eri tavoin. He ovat erilaisia myös ja ennen kaikkea suhteessaan Harry Potteriin. Ronin ja Dracon asettaminen vastakkain on minusta perustellumpaa kuin Harryn ja Dracon, koska Ron ja Draco edustavat kärjistettynä taikamaailman suhtautumista Harryyn. Muita pareja voisivat olla esimerkiksi Harry ja Neville Longbottom yhteisen syntymäpäivän ja mahdollisen ennustuksen toteuttajina, professori Punurmio ja kentauri Firenze suhteessa ennustamiseen ja tietenkin voimakkaat velhot Dumbledore ja Voldemort. Voldemort on luontaisesti myös Harryn vastapari, heidän vastakkaisuutensa sekä kohtaloidensa yhteenkietoutuminenhan on teossarjan kantava teema.
Pidän Rowlingin luomasta herkullisesta ja osin hervottomasta taikamaailmasta, jonka ihmeet ovat mielikuvituksellisia ja osa jopa kadehdittavia. Erikoinen taikamaailma on myös melko samantapainen kuin jästien maailma. Perheet, ihmisten väliset suhteet ja tunteet, lehdistö ja poliitikkojen toiminta ovat rinnasteisia. Taikamaailma on lukijalle samaan aikaan vieras ja tuttu. Se sallii samastumisen ja ihmettelyn, uusien oivalluksien löytämisen. Rowling kirjoittaa niin, että taikamaailma vaikuttaa todelliselta. Se on iso osa sadun lumoa.
Taikomattomien elämää velhot ja noidat katselevat hämmästellen, jästien keksinnöt ja arkielämän tavat ja tavarat ovat heille yhtä käsittämättömiä kuin jästeille taikamaailman normaalit esineet ja käytännöt. Rowling osaa asettaa kaksi maailmaa rinnan siten, että erot ja yhtenevyydet näkyvät. Useimmiten rinnastukset ovat hauskoja, mutta kirjailija tuo mukaan myös tummia sävyjä. Kahden maailman välillä kulkevat luontevasti jästiperheisiin syntyneet noidat ja velhot, joihin suhtautuminen on ristiriitaista, jopa torjuvaa. Jotkut puhdasveriset velhosuvut eivät hyväksy jästisyntyisiä eivätkä sallisi näille opetettavan magiaa, jästimaailmassa noidat ja velhot luokitellaan friikeiksi. Ja vaikka suurin osa taikamaailmasta hyväksyykin jästisyntyiset, joita onkin suurin osa velhoista ja noidista, eivät kaikki taikamaailman taikuutta osaavat ole samanarvoisia. Esimerkiksi kotitontut omaavat vahvoja taikavoimia, silti he ovat orjan asemassa.
Rowling ylipäänsä ei teoksissaan kaihda näyttämästä kohtalon nurjia puolia. Kun taikamaailma joutuu hyvän ja pahan väliseen taisteluun, joka huipentuu viimeisessä osassa Harry Potter and Deathly Hallows, saavat seuraukset lukijan kyynelehtimään. Kirjailija ei kaunistele sodan synkkää puolta. Hän näyttää, että sodissa kuolee viattomia, rakkaita ystäviä ja muita läheisiä, kuolema ei väistä hyviäkään eivätkä tappiot jää vain vastapuolen kannettaviksi.
Kuitenkin suurin syy siihen, että pidän niin paljon Harry Potter -sarjasta, on henkilökuvaus. Kirjailija on luonut henkilöitä, joihin voi kiintyä, joista välittää ja joita kaipaa sarjan päätyttyä. Oli kyseessä lapsi, nuori tai aikuinen, Rowling saa hahmoihin monisyisyyttä eikä hän selitä hahmojaan puhki, moneen henkilöön jää salaperäisyyttä vielä seitsemännen osan jälkeen. Seitsemännessä osassa olin vaikuttunut siitä, miten Dumbledoren henkilöhahmoa syvennettiin, miten hänen idealisoidun kuvansa säröyttäminen teki hänet ja hänen voimansa ymmärrettävämmiksi – ja paljastuihan myös se, miksei hän koskaan ryhtynyt taikaministeriksi. Vieläkin suuremman vaikutuksen teki Kalkaroksen kohtalo, hänen traaginen rakkautensa - mahdollisuutta olin pitkin sarjaa hiljaisesti pohdiskellut – ja sen vaikutus hänen tekemiinsä ratkaisuihinsa.
Viimeisen osan luettuani oli tunnelmani moninainen - puhdistunut, surullinen, haikea ja helpottunut. Olin tyytyväinen Rowlingin tapaan lopettaa sarja, se tekee aika mahdottomaksi kirjoittaa uskottavia uusia seikkailuja. Eräässä haastattelussa Rowling paljasti suunnittelevansa Harry Potter -ensyklopediaa, jossa hän kuvailisi mitä kirjan hahmoille tapahtuu seitsemännen osan tapahtumien jälkeen ja paljon muutakin kirjan hahmoihin liittyviä tietoja. Olen hyvin innostunut, lisää luettavaa pottermaailmasta!
Pidän paljon monista kirjojen hahmoista, mutta suurimmat suosikkini ovat Ron Weasley ja hänen äitinsä Molly. Professori McGarmiwassa on asennetta!
Joskus tarttuessaan tuntemattoman kirjailijan teokseen ei tiedä lähtevänsä matkalle, joka on pidempi kuin kirjan sivumäärä. Kirjailija voi puhua kielessään ja tekstinsä läpi siten, että hänen tuotantoaan haluaa seurata, lukija alkaa odottaa uutta teosta. Uusin tällainen löytöni on Maritta Lintunen, jonka neljästä ilmestyneestä teoksesta olen tänä kesänä lukenut kolme. Viimeisin, vuonna 2006 ilmestynyt novellikokoelma Ovisilmä, odottaa vielä lukemista.
Olen lukenut Lintusen esikoisrunokokoelman Liekkikupolit (1999), romaanin Sukukaktus (2003) ja runokokoelman Valaistut talot (2005). Liekkikupolin runot ovat mystiikalla ja ortodoksisella uskonnollisuudella ladattuja. Ne ovat pohdiskelevia moneen suuntaan hiljaa avautuvia. Lintusen muusikkotausta näkyy muutamissa musiikkiaiheisissa runoissa. Runojen äärellä voi pohdiskella, niistä tulee lämmin olo, ne vetoavat järkeen ja sydämeen.
Sukukaktuksen ja Valaistujen talojen yhteinen teema on muistaminen, menneisyyden vaikutus, muistoihin katsominen ja tarinat. Sukukaktuksen vasta teoksen lopussa nimen saava nuori nainen rakentaa itselleen menneisyyttä kertomalla päänsä sisällä tarinoita sukunsa ja taakseen jätetyn kotikylän asukkaista. Tarinat ovat tosia ja keksittyjä, mutta niistä rakentuu vahva suojamuuri ja turvaverkko, jota tyttö on tarvinnut muutettuaan vanhempiensa avioeron jälkeen äitinsä mukana kaupunkiin. Tarinoiden keskeisiä hahmoja ovat kaksi vahvaa naista, äiti ja isoäiti, jotka ovat tytön naisenmalleja ja hänen naiseutensa ja persoonansa muokkaajia. Sukukaktuksessa on kiehtovaa seurata tarinoiden rakentumista ja murtumista, muistin ja muistojen rakentumista, niiden petollisuutta ja toisaalta turvaaluovaa voimaa.
Muistiin ja tarinoihin sukeltaa myös Valaistut talot, jonka pitkät runot vievät vaeltamaan vanhassa huvilassa, jossa runon puhuja näkee muiden silmiltä salattuja asioita, tapahtumia, joita hän rakentaa päänsä sisällä tarinoiden tapaan. Toisessa osassa ollaan osan nimen mukaan salamajassa, joka voi olla muun muassa kohtu – kokoelmassa onkin yksi hienoimmista lukemistani synnytysrunoista – tai äidin ja lapsen muodostama symbioottinen tila sekä paljon muutakin. Kolmas osa on nimeltään kammio, joka on esimerkiksi tutkijankammio, arkeologiaa, meriarkeologiaa, muistia ja historiaa tutkivan huone tai päänsisäinen tila. Lintunen käsittelee muistia ja menneisyyttä tarkasti ja samalla salaperäisyyden säilyttäen. Menneisyyden kautta tutkijan katse suuntautuu tulevaisuuteen, voimakkaisiin näkyihin.
Muistot muuntuvat usein tarinoiksi, jokainen meistä varmaan pyrkii rakentamaan muistojen sirpaleista kokonaisuuksia, kertomaan tarinaansa jos ei muille niin ainakin itselleen. Osaltaan muistot ovat oman elämän tulkintaa. Siksi muistin ja muistamisen teemat ovat kirjallisuudessakin kiinnostavia ja Lintunen käsittelee niitä taiten, julistamatta ja reuhtomatta. Muistojen sattumanvaraisuus ja epäluotettavuus näkyy etenkin Sukukaktuksen tarinoissa. Valaistujen talojen muistojen rinnalla on menneisyys, jota puhuja katselee ulkoapäin, menneisyys, josta hän rakentaa tietoisesti katkelmallista tarinaa, johon hän itse ei liity. Lintunen näyttää miten tarinat voivat syntyä: muistoista, historiasta, kyvystä nähdä ja yhdistellä asioita, joita muut eivät huomaa tai jotka ovat näille merkityksettömiä: "Muut eivät tiedä että puutarhassa on kertomatonta surua,/ he eivät kuule hengästynyttä itkua/ tai ymmärrä kun kysyn:/ kuka soittaa tornissa?" (Kokoelmasta Valaistut talot.)
Tamminen, Rimminen, Seppälä, Tervo, Hotakainen, Raittila. Siinä kustantajien ehdotuksia suomalaisen naurun kärkinimiksi. Miksiköhän minua herrojen teokset eivät naurata? Tai jos naurattavat, niin harvoin ja pienesti (tosin Rimmistä en ole lukenut, joten hän olkoon edelleen kysymysmerkki).
Hesarin kulttuurisivujen eilinen artikkeli Nauru katosi suomalaisesta romaanista herätti monenlaisia ajatuksia, muun muassa sen minkälaista kirjallisuutta kyseisessä artikkelissa arvostetaan ja mitä kirjailijoita kustantajat ja toimittaja haluavat mainita. Yksi lähtökohta on tietysti se, että "railakas huumori nähdään edelleen lähinnä miesten lajina". Artikkelissa haikaillaan myös älykästä ja aidon myötätuntoista huumoria. Älykästä naurua löytyy kuulemma lastenkirjoista, sarjakuvista ja nykynäytelmistä.
Kirjailija Tuuve Aron kommentti miesten huumorin varjossa kasvaneen naisten huumorin vallankumousarvosta on hyvä: naisten huumori "kumpuaa marginaalista ja sisältää parhaimmillaan tuoreen ja vaihtoehtoisen näkökulman maailmaan. Naisten kirjoittama huumori on usein terävää ja itseironista, rohkeampaa kuin monesti paikalleen jämähtäneet ja itsestään selvät miehiset nauratukset" (HS 29.6.2007, C 1). Toimittaja ei tekstissään tartu tähän, ei kysele kirjailijoiden nimiä (tai ei ainakaan kirjoita niitä julki) vaan siirtää puheenvuoron Petri Tammiselle, jonka mielestä pojilta on nauru kielletty, kun taas tytöille on kikatus ja itku sallittua. Naisissa vain piipahdetaan – kirjailijoistakin mainitaan vain Aro ja Leea Klemola – mutta miesten listaa väännetään oikein urakalla.
Suomalaista naisten kirjoittamaa huumoria kuitenkin on, sitä kaivattua älykästä ja myötätuntoistakin. Usein naishuumori ei pyri pelkästään naurattamaan, vaan huumorin avulla käsitellään vaikeita asioita, sanotaan painavaa asiaa. Artikkelissa mainittujen naisten lisäksi huumoria ovat teoksissaan käyttäneet muun muassa Anna-Leena Härkönen, Anita Konkka, Kirsti Ellilä, Tuija Lehtinen, Niina Hakalahti, Enni Mustonen (aka Kirsti Manninen), Eeva Nikoskelainen, Sinikka Nopola, Sisko Istanmäki, Kiti Kokkonen, Katja Kallio, Anja Erämaja (proosarunot käyvät kertomuksista).
Onko niin, että miestoimittaja ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita naisten huumorista, koska se on jotain muuta kuin huumori-ikoniksi nostetun Aleksis Kiven komiikka? Ollaksesi humoristi Suomenmaassa on oltava mies? Oikeaa huumoria ei synny naisen arkipäivästä ja näkökulmasta? Onko naisten itseironia liian vaikeaa? Vai onko laji väärä, kirjat liian kevyitä? Onko naisten huumori suorastaan liian pientä, sellaista joka ei yritä ottaa tilaa haltuun naurattamisella, vaan jättää hyrisevät oivalluksen hetket lukijalle?
Naisten usein pienesti viljelemä tarkkanäköinen huumori naurattaa minua, ehkä siksi että kosketuspintaa löytyy enemmän. Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puhuu äijänaurusta. Entäs naiskirjailijoiden nauru? Akkakäkätystä, muijahuumoria, tyttöjen tirskuntaa? Nais(ten)naurua? Liian vaikeaa, liian hankalaa? Aliarvostettua?
Tommi houkutteli laatimaan runokokoelmalistan (Tommin hyvin perusteltu lista löytyy täältä). Tarkoitus olisi ilmeisesti listata suosikkikokoelmani. Se on vaikeaa, koska minua yleensä puhuttelevat pikemminkin yksittäiset runot kuin kokoelmat. Luen kokoelmia kokonaisuutena, etsin teosta läpäiseviä teemoja, yritän löytää runoja yhdistävän sisäisen kaaren, mutta silti yksittäinen runo, ehkä vain yksi säe, on se johon pysähdyn. Mutta on niitä suosikkikokoelmiakin, niistä osasta lista tässä - kutakuinkin kronologisesti. Listalla on siis mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.
1. Tuomas Anhava, Kuuntelen, vieras. Ainoa runokokoelma, jonka äitini on minulle ostanut. Olin teinityttö ja toivoin runokokoelmaa joululahjaksi. En muista pyysinkö juuri tätä, mutta muistan miten onnellinen olin, kun tavallisesti tarpeellisia ja proosallisia lahjoja ostavan äitini paketista syliini tipahti tämä teos. Nyt aamulla sitä uudestaan pitkästä aikaa lukiessani moni runo oli heti tuttu, monesti aiemmin luettu.
2. Edgar Lee Masters, Spoon River antologia. Ensimmäinen itse ostamani runokokoelma. Innostuin teoksesta, kun eräs kaverini esitteli sitä. Ostin teoksen Lasipalatsin kirjakaupasta, jota ei enää vuosiin ole ollut olemassa.
3. Lauri Viita, Kootut runot. Aloin lukea, koska nuoruudenrakkauskin luki. Ainoa mies, joka on lukenut minulle runoja. Viitaa tosin, eikä rakkausrunoja, mutta silti. Rakkaus jäi, mutta Viita ja kotimaiset runoilijat eivät.
4. Arto Melleri, Schlaageriseppele. Vahvoja ja vyöryviä runoja, herkkiä piirtoja menneestä. Pohjanmaa, Helsinki ja Eurooppa, lapsuus, nuoruus, mennyt ja oleva. Historiaa ja muutosta. Rosoinen kokoelma teki ensilukemalla vaikutuksen.
5. Lassi Nummi, Matkalla niityn yli. Ensimmäinen lukemani Nummen kokoelma ja se sytytti rakkauden runoilijan sanoihin. Miksi muuten suomen kielestä puuttuu oikea sana, jolla kuvata rakkautta kirjallisuuteen, taiteeseen ylipäänsä? Jokin keveämpi, abstraktimpi ilmaus?
6. Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu. Löysin tämän vasta aikuisiällä. Runot kolahtivat lukiessani niitä esikoiselleni. Lapsi oli puolivuotias, köllötteli lattialla, minä istuin vieressä, tartuin kirjaan ja aloin lukea. Pam. Ääneen luettuina runojen rytmi alkoi elää ja sykkiä. Se mikä ennen oli tuntunut tylsältä, oli nyt riemullista ja aitoa sanomisen ja kielellä leikkimisen iloa. Tästä alkoi matkani lastenrunoihin.
7.Pieni aarreaitta III. Runoaitta. Tiitiäisen satupuun jälkeen en päässyt irti lastenrunoista. Hankin Pikku Pegasoksen, Suomen lasten runottaren ja Runoaitan, jotka kaikki ovat nykyisin resuisiksi luettuja. Niistä valitsen suosikikseni Runoaitan, joka on todellinen suomalaisen lastenrunouden antologia Jaakko Juteinista Leena Laulajaiseen. Vuonna 1992 ilmestynyttä teosta voisi päivittääkin uusilla runoilijoilla.
8. Tittamari Marttinen,Käärmesormus. Mökin terassilla kesäaamuna ahmittu teos kiinnostaa yhä. Huima matka 1300-1400-luvun vaihteessa eläneen alaburgundilaisen Beata Lyonilaisen aistilliseen ja monitahoiseen naisenelämään.
9. Niina Hakalahti, Jotkut ja toiset. Pidän kokoelman ironisesta huumorista, pidän siitä, että tavallinen arki tuodaan runouteen ja sitä käsitellään runon keinoin ylevyyteen takertumatta.
10. Kari Levola, Kaikki kartat ajan tasalla. Pidän kokoelman pitkistä runoista, lyhyistä en niinkään. Runojen viisikymppinen minä tarkastelee muistoja, miettii ikääntymistä. Kaunista, pohdiskelevaa ja koskettavaa tekstiä, jonka pariin voi palata.
Kirjailija Tommi Melender kertoi jokin aika sitten blogissaan Antiaikalainenmissä kaikkialla on lukenut Henriikka Tavin esikoiskokoelmaa. Kirjailijan mukaan lukutavasta riippuen hyvän kokoelman merkki on se, että sitä voi lukea missä tahansa. Jäin pohtimaan, missä minä voin lukea runoja.
Olen lukenut runoja ruokatunnilla mikrossa lämmitettyä einesruokaa haarukoiden (lastenrunoja), bussissa, junassa (ainakin yhtä Melenderin kokoelmaa), kirjastossa hyllyjen välissä, tietokoneen edessä istuen, harvemmin puistonpenkillä ja tuskin koskaan kahvilassa. Viimeksi luin nilkkaani kipuillen lääkäripäivystyksen odotushuoneessa Jukka Itkosen Itkuvirsiä Naurusaarilta ja kyllä, kirjan olin valinnut mukaan nimen vuoksi. Lukemistani häiritsi taustalta kuuluva Markku Aron discolaulu Pois sun vien ja minä olisin mieluusti ollutkin muualla. Esimerkiksi kotona sohvannurkassa, joka on kaikkein paras paikka lukea runoja. Mieluummin ilman taustamusiikkia ja muuta hälyä. Ikkuna voi olla auki, jos ulkoa kantautuu tuulen suhinaa ja linnun laulua. Haluan keskittyä runoihin, kuulla mitä runoilija sanoo, keskustella tekstien kanssa. Voin lukea parhaita paloja perheelleni. Yleensä he kuuntelevat tai ovat kuuntelevinaan.
Paitsi suotuista lukupaikkaa olen miettinyt myös mitä runojen seurassa voi nauttia. Huitaisemalla nautittu mikroruoka ei ollut kovin hyvä valinta, mutta perunalastut ovat vihoviimeisin runoruoka. Rouskutus peittää runojen äänen, niiden pitäisi huutaa eivätkä ne silti ylittäisi perunalastujen rapeutta. Olen kokeillut kerran, toiste ei tarvitse. Jos runojen seurassa pitää syödä, niin sitten suklaata. Juomaksi kelpaa kahvi, tee ja viini.
Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niin kuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat. (Reigin pappi 1995:11, Otava.)
Aino Kallaksen Reigin pappi (1926) oli vuosia sitten järisyttävä lukukokemus. Arkaainen kieli, vahva tarina ja päähenkilön tapa kertoa elämästään vaikuttivat voimakkaasti, jollain lailla kirjallisuuskäsitystäni perustavalla tavalla ravistelevasti. Kaksi muuta Kallaksen kaksikymmentäluvun tuotantoon kuulunutta teosta, Barbara von Tisenhusen (1923) ja Sudenmorsian (1928), eivät tehneet yhtä suurta vaikutusta.
Vei monen monta vuotta ennen kuin uskaltauduin lukemaan Reigin papin uudestaan. Muistin kirjasta kielen lisäksi vanhan papin (itse asiassa tarinan tapahtuma-aikoihin nelissäkymmenissä), nuoren vaimon ja vaimon kielletyn rakkauden nuoreen apupappiin. En muistanut paljoakaan kirjan tapahtumista. Teokseen uudestaan tarttuessani mietin hetken voiko tarina vaikuttaa enää samalla teholla keski-ikäiseen lukijaan, joka on menettänyt osan kyvystään haltioitua kirjan äärellä. Kyynisyyttä uhmaten päätin lukea.
Yllä lainatut alkusanat vakuuttivat jälleen. Kallaksen vanhoja kronikkatekstejä myötäilevä arkaaisen lyyrinen kerronta on omassa tyylilajissaan huippuunsa vietyä. Kielen poljento tuo muutenkin vahvaan tarinaan lisää voimaa. Vanhakantainen kerronta ei kuitenkaan etäännytä, koska jykevyyden rinnalla herkkyys on näkyvämpää. 1600-luvun alkuvuosikymmenten Viron elämä ja tavat, sivistyneistön uskomukset ja maailmankatsomus, uskonnon vahva vaikutus, käsitys avioliitosta ja rakkaudesta avautuvat vähitellen esiin kirjan sivuilta kertojan, Reigin papin, näkemyksien läpi suodatettuina.
Tarina on lyhykäisyydessään seuraava. Syvästi uskonnollinen ja kirkon oppeja ja lakeja tiukasti seuraava Paavali Lempelius kirjoittaa omien sanojensa mukaan mitään salaamatta ja muuttamatta vanhana miehenä elämänsä ja rakkautensa tarinan. Lempelius oli nuorena arvostettu mutta äkkipikainen Tallinnan Tuomiokoulun rehtori, rakastamansa nuoren Catharina Wyckenin kanssa naimisissa oleva kahden lapsen isä, joka vangitaan oppilaansa murhasta syytettynä. Sittemmin syytteistä vapautettu mies ajautuu kaupungin hylkiöksi. Köyhyydessä elävän perheen lapset kuolevat ruttoon. Lopulta Lempelius lähetetään kauas Hiidenmaalle vastaperustetun Reigin seurakunnan kirkkoherraksi. Apulaisekseen hän saa vaimonsa ikäisen kauniin kappalaisen Jonas Kempen. Vaimon ja kappalaisen välille syttyy kielletty rakkaus. - Kallas sai aiheen vanhasta hiidenmaalaisesta tarinasta. Aiheesta voi lukea lisää Kai Laitisen teoksesta Aino Kallaksen mestarivuodet (1995) tai kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.
Reigin pappi on Jobin tarinan uudelleenkerronta, tarina miehestä joka menettää kaiken. Menetyksen kuvauksesta kasvaa suuri kertomus rakkaudesta ja vihasta sekä lopulta sopusoinnun löytämisestä. Teos on väkevimpiä lukemiani kuvaksia miehen rakkaudesta. Ehkä kirjailijan sukupuoli vaikuttaa, mieskirjailija kertoisi tarinan varmaan toisin. Kallas välittää loistavasti Lempeliuksen ristiriitaisuuden, uskonnon vaatimuksien ja oman rakkauden eri suuntiin repivät voimat. Ristiriita tulee hyvin esiin vaimon karkaamisen jälkeen:
Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan, kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli niin kuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niin kuin maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.
Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niin kuin saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt, ennen kuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun kitkeräksi käryksi vaihtuvan. (S. 98.)
Vaimon tunteet pitää lukea rivien väleistä, tulkiten Lempeliuksen huomioita ja yhdistellen siihen niitä tunteita, joita voi olettaa hädin tuskin yli kaksikymmenvuotiaan, hiljaisen, lapsuudenperheestään erossa asuvan naisen tuntevan, kun vauras ja turvattu elämä suistuu aviomiehen saaman murhasyytteen vuoksi hyljeksittyyn ja köyhään sivullisuuteen, lapset kuolevat ruttoon ja mies, jota hän ei ehkä koskaan ole rakastanut, vie lopulta hänet asumaan maailmanlaidalle, meren tyhjyyden ääreen Hiidenmaalle oppimattomien ja pakanallisten maalaisten pariin. Lempelius ei suuresta rakkaudestaan huolimatta tunne vaimonsa sisintä luonnetta ja todellisia ajatuksia eikä niin edes väitä. Syvästi rakastettu vaimo on hänelle arvoitus.
Nyt luettuna Reigin pappi on arkaaisesta kielestään ja yli kahdeksankymmenen vuoden takaisesta ensi-ilmestymisestään huolimatta yllättävän moderni teos. Se on psykologisesti vahva ja uskottava, kokonaisen ja moniulotteisen ihmisen kuvaus. Ja niin vahvana ristiriitaisen miehen elämänkohtalo kirjan sivuilta nousee esiin, että viimeisillä sivuilla liikutun kyyneliin.
Koska lasten- ja nuortenkirjallisuus on minulle läheistä ja pidän tärkeänä lasten ohjaamista kirjallisuuden pariin, oli hauskaa lukea kirjailija Tittamari Marttisen erittäin kiinnostava ja perinpohjainen kirjoitus niistä moninaisista tavoista, joilla lasta voi auttaa löytämään oman polkunsa kirjojen luo. Tekstin voi lukea kirjaijan Harharetkiä lastenkulttuurissa -blogista otsikon Hauskaa ja helppoa! alta.
Marttisen omiinkin teoksiin kannattaa tutustua. Suosikkejani ovat Viivi Pusu -sarjan mainiot nykytyttökirjat, Äidin karkkipäivä (2003), joka sisältää hienoja ja hauskoja runoja äitiydestä ja perhe-elämästä sekä rehevä 1400-luvun naisen elämää kuvaava runokokoelma Käärmesormus (2001).
Naapurilta muinoin saadun sinisen kukan nimi ei ole tiedossa.
Olen viikonloppuna lukenut ison pinon lukemaan oppineille tarkoitettuja kirjoja. Tavutettuja, isotekstisiä, helppolukuisia. Erittäin antoisaa ja ajatuksia herättävää jälleen kerran. Olen sitä mieltä, että kirjaston tärkeimmät kirjat löytyvät juuri lukemaan oppineille tarkoitetulta hyllyltä. Sieltä alkaa lukutaidon kehittyminen ja matka kirjallisuuteen. Ei siis ole samantekevää minkälaisia kirjoja hyllystä löytyy. Simppelien, lyhytvirkkeisten tekstien kirjoittamisen luulisi olevan helppoa, mutta eipä ole. Sen huomaa nopeasti, kun näitä kirjoja lukee tarpeeksi monta peräjälkeen.
Moni kirja saa minulta tylyn tuomion: tylsä tarina, pitkäveteisesti kerrottu, ikävä kuvitus, liikaa yhtenäistä tekstipötköä tavutetuilla sivuilla. Onneksi hyllyttämääni joukkoon kuuluu vain pieni osa helppolukuisista kirjoista. Arviointia tietysti hieman hankaloittaa se, että en ole näiden kirjojen kohderyhmälukija enkä siksi voi tietää onko vieroksumissani kirjoissa jotain lapsilukijoihin vetoavaa. Luen lastenkirjallisuutta aikuisen näkökulmasta ja olen tarpeeksi kokenut lukija ja kirjajuttujen kuuntelija, että tiedän aikuisen ja lapsen kirjamaun poikkeavan useinkin toisistaan. Minun erinomaiseni voi haukotuttaa pientä koululaista.
Oppiessani lukemaan ei tällaisia ensikirjoja aapisen lisäksi juuri ollut. Aapisesta siirryttiin suoraan tavallisiin lastenromaaneihin ja satuihin. En tiedä missä, milloin ja kuka keksi nämä tarpeelliset kirjat. Lämpimän kiitoksen voisin kyllä tälle tuntemattomalle toimijalle lähettää. Teksteistä päätellen kirjailijat suhtautuvat helppolukuisten kirjojen kirjoittamiseen vakavasti ja parhaimmillaan kirjat innostavat jatkamaan lukuharrastusta pitempien tarinoiden, paksumpien kirjojen ja pienemmän tekstin parissa. Kirjallisuudesta kiinnostumisen rinnalla helppolukuisten kirjojen tärkein tehtävä on mekaanisen lukutaidon kehittäminen, siksi sujuva kieli on tekstien perusta. Lapsen pitää kyetä ymmärtämään lukemansa. Suomalaiset kustantajatkin ovat oivaltaneet helppolukuisten merkityksen, monilla kustantajilla on useita sarjoja eritasoisille lukijoille.
Mitä sitten odotan helppolukuisilta? Samaa kuin kirjallisuudelta yleensä. Hyvää kieltä ja hyvin kerrottua tarinaa, jotain yllätystä, ajatusta. Tarinan ei sinänsä tarvitse olla ihmeellinen, pienten arkisten tapahtumien kuvaus antaa usein jo kylliksi haastetta. Kirjan täytyisi tempaista mukaansa, vakuuttaa lukijansa. Ja lastenkirjojen kohdalla ehdottomasti herättää into lukemaan uusi kirja. Uusia kirjoja! Ikävä vaatimus kirjalle, myönnän kyllä. Helppolukuisten kirjojen ongelma onkin usein siinä, miten sujuvan yksinkertaisella kielellä voidaan kertoa vetävä tarina. Monet kirjat onnistuvat tässä.
Aihekirjo on helppolukuisissa mukavan runsas ja aikuislukijakin löytää kirjoista oivalluksia ja hyviä ajatuksia. Seuraavaksi muutamia poimintoja omista uusista ja vanhoista suosikeistani. Osa kirjoista on juuri lukemaan oppineille tarkoitettuja, osa lukutaidossa edistyneemmille. Kustantajatiedon edessä on sarjan nimi.
Christopher Rawsonin tavutettu Nokkelat noidat (Taitavat tavuviivat; Kolibri 2003) sisältää kolme pientä ja hauskaa noitasatua. Kuvitus jakaa tekstiä sopivasti ja minua miellytti juuri vanhanaikaisia satuja kunnioittava uussatuilu.
Peggy Parishin Hirviö lemmikkinä (Ullakkokirjasto; WSOY 2004) kertoo pienestä ilmeisesti äitinsä kansaa kaksin asuvasta tytöstä, joka haluaa lemmikin. Äiti vastustaa asiaa ja niin tyttö hankkii salaa lemmikikseen metsästä löytämänsä hirviön. Kellarissa oleileva hirviö kuitenkin alkaa kasvaa eikä sen olemassaoloa voi peitellä. Aikuislukija lukee hirviön tytön tukahdutetuksi lemmikin kaipuuksi – niin kuin viimein kirjan äitikin. Kaunis ja ymmärtävä loppu pienen pienelle teokselle.
Mielikuvituksen lentoa kuvaa mainiosti John Stadlerin Eetu Etana koulussa (Ullakkokirjasto; WSOY 2004), jossa Eetu ajautuu hurjiin seikkailuihin toimittaessaan opettajan antamia tehtäviä. Opettaja ei Eetun juttuja usko, vaikka kirjat ovat märkiä ja uusi oppilaskin leijuu.
Colin Westin Topin meriseikkailu (Lukukaveri; Kustannus-Mäkelä 2007) on värikäs sekä kuviltaan että kieleltään. Kirjaa voi lukea ääneen ja nauttia suomentaja Terhi Leskisen hauskoista uudissanoista. Topi näet törmää merijättiläiseen, joka etsii taikasanaa herättääkseen Mykkämaan asukkaat. Mörkki-jättiläinen oli kokeillut turhaan monenlaisia ääniä, keksinyt jopa uusia ja niin "se oli pröhinyt ja tihinyt ja molissut ja vulissut." (S. 25.) Onneksi oikea taikaääni Topin avulla löytyy ja niin heräävät saaret omituiset eläimet, joita ovat esimerkiksi lössy, hurulisko, remuli, viheriäinen, röhkis ja kurpukka. Juuri tämänkaltaista kieli-ilottelua ja nonsensea helppolukuisiin kirjoihin kaipaisin lisää.
Susan Ashen Lilli muuttaa Roomaan ((Keltainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) sai aikuisen naislukijan hyrisemään. Hyljeksityn Lilli-kissan Rooman matkan käänteet ovat suoraan naisviihteen konventioista napattuja ja mukavalla tavalla lastenkirjaan siirrettyjä. Lisäpisteitä viihdekonventioita rikkovasta feministisestä lopusta.
Tony Bradmanin Muumiot TV-tähtinä (Punainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) tuo tosi-TV:n lastenkirjaan. Mitä tapahtuukaan, kun muumiovanhemmat yrittävät pitää ohjelmassa kulissia yllä ja lapset eivät jaksa olla kilttejä koko ajan? Olisiko Osbourneilla ollut jotain opittavaa muumioista (vai onko kirjailija katsonut rocktähden perhe-elämää)?
Kunnon dekkaritarinoita ovat Tammen julkaisemat Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto-kirjat (esimerkiksi Kahvilan arvoitus, Sirkuksen arvoitus ja Hotellin arvoitus). Kirjat on luokiteltu helppolukuisiksi, mutta näitä oivaltavia päättelydekkareita lukevat kyllä isommatkin koululaiset, vanhemmista puhumattakaan.
Ulf Starkin kirjoittama ja Markus Majaluoman kuvittama Ihmepoika (Schildts 2006) on suuri suosikkini, hykerryttävän riemastuttava. Helposti eksyvälle Uunolle sanotaan ennen suuria pyöräkilpailuja, ettei hän saa astua jalallaankaan kotipihasta kadulle. Veljen salakätköstä kaivetut Teräsmies- ja Batman-sarjakuvat innostavat Uunon Ihmepoika-leikkiin, onhan hän supersankareiden tavoin jo valmiiksi pukeutunut tiukkaan punaiseen pyjamaan. Ja niin Ihmepoika varoituksista huolimatta ajautuu suureen polkupyöräseikkailuun, vaikkei ole edes astunut jalallaan ulos kotiportista.
Samaa hykerryttävää riemua saa aikaan myös Tuulia Ahon Maaginen iguaani (Werneri; WSOY 2005), jossa lomalla ikävystyvä Reino-eno hankkii seurakseen ilmaisen Irmeli-iguaanin. Vähitellen Reinon koti muuttuu viidakoksi, eno oppii sambaamaan ja muuttaa keittiön pöydän alle. Silloin enonsa touhuja sivusta seurannut Siiri tietää, että apuun on haettava goottihenkinen isosisko.
Pitkäaikaisia suosikkejani ovat Tuula Korolaisen Aapo-kirjat ((Keltanokka; Tammi). Aapon ja hirviökiisselin (2002) olen lukenut monta kertaa. Yhä vain pienen pojan ja keittotaidottoman isän yhteinen viikonloppu, jolloin tehdään miesten juttuja (loikoillaan, luetaan Aku Ankkoja, katsotaan Poliisiopisto-elokuva, heitetään tikkaa, pidetään sylkemiskilpailu) ja keitetään raparperikiisseliä, jaksaa naurattaa minua. Korolaisen Aapoissa on sadun ja arjen lumoa, lapsen mietteiden kunnioittavaa käsittelyä – sekä filosofoiva Putte-koira, joka jumppaleirille lähtevää äitiä katsoessaan tuumaa, ettei palvelusväkeen voi luottaa.
"Bussin odottamisesta minä olen oppinut nauttimaan. Siinä sää vaihtuu. Koskaan ei ole aivan samanlainen sää. Tai jos sää on sama, niin mieliala on niin eri, että sää tuntuu erilaiselta. Oli sää mikä tahansa niin siinä pitää olla tarkkana, ettei bussi vaan pääse menemään ohi.
Bussin odottaminen on aina uutta ja erilaista. Ei koko ajan ole pakko katsoa sinne mistä se bussi tulee. Muuallekin voi vilkuilla. Kyllä sen huomaa jos se tulee. Täytyy vain olla tarkkana. Siinä vieressä mistä se bussi tulee, on suunta johon voi katsoa. Ja sen vieressä on suunta. Ja niiden yläpuolella. On tuo suunta ja tuo ja tuo suunta. Ja niiden välissä on tuo ja tuo ja niidenkin välissä on suunnat. Niiitähän on ihan mielettömästi! Mihin niistä oikein kattois kun niitä on niin paljon?" Yrjänä Sauros, Pään avauksia. (Lasipalatsi 2001:12.)
Yrjänä Sauroksen Pään avauksia on pöhkö ja kirpeä, yllättäviä havaintoja ja vinoa huumoria sisältävä absurdi tarinakokoelma, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Sauros kirjoittaa sellaisista arkisista hetkistä, jotka eivät yleensä päädy kirjallisuudeksi: bussin odottamisesta, kadun ylittämisestä, kahden päällekkäisen pizzan tapauksesta. Ja kuinka hauskoja oivalluksia hänen teksteistään syntyykään. Hän on kirjoittajana aivan omanlaisensa.
Muutamia vuosia sitten Sauros kertoi persoonallisia tarinoitaan TV:n kulttuuriohjelman Valopilkun Matkalla-sarjassa. Pedro Hietanen säesti tarinoita ja vaihtuvat kuvat loivat yllättäviä vastakohtia teksteihin. Muutaman minuutin pätkät olivat poikkeavia näkökulmia avaavia sanan, kuvan ja musiikin kokonaisuuksia, joita odotin aina innolla. Ne ovatkin Runotorstain ohella olleet ainoita kulttuuriohjelmia, joita olen liki fanittanut. Saisikohan ne nähdä TV:stä joskus uudestaan?
Blogeissa pyörii tällä hetkellä kiertis, jossa listataan keskenjääneitä klassikoita. Ensimmäisessä blogikirjoituksessai tunnustin lukemattomat klassikkoni, joten en palaa niihin nyt. Sen sijaan aloin miettiä klassikoihin toisenlaista näkökulmaa, eli antoisuutta. Olenko viettänyt niiden parissa hyviä lukuhetkiä, kannattiko ne lukea? Tässä pieni otos klassikoita, jotka kannatti lukea.
1. Aristoteleen Runousoppi (Peri poietikes), Pentti Saarikosken suomennos. Nautittava matka kirjallisuuden pohtimiseen. "Parhaimmillaan sanonta on selkeää olematta arkista." (1982: 59.) 2. Homeroksen Odysseia ehdottomasti Pentti Saarikosken suomennoksena. Ei lainkaan pölyinen, vaan helposti luettava ja samalla ylvään mukaansatempaava. 3. Gustave Flaubertin Rouva Bovary, tosin alkuperäinen Madame Bovary kuulostaa paremmalta. Luin, koska halusin tietää minkälaiseen teokseen kirjallisuudentutkimuksissa ja kirjallisuuskeskusteluissa usein viitataan. Hyvä romaani. 4. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Sivistyneen siloisen pinnan alla on kirjalijan tarkkasilmäinen ja armoton näkemys ihmisten välisistä suhteista, ylpeydestä, ahneudesta, petollisuudesta ja vähittäin syntyvästä aidosta rakkaudesta. 5. Leo Tolstoin Anna Karenina. Monisyinen romaani naisen intohimosta ja kaiken ylittävästä rakkaudesta, mutta on tässä teoksessa paljon muutakin. 6. Voltairen Candide. En ollut tästä kovin innostunut, mutta räävittömän hauska ja fabuloiva teos on. Kannatti lukea, koska ennakkokäsitykseni kirjasta oli täysin virheellinen. 7. Juhani Ahon Juha osoitti, että joskus on parempi, ettei klassikoita pakkolueteta koulussa. Nuorena aikuisena luettuna koskettava lukukokemus. 8. Joel Lehtosen Kerran kesällä on yksi parhaita suomalaisia romaaneja. Ensimmäisellä lukukerralla huumaannuin Lehtosen kerrontatavsta, vasta aikuisempana lukijana tajusin kirjailijan kyynisen ja illuusiottoman ihmiskäsityksen. 9. Lucy Maud Montgomeryn Runotytöt eivät ahmimisiässä olleet suosikkityttökirjojani, vaikka luin ne monta kertaa. Aikuislukijana löysin niistä runsaasti uusia asioita, teemoja ja näkökulmia. 10. Margaret Mitchellin Tuulen viemää on mestarillien kuvaus yhteiskunnallisesta murroksesta, jossa vanha ja uusi aika, vanha ja uusi ihminen erilaisine arvoineen kulkevat hetken rinnan toisiaan ymmärtämättä. 11. Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia taisi olla ensimmäinen runokokoelma, joka kolahti. Onkohan viehtymykseni proosarunoihin tästä teoksesta peräisin? 12. Peppi Pitkätossu johdatti Astrid Lindgrenin maailmaan ja kyllä pienet ja isot tytöt tarvitsevat oman vahvan tyttösankarittarensa. 13. Tove Janssonin Taikatalvi on kaunis ja viisas kirja. Aikuiselle erittäin sopiva teos. 14. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kouluvuosien pakkopullaa, jonka läpilukemista välttelin kunnes aikuisena päätin kahlata mokoman läpi, ettei tarvitsisi hävetä lukemattomuutta. Oikeasti hieno teos, mutta ei sitä taida kannattaa luettaa kouluissa. Tai ainakin ensin pitäisi lukea Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä. 15. Virginia Woolfin Oma huone. Sai miettimään naisen omaa tilaa ja mahdollisuuksia.
************************************************************************** Nyt aamulla lukiessani yllä olevaa listaa voin todeta, että aika usein klassikkojen lukeminen kannattaa. Voisin huoletta lisätä mukaan Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, T.S. Eliotin Murha katedraalissa, Shakespearen Hamletin, Sofokleen Kuningas Oidipuksen ja García Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden (ainoa kirja jonka olisin halunnut lukea heti uudestaan).
Klassikon lukemisen merkittävyys ei ole aina siinä, että olisi suunnattoman innostunut lukemastaan tekstistä. On kiinnostavaa tutustua kanonisoituun teokseen ja muodostaa siitä oma mielipide. Klassikot yllättävät, ihastuttavat ja aiheuttavat pettymyksen samalla tavalla kuin muukin kirjallisuus, ei niitä omassa lukemisessaan tarvitse käsitellä nykykirjallisuutta kummemmin. Tällaisen antoisan listan laatiminen saa myös tähyilemään lukemattomia klassikoita, jospa sieltä löytyisi jälleen uutta hyvää luettavaa.
Silumiininkommenttilootassa pohdimme kerran lyhyesti kirjoitussarjaa pettymyksen värittämistä uudelleenluennoista. Asia jäi pyörimään mieleeni, mutta toteuttamisen esteeksi tuli eräs merkittävä seikka. Mistä voin etukäteen olla varma siitä, että petyn lukiessani uudelleen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen? Jos olen varma pettymyksestä, miksi tuhlaisin aikaani kirjan lukemiseen? Lisäksi joihinkin järisyttävän lukukokemuksen antaneiden kirjojen uudelleenlukemiseen olen suhtautunut vältellen, olen halunnut säilyttää vahvan lukukokemusmuiston. Päätin kuitenkin tarttua ideaan osittain. Jätän ennakoivan "pettymyksen värittämän" pois ja tyydyn otsikkoon Uudelleen luettua. Eli luen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen ja kirjoitan siitä jotakin. Kirjoittamispäätös on siis olemassa ennen lukemista. Lisäksi kirjan täytyy olla sellainen, että tunnen kiinnostusta sen lukemiseen uudestaan.
Ensimmäisenä puntariin joutuu Toivo PekkasenMusta hurmio (1939). Tutustuin teokseen ensin samannimisenä TV-elokuvana (1984, ohjaus Tapio Suominen). Pääosissa olivat Markku Toikka ja Paavo Pentikäinen. Elokuva oli kiinnostava ja sen innoittamana luin myös kirjan, joka teki vaikutuksen. Ennen uudelleenluentaa mietin mitä teoksesta muistan: intensiivinen kolmiodraama, tapahtumapaikkana saari, saarelle saapunut vieras nuori mies joutuu vanhemman miehen vihan kohteeksi, syynä nainen, koko ajan on kesäyö, ihmiset vaeltavat saaren luonnossa, nuori mies ja nainen edellä, kateellinen mies perässä, jollain tavalla myyttinen kerrontatapa.
Alle kaksisataasivuisen teoksen luen nyt yhdeltä istumalta, keskittyen ja nauttien. Saareen muualta saapunut salaperäinen Joel, joka ei olekaan nuori mies vaan nelissäkymmenissä oleva, ei ole niin itsestään selvä keskushenkilö kuin muistin. Tarinan aikavälikin on noin puolentoista vuoden mittainen - intensiivisin osuus tosin sijoittuu yhteen kesään - ja menneisiin tapahtumiin viitataan vielä monia vuosia myöhemmin. Varsinaisin keskushenkilö on nimetön kauppias, jonka myötä kirja alkaa ja päättyy. Kolmas keskeinen henkilö on kädetön Renkonen, nuorisoseura-aatteen saarelle tuonut itseoppinut kulttuurihenkilö.
Köyhyydestä saaren rikkaimmaksi mieheksi kohonnut kauppias tutustuu yöllisellä kävelyllään meren rannalla saarelaisten hylkimään Joeliin, joka ruoka- ja tupakkapalkkaa vastaan on työskennellyt saarelaisten hyväksi. Joelin asenne työhön ja omistamiseen on vastakkainen kauppiaan omille käsityksille ja se saa tämän kiinnostumaan Joelista:
Eläminen ei nähtävästi merkinnyt Joelille samaa kuin hänelle itselleen ja niille toisille ihmisille, jotka hän on tähän saakka tuntenut. Ei myöskään omistaminen. Tällaisena yönä hän tuntui omistavan koko saaren varmemmin kuin kukaan niistä, jotka vääntelehtivät huolien vaivaamassa unessa lämpimissä vuoteissaan. Hänen kädenliikkeessään oli ollut ennen kaikkea juuri omistajan arvokkuutta. (S. 43-44.)
Musta hurmio kertoo kielletystä rakkaudesta, intohimosta, ahneudesta, kateudesta, elämän ja teatterin – toden ja jäljittelyn – vastakkaisuudesta, aatteiden elähdyttävästä voimasta, tarujen ja legendojen synnystä. Paljon asiaa pienessä kirjassa. Keskiössä on kahden ihmisen kielletty rakkaus, jota ei suhteen kuluessa kertaakaan tarkastella kokijoiden näkökulmasta vaan kaukaa tarkkaillen ja vakoillen. Suhteen loputtua traagisesti muuttuvat sen osapuolet Joel ja vain miehensä sukunimellä mainittu nainen osaksi tarua: "Renkosen vaimosta oli tullut taru ja Joelista oli tullut taru. Taruiksi olivat muuttuneet myös nuorisoseuran ihmeellinen menestys ja erään kesän yltäkylläinen hedelmällisyys, Javanaisen pirtissä laulaneet ihmiset ja oudosti villiintyneet koirat." (S. 177.)
Nainen, Renkosen vaimo, ei saa tapahtumiin omaa näkökulmaa, hän on mukana muutamana naurahduksena, kaukaa kantautuvina kuiskeina, yhtenä suorana repliikkinä sekä ennen kaikkea huumaavana olentona, joka kauppiaan ohi kuljettuaan tuntuu jättäneen ilmaan "aavistuksen verran olemuksensa tuoksua" (s. 30). Kaukaa tarkasteltu nainen kuitenkin säätelee voimakkaasti romaanin keskeisten miesten tunnetiloja ja elämää, vaikka muille saarelaisille hän jää vieraaksi. Nainen herättää rakkauden, halun ja mustasukkaisuuden. Hän on Joelin ohella se, joka luo yhden huumaavan kesän ylle hohteen, joka muuttaa kaiken muunkin tapahtuneen tarunomaiseksi.
Kannattiko Musta hurmio lukea uudestaan? Kannatti.
"- Se on valkoista. Se on siis runoutta. Hyvin puhdasta runoutta. Se kohmettaa luonnon ja suojelee sitä. Se on siis maalaustaidetta. Talven hienointa taidetta. Sen muoto vaihtelee. Se on siis kalligrafiaa. On olemassa kymmenentuhatta tapaa kirjoittaa sana lumi. Sen pinta on liukas. Se on siis tanssia. Lumessa kulkiessaan jokainen ihminen voi kuvitella olevansa nuorallatanssija. Se muuttuu vedeksi. Se on siis musiikkia. Keväällä se muuttaa joet ja kosket valkosävelisiksi sinfonioiksi." (Maxence Fermine, Lumi. Otava 2005, s. 23; suom. Annikki Suni, alkuteos Neige 1999.)
1800-luvun Japaniin sijoittuva Lumi on pieni kirja lumesta, runoudesta, taiteesta, nuorallatanssista ja rakkaudesta. Yuko Akita päättää jo nuorena tulla haikurunoilijaksi, hän haluaa kirjoittaa haikuja lumesta. Saadakseen valkoisiin runoihinsa värejä Yuko matkustaa vanhan mestarin Sosekin oppiin. Matka opettaa pojalle paljon - myös lumesta.
Kolmeen osaan jakautuva hieman yli satasivuinen teos on viehättävä, turhat sanat on karsittu. Ehkä proosamuoto hakee näin yhteyttä seitsemäntoista tavun haikuun. Teos muuttuu intensiivisemmäksi, kun Yukon matka Sosekin luo alkaa. Japanilaista runokäsitystä tuntemattomana en osaa arvioida miten hyvin ranskalaiskirjailija tavoittaa japanilaisen runouden ydintä, mutta kiinnostavia käsityksiä runoudesta ja kirjoittamisesta teos tarjoaa:
"Oikea runoilija, todellinen runoilija hallitsee nuorallatanssimisen. Kirjoittaminen on etenemistä sana sanalta kauneuden nuoralla, silkkipaperille kirjoitetun runon, kertomuksen tai tarinan nuoralla. Kirjoittaminen on kirjan tiellä etenemistä askel askeleelta ja sivu sivulta. Vaikeinta ei ole nousta maan kamaralta ja pysytellä pystyssä kielen nuoralla tasapainon, siveltimen, avulla. Eikä vaikeaa ole myöskään eteneminen suoraan pitkin jatkuvaa viivaa, joka katkeilee ohimeneviin huimauksiin, sellaisiin kuin putoava pilkku tai estelevä piste. Ei, kaikkein vaikeinta runoilijan on pysytellä jatkuvasti kirjoittamisen nuoralla, elää elämänsä jokainen hetki unelman korkeuksissa, olla koskaan laskeutumatta mielikuvituksen langalta. Kaikkein vaikeinta on tulla sanan nuoralla tanssijaksi." (S. 92.)
En ole mitenkään ahkera fantasian lukija. Jos tartun fantasiakirjaan, luen yleensä lapsille ja nuorille tarkoitettua fantasiaa – vaikka myönnän että jaottelu nuorten ja aikuisten kirjoihin voi olla harhaanjohtavaa ja tarpeetontakin. Nuortenfantasia voi olla hyvinkin syvällistä ja ajatuksia herättävää ja hyvän nuortenkirjan soisi eksyvän aikuisenkin käteen.
Niin kuin esimerkiksi Tuulia Ahon fantasiakirjaparin Kuikansulka ja Pääsky ja Yötuuli (2005 ja 2006, WSOY). Kirjoja voisi fantasian sijasta kutsua saturomaaneiksikin, nimitysten raja on häälyvä. Aho kirjoittaa hyvin suomalaista fantasiaa (tai mistäs minä tiedän, en ole fantasian tuntija), missä luonto ja shamanistiset luontoon sulautumiset ovat voimakkaasti läsnä. Syntytarinat, sadut, kansanperinne ja –usko vaikuttavat teosten taustalla ja Aho on sulattanut ne erinomaiseksi fantasiamaailmakokonaisuudeksi.
En halua paljastaa teosten juonista paljoakaan, muutama alkupala riittänee. Ensimmäinen osa kertoo nimensä mukaisesti Kuikan kansan tarinankertojan Kuikansulan tarinan. Nuori neito lähtee etsimään saalistajan ryöstämää korvaamatonta aikakangasta, joka paljastaa uneksijalle menneet ja tulevat. Kuikansulan matkaseurana on sammalväkeen kuuluva pieni ja karvainen opastaja Rapina, myöhemmin seuraan liittyy toinenkin opastaja Takiainen. Etsintämatkalla seurue törmää Itätuuleen, metsähevoskansan entisen päällikön poikaan, joka myös on etsimässä aikakangasta. Jatko-osa Pääsky ja Yötuuli kertoo Kuikansulan kaksospoikien kasvutarinan seitsemäntoista vuotta myöhemmin.
Molemmat teokset ovat juoneltaan jännittäviä seikkailuja, mutta niissä on muutakin. Ihmisen muuntuvia tunteita, rakastumista ja omaksi itsekseen kasvua Aho kuvaa herkästi ja oivaltavasti. Ihminen kasvaa sellaiseksi, joksi hänet on tarkoitettu eikä kaikkea voi saavuttaa ilman uhrauksia. Kirjailija ei sorrukaan pakonomaisiin onnellisiin loppuihin ja helppoihin ratkaisuihin. Kuolema, suru ja luopuminen ovat onnen ja ilon rinnalla läsnä teoksissa.
Kuikansulka on hyvä fantasia/saturomaani, mutta Pääsky ja Yötuuli on vielä parempi ja kiinnostavampi. Haltian lumoamaksi joutuneen Yötuulen ja häntä etsimään lähteneen Pääskyn tarinat kerrotaan intensiivisesti ja osin nuorukaisten tuntemuksista käsin. Teoksen osin avonainen loppu viitannee jatko-osiin.
Tarinankertojat ja unennäkijät eivät suotta ole teosten keskushenkilöinä. Tarinat ja unet ovat näkyjä henkilöiden sisäisiin maailmoihin, ne paljastavat asioita henkilöistä lukijoiden lisäksi henkilöille itselleen. Unet ja tarinat tarjoavat ratkaisuja ongelmiin, ne ohjaavat juonen kulkua. Tarinaperinteen voimakas työntyminen mukaan teoksiin onkin yksi osa niiden viehätystä.
Lukekaa itse, älkääkä hämmentykö vaikka joutuisitte Kuikansulan ja Pääskyn ja Yötuulen saadaksenne pistäytymään kirjaston lastenosastolla.
Olen tänä vuonna lukenut pinon kotimaista kaunoa ja vähän lyriikkaa, vaikkei minua Finlandia-raatiin kutsuttukaan. En ota kantaa raadin puheenjohtajan mietteisiin suomalaisen kirjallisuuden epä-älyllisyydestä ja yhteiskunnallisuuden puutteesta, joita mm. Leena Krohn ja Sirpa Kähkönen Helsingin Sanomissa asiallisesti kommentoivat. Olen kyllä miettinyt miksi naiskirjailijat eivät innostaneet tänä vuonna yhtä teosta enempää. Muutenhan lista oli samanlainen kuin yleensäkin: kuusi kirjaa, mukana pari pakollista ruotsinkielistä (toinen mieluiten vielä suomeksi kääntämätön) ja yksi esikoisteos.
Tässä kapea katsaukseni vuoden kotimaisen kaunokirjallisuuden tarjontaan, moni kiinnostava teos on vielä lukematta, pinossa odottaa voittoisa Westökin:
Antti Tuurin Suuri asejuna Pietarista kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan tammi-helmikuun vaihteesta 1918, kun punaiset toivat Pietarista aseita Tampereelle. Muutaman päivän pituista matkaa selostaa junan päällikkönä toiminut Eino Rahja. Tapahtumia kuvaillaan hetki hetkeltä hyvin tuurimaisin lausein.
Samaa tuurimaisuutta on Perhokalastuksessa Pohjanmaalla, jossa pienin vedoin luodaan kuvia kalastusmatkoilla kohdatuista ihmistä.
Kari Levolan runoihin en ollut aiemmin tutustunut, mutta Kaikki kartat ajan tasalla viehätti minua paljon. Levola pohtii ikääntymistä, aikaa ja muistoja viisikymppisen näkökulmasta rauhallisin ja pohtivin säkein. Parhaimmillaan hän onkin juuri pitkissä pohtivissa runoissa. Lyhyet eivät kosketa.
Jyrki Kiiskisen teoksista olen ennenkin pitänyt, mutta runokokoelma Menopaluu lienee parhainta hänen kynästään lähtenyttä.
Olen pitänyt Riina Katajavuorenkin teoksista. Kirjeitä Jekaterinburgiin sisältää novelleja, joissa ei päällepäin paljon tapahdu, mutta pinnan alla sitäkin enemmän. Lahjoista ja Hevikimmoista tutuntuntuisia henkilöhahmoja ja tilanteita vilahtaa parissa novellissa, joten tutulle jatkumolle teos sijoittuu. Kiinnostavuus syntyy siitä, että Katajavuori saa novelleihinsa mukaan uutta, hän ei toista vanhaa.
Anna-Leena Härkönen taitaa hyvin dialogin, joka näkyy Juhannusvieraassakin. Alkupuolen Helsinki-osuus ei innosta, mutta päähenkilö Tuijan päästyä Pohjanmaalle alkaa kerronta vetää. Kesäisen lainaperheen elämä ei olekaan ollut sitä auvoa ja idylliä, joksi Tuija on sen halunnut kuvitella. Härkönen kuvaa kiinnostavasti sen, miten nuori on nähnyt todellisuuden muttei ole halunnut sitä ymmärtää tai hyväksyä.
Outi Pakkasen Ruohonleikkaaja kuvaa naisten väkivallan pitkälle ulottuvia vaikutuksia kiinnostavasti, vaikkei ylläkään hänen edellisen, lööppijulkisuuden ja kuuluisuuden himoa kuvanneen Hinnalla millä hyvänsä –dekkarin tasolle.
Tuija Lehtisen Ruutukuningatar tuo Ruusumadonnan sankarittaren Islan Roomasta Espooseen. Sujuva ja pätevä kuvaus, Lehtinen on hyvä naisviihteen edustaja.
Enni Mustosen Lipunkantajat on hyvä osoitus siitä, miten voi kirjoittaa sujuvaan lukuromaaniin asiaa ja käsitellä historiaa siten, että herää halu hakeutua historialähteille.
Kunpa osaisi kirjoittaa kuten Joel Haahtela. Kuinka lumoavin lausein hän kirjoittaakaan. Tyynesti, pieniä yksityiskohtia kuvaten ja siitä suuriin kokonaisuuksiin kurottaen, runollisesti ja kieputtelematta. Perhoskerääjä on ollut minulle syksyn suurimpia lukukokemuksia.
Jari Tervo osaa yhdistää lyhyitä iskeviä lauseita, yllättäviä kuvia maalailevia polveilevia virkkeitä, suoralinjaista äijämäisyyttä ja karheanherkkää hellyyttä. Ohranan Attila Rahja vastaa toimissaan ensimmäisen etunimensä Franciskus vaateita, vaikkei sitä päällepäin heti huomaakaan. Tervo kirjoittaa lapsista ehkä syksyn hienoimmalla tavalla. Ohrana on erinomainen romaani.
Tervon kirjan rinnalla voi hyvin tarkastella Sanna Ravin esikoisteosta Ansari. Kirjan keskushenkilö on kotirintaman mielipidetarkkailija, jonka omaa mielialaa ja mielen murenemista todellisuuden ja idealismin puristuksessa Ravi kuvaa erittäin kiinnostavasti. Todella kypsä esikoiskirjailija, jonka seuraavaa teosta jää odottamaan kiinnostuneena.
Maarit Verrosen Osallisuuden tunnon päähenkilö, sosiaalitieteistä väitellyt Salla, tarkastelee ympärillä olevia ihmisiä, lastenkotimenneisyyttään ja omista vanhemmistaan saamiaan tietoja lähes kliinisellä tutkijan otteella, hän ei anna juuri minkään koskettaa itseään. Kirja koukuttaa alussa lukijan, mutta loppukappaleisiin olisin kaivannut hieman enemmän lauseita.
Sinikka Nopola: Kyä tässä ny jotain häikkää o. Rampe pääsee kerrankin kirjan sankariksi, vaikkei Eila sitä uskokaan.
Heidi Köngäksen Hyväntekijässä keski-ikäisen naisen elämänmuutoskohta dementoituneen äidin, hankalan isän, kahden työpaikan, aikuistuvan pojan ja kriisialueilla lääkärinä toimivan miesystäväehdokkaan välissä on hyvin kirjoitettu.
Tää tojota ei lähe liikkeelle hersytti useammatkin naurut. Arja Tiaisen (itse)ironia on osuvaa.
Rakkausmatkoissa arki helkkyy ja säihkyy, Tittamari Marttinen saa runonsa elämään.
Sain Sikuriltakin haasteen tarinameemiin ja koska olen eri blogeissa käynyt kiinnostavia kirjallisuuskeskusteluja, päätin tehdä lukija-kirjoittaja-asetelmasta yhteenvedon. Joulumielen mukaisesti en haasta lainaamiani kirjoittajia vaan kiitän kauniisti teksteistä ja pahoittelen mielivaltaista asiayhteydestä irrottamista:
"Nyt on se hetki jolloin voisin lukea/ varastaa muiden ajatuksia/ pitää niitä ominani. Aiheita saa olla paljon ja ne voivat olla kliseisiä tai originelleja. Mutta runooni pujahti kuitenkin jotain tolkkua ja tarinaa, niin ettei se ihan puhtaasti pyyhkinyt maaliviivan yli. Postmoderni lukija ehkä yrittää olla näkemättä kirjoittajaa tekstin takana, mutta siellä hän vain on ja iloitsee siitä, että lukija on lähtenyt hänen kanssaan yhteiseen leikkiin, jakamaan ajatuksia ja mielikuvia."
Olen viime päivinä ajatellut paljon lukemista. Jukan ja Tommin blogikirjoitukset sekä tämänvuotisen Finlandia-valinnan ympärillä pyörinyt mielipiteidenvaihto ovat olleet pohdintojeni virikkeinä.
Olen lukenut paljon lukemaan oppimisesta alkaen. Nykyisin luen osin ammatikseni, ammatin ohessa ja huvin vuoksi, harrastuksesta. Olen proosallinen, proosamuoto on minulle läheisin. Runoja luen nykyisin enemmän kuin ennen. Luen paljon, mutten niin paljon kuin toivoisin enkä aina sitä mitä haluaisin. Lukeminenkin käy työstä, ainakin joskus.
Koska en lukemisen suhteen ole neitsytnoviisi, on minua vaikea lumota tekstillä. Hurmioituminen sanoista on minulle harvinaista, iän ja lukemieni sivujen myötä lumoutuminen on vähentynyt paljon. Sanon usein "tämä on hyvä", "erinomainen teksti" ja tarkoitan sitä myös, vaikka samaan aikaan tiedän "hyvän" olevan subjektiivista ja melko lailla epämääräistä. Tunnistan minua miellyttävän tekstin, usein kykenen erittelemään miksi teksti minua miellyttää, miksi arvostan sitä, mikä siinä on "hyvää". Mutta hurmioituminen, ei. Sitä tapahtuu harvoin ja yleensä siinä onnistuvat jotkin runot tai vain jonkin runon säe, ehkä lause jossain kirjassa. Monenlaisia muita tunteita ja ajatuksia kirjallisuus kyllä kykenee herättämään. Kirjallisuus, minulle läheisin taidemuoto, ei onnistu siinä missä musiikki onnistuu melko usein.
Joskus romaani kuitenkin onnistuu lumoamaan. Kielellään, tarinallaan, ylipäänsä kerrontatavallaan. Jos minulla olisi valta ojentaa jokin kirjallisuuspalkinto tänä vuonna ilmestyneelle teokselle, antaisin sen Joel Haahtelalle romaanista Perhoskerääjä. Se on pitkästä aikaa romaani, joka on saanut lumoutumaan, antautumaan tekstille. Onneksi kirja on päässyt Runeberg-palkintoehdokkaaksi ja Varjo-Finlandialistallekin.
Olen kiinnostuneenaseurannutmuuallelevinnyttäkirjanaloitusvisaa. Kovin vaikeita ovat olleet tehtävät. Ajattelin jatkaa itsenäisyyspäivän ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi hieman samoilla linjoilla. Nyt kysynkin tunnistatteko seuraavien runojen perusteella keistä suomalaisista runoilijoista on kyse. Lainaus voi olla mistä tahansa runon kohdasta, useimmiten kuitenkin alusta. Runon nimeä en kysy, senkin saa toki sanoa, vaan haen nimenomaan runoilijan tunnistusta esimerkiksi tyylin perusteella. Tässä siis runollista pähkäiltävää:
1. "Jos kirjoittaisin joulusta, mistä saisin sanat, mistä ilman niiden ympärille? Mistä keveyden, häpeilemättömän viattomuuden, totisen ilon?"
4. "Mirri voitti Kirrin ladulla sekunnilla. Mörö joka töllötti toosaa ja samalla luki proosaa (ja näin sai sivistystä kaksin verroin) hörönaurun päästi ja kikatti kaksinkerroin"
5. "Timotei, sinä keinuva heinä varrella ojan, sinun luotasi vei tie kerran tytön ja pojan, timotei, sinä keinuva heinä."
6. "Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet vieden sen kalvaammille huulille, minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen."
7. "Tuo impi ihalan illan kauan kaipasi urosta, kesän-mennyttä murehti; meni miehelle hyvälle, vaikk'ei varsin mieluisalle."
8. "Niin kaunis mää oli ja tämne vanha akk tuli."
9. "On tyttöjä, jotka oksentavat ruokailun jälkeen ja toisia, jotka pitävät heidän hiuksistaan kiinni."
10. "Päätoimiseksi naiseksi älä rupea, se on silkkaa kuukautiskiertoa pillereitä ja kierukoita meikkiohjeita joista tolkkua ei saa"
Runoilijoiden tunnistaminen on hankalaa, myönnetään - ja nyt ainakin tiedän mitä visailua Nonoon ei kannata tehdä. Lainatuista runoilijoista on tunnistettu
4. Eeva-Liisa Manner, katkelma kokoelmasta Kamala kissa 8. Heli Laaksosen kokoelmasta Pulu uis on lainattu runoa Aune 9. Vilja-Tuulia Huotarisen runon alkusäkeet löytyvät teoksesta Sakset kädessä ei saa juosta 10. Arja Tiaisen koko runon voi lukea kokoelmasta Vallan Casanovat.
Muut runoilijat ovat
1. Lassi Nummi, Jos kirjoittaisin joulusta (Joulukonsertto) 2. Lauri Viita, Viisaat (Betonimylläri) 3. Aleksis Kivi, Joulu-ilta (Kanervala) 5. Eila Kivikk’aho, Kansanlaulun tapaan (Venelaulu) 6. Edith Södergran, Kärsimyksen kalkki (Ruusualttari) 7. Eino Leino, Impi ja Pajarin poika (Helkavirsiä)
SusuPetal ehdotti joulunaluskilpailua, joten tässä yksi. Usein sanotaan, että kirjan pitää aloituksellaan napata lukija mukaansa. Joskus näin käykin, mutta ei tietenkään aina. Olen poiminut tähän erinäisten kirjojen alkuja, teidän tehtävänne olisi tunnistaa teokset. Eli mistä kirjoista seuraavat alkuvirkkeet ovat? Mukana on kotimaisia ja käännöskirjoja, mutta kaikki lainaukset ovat suomeksi. Lisätoiveena olisi, että kommenteissanne kertoisitte minkä kirjan aloitus on joskus tehnyt teihin suuren vaikutuksen. Tällaiset kirjallisuuskysymykset kiinnostavat minua kovasti, ne näet toimivat myös kirjavinkkeinä.
Eli asiaan, mitkä kirjat alkavat näin (mukana on yksi jippo):
1. "Kuten hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas."
2. "Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton."
3. "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon."
4. "Sandels-laiva, keskellä jäitä eräällä Saimaan ulapalla, ei enää päässyt eteenpäin."
5. "Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan."
7. "Maantieltä hän lähti kävelemään suoraan eteenpäin yli peltojen ja ojien, ohi latojen ja läpi ojassa kasvavien pensaitten."
8. "Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aurelio Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän."
9. "Garpin äiti, Jenny Fields, pidätettiin Bostonissa vuonna 1942, koska hän oli puukottanut muuatta miestä eräässä elokuvateatterissa."
10. "Miehistä lähtee niin paljon hajua ja ääntä, sanoo Punahilkan äiti."
11. "Kuulin tämän tarinan eräältä henkilöltä, jolla ei ollut mitään oikeutta kertoa sitä minulle tai yleensä kenellekään."
12. "Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy."
13. " Mira piileskeli naistenhuoneessa."
14. "'Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja', nurkui Jo, joka makasi pitkänään matolla."
15. "Nimeen Pyhän Neitsyen, meidän Taivaallisen Kuningattaremme, Pyhän Annan ja viisaan Pyhän Katariinan, minä, Lydia, nahkurimestari Markin hyvämaineinen leski Lakson kaupungista, vannon totta kertovani niistä asioista, jotka kolme ajastaikaa sitten sattuivat ja joista kuultavaksi tuotu olen."
Hyvin olette tunnistaneet alkuja! Muutama on vielä hakusessa. Ohessa tähän mennessä annetut oikeat vastaukset ja vinkkejä loppujen tunnistamiseen:
1. Väinö Linna, Tuntematon sotilas 2. Tove Jansson, Muumipappa ja meri 3. Jane Austen, Ylpeys ja ennakkoluulo 4. Suomalainen klassikkoromaani (minusta), mutta hieman vähemmän tunnettu kuin kirjailijan todelliseksi klassikoksi luokiteltu yhdenpäivän romaani. Joel Lehtonen tunnistettiin, mutta kirjaa ei. Kerran kesällä. 5. J. K. Rowling, Harry Potter ja viisasten kivi 6. Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija 7. Antti Hyry, Maantieltä hän lähti (tämä on se jippo; novelli eikä niminovellinakaan teoksen ensimmäinen) 8. Garcia Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys 9. John Irving, Garpin maailma 10: Märta Tikkanen, Punahilkka 11. Lastenkirjaklassikko, jonka moni on lukenut ja nähnyt elokuvana. Myönnetään, että kovin suurta vihjettä tarinaan tässä alkuvirkkeessä ei ole. Eli Edgar Rice Burroughsin Tarzan 1. Apinoiden Tarzan, suom. Pekka Markkula)
12. C. S. Lewis, Velho ja leijona 13. Feministinen must-romaani. Alkulauseessa selvä vihje. Eli Marilyn Frenchin Naisten huone.
14. Louisa M. Alcott, Pikku naisia
15. Irja Rane, Naurava neitsyt
Tunnistamistehtäviä - ja herrojen valinnat ovat huomattavasti omiani vaikeampia, joten haastetta löytyy - löytää lisää
Kävin viikonloppuna kirjamessuilla, jonka ensimmäisestä kojusta löysin elämäntaidon suosikkiopettajieni uusimman suomennoksen Irtiottoja. Kyseessä ovat herrat Rick Kirkman ja Jerry Scott, joiden teoksia luen säännöllisesti uudestaan. Löydän niistä paljon iloa, lohdutusta ja oivalluksia. Muihin elämäntaito-oppaisiin suhtaudun nihkeästi ja vinolla epäluulolla. Kirkman ja Scott eivät koskaan petä, he paljastavat arkielämän kiemuroita terävänäköisesti, heidän teoksiinsa voin samastua. Parhainta heidän teoksissaan on, että syyllistämisen sijasta he ottavat avukseen huumorin ja myötäelämisen.
Lempisarjakuvistani on siis kyse. Luen Baby Blueseja ja Scottin yhdessä Jim Borgmanin kanssa tekemiä Jerejä (Zits) oppaina ja terapiateoksina. Viemällä lukijan keskelle arkea albumit auttavat irrottautumaan arjesta. Scott ja Kirkman/Borgman osaavat kuvata oivaltavan huumorin kautta vanhempien ja lasten, niin teinien kuin taaperoidenkin, maailmojen törmäyskohtia eivätkä he ole unohtaneet sisarusten välisiä jännitteitäkään. Voin samastua Baby BluesinUllaan, löytää miehestä Paulin piirteitä. Vaikeuksitta tunnen hengenheimolaisuutta myös teini-ikäisen Jeren Kaarina-äitiin. Nauramalla heille ja heidän kanssaan nauran tietysti itselleni.
Olen viettänyt sangen opettavaista viikonloppua. Tiesittekö, että kuussa voi herkutella kuumehulla ja kuukakuilla, jotka ovat "pyöreitä, litteitä ja hopeanhohtoisia - - Ja tietysti hyvin makeita"? Tai että simpukat uivat läpsyttämällä "kuorenpuolikkaitaan auki ja kiinni"? Opin muutakin eläimistä. "Jääkarhun tassuissakin on paksulti karvaa. Ne ovat kuin lämpimät karvatohvelit." Kilit puolestaan "laukkaavat ympäri niittyä puskien välillä toisiaan ja matkien aikuisia vuohia." Kuulostaako ihan teinimeiningiltä? Luonnosta sain tietää, että syksyn mukana tulevat "sateet, hämärä ja kurjat flunssat. Pöllöt saivat yskän, jänikset vaalensivat turkkiaan suojavärillä, ja karhu valmistautui talviunilleen." Opin myös, että vauva "jatkuvasti kakkaa eikä pissaamasta lakkaa" ja pettymys pikkuveljen erilaisuuteen voi purkautua kovina sanoina: "En halua raidallista pikkuveljeä ... ja toivon, ettei se olisi ikinä meille tullutkaan!" Hyväksyminen ei ole helppoa myöhemminkään, dinokerhoon kun ei haluta ekaluokkalaisia pikkupentuja. Oivalsin, että lapset tosiaankin käsittelevät leikkimällä vaikeita asioita. Voi vaikka perustaa eläinten hautauspalveluyrityksen, jossa yksi kaivaa, toinen kirjoittaa runoja ja kolmas hoitaa itkemisen. Sadut voivat olla joskus pelottavia ja silloin mielikuvitus on hyvä kaveri, hyvät haltijat samoin. Hyvä haltija näet voi taikoa Ison pahan suden joksikin aivan muuksi ja niin "tiellä irvisteli vain pikkuinen kaalimato, joka yritti pelotella punaisiin pukeutunutta tyttöä parhaan kykynsä mukaan." Ja niin kovin tutulta kuulosti, että "joskus on hurjaa kivaa olla oikein vihainen. Niin että melkein syöksee tulta kuin lohikäärme!"
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää
What we talk about when we talk about love If nobody speaks of remarkable things
Kahden kirjan nimestä syntyi liki runo. Harvoin mikään teoksen nimi viehättää pelkästään omana tekstinään. Nämä kaksi ovat niin tehneet. Kysymys ja sivulause, hiljaisia sanoja, suuria kysymyksiä. Molemmat saavat pohtimaan mitä lauseiden takaa löytyy, miksi on valittu juuri tämä nimi. Ne myös vievät ajatukset kirjallisuuden ulkopuolelle, elämään, ihmissuhteisiin, kaiken merkitykseen. Ensimmäisen säkeen Raymond Carverin novellikokoelman (suom. 1986) luin muinoin pelkästään nimen vuoksi. Jon McGregorin esikoisromaania (2003, suom. 2004) en ole vielä lukenut, mutta nimi houkuttelee.
Toukokuussa perustetussa Runotorstaissa on tänään annettu jo viidestoista haaste. Joka viikko jaksan ällistyä kahdesta asiasta: kuinka paljon osallistujia haasteisiin viikoittain vastaa ja kuinka hienoja runoja he tarjoavat muille luettaviksi. Jotkut ovat vastanneet jokaiseen haasteeseen, monet useimpiin. Jotkut ovat osallistuneet kerran tai pari, lähes joka viikko tulee joku uusi osanottaja. Parhaimpia palautteita on ollut se, kun jotkut ovat kertoneet innostuneensa Runotorstain myötä kirjoittamaan runoja monen vuoden tauon jälkeen tai uskaltautuneet kirjoittamaan ihka ensimmäisen runonsa. Minusta se on hienoa!
Yhtenä blogin ylläpitäjistä olen pyrkinyt lukemaan kutakuinkin kaikki runot. Kommentoin paljon, koska on kiinnostavaa lukea miten eri suuntiin annettu haaste kirjoittajat johtaa. En kommentoi siksi, että se ylläpitäjänä olisi velvollisuuteeni. Ei se ole. En ole kommenttiautomaatti enkä ole runon ammattilainen, olen vain lukija.
Olen pohdiskellut tapaani antaa palautetta. Pyrin positiivisuuteen ja kannustavuuteen, koska jokainen kirjoittaja on mielestäni ansainnut sen. Kritiikkiä annan harvoin ja silloinkin pyrin eräänlaiseen sisäiseen kysymysmuotoon (voisiko tämän sanan jättää pois, tarvitseeko runo tätä säettä). Vaatii paljon rohkeutta antaa runonsa julkisesti luettavaksi vaikka nimimerkinkin takaa. Runo on hyvin henkilökohtainen teksti. Lukija ei tiedä runon todellista syntysyytä, inspiraation lähdettä, en ole varma tietääkö kirjoittajakaan. Runo on salaisuus ja arvoitus. Sen voi purkaa osiin, katsoa mistä rakennuspuista se on rakennettu, etsiä ja löytää viitteet ja kumarrukset, mutta silti jokin ydin jää salaisuudeksi.
Ajattelen runoja rakennuksina. Lukijana katson sisään yhdestä ikkunasta ja kerron mitä näkemässäni huoneessa on. Joskus käyn kurkistamassa samasta ikkunasta uudestaan eri vuorokaudenaikaan. Muuttunut valo luo uudenlaista valonleikkiä huoneeseen ja näen sen eri tavalla. Toinen lukija katsoo toisesta ikkunasta ja kertoo minkälainen huone hänen silmilleen näyttäytyy. Joskus joku onnekas pääsee sisälle rakennukseen kiertelemään ja näkee enemmän. Tähän kommentointini perustuu, näen runosta väistämättä vain osan. Jokainen lukija lukee ja tulkitsee runon omalla tavallaan.
Intohimoon heittäytynyt Anna Karenina ei ymmärrä Bridget Jonesin höperyyttä rakkaudessa. Charles Ryder on Annan tavoin mullistavan rakkauden pyörteissä, mutta hänen rakkautensa todellisinta kohdetta on vaikea tietää. Darcyn asemaa Elizabethin sydämen valittuna ei Emmakaan kyseenalaistaisi. Fedja-setä puolestaan kohauttaa rakkaudelle olkiaan ja pohtii mieluummin kreikkalais-roomalaisen ja vapaapainin eroja. Hän onkin perehtynyt syvällisesti T.S. Garpin painimetodeihin. Setää voisikin hämmentää Hakalan veljesten uho ja piittaamattomuus pohjalaisen painin kulttuuriarvoista. Ihalaisen isäntäkään ei ole mieltynyt veljesten käytökseen, mutta myöntää kyllä auliisti poikien tarjoamien napanterien joskus maistuvan eukolta salaa. Torikauppias Jormalaisen ja Käkriäisen veijarin kanssa hän käy joskus syksyisin hirvimetsällä, jossa parhainta on maailman parantaminen kannonnokassa istuksien ja paperossia tuprutellen. Lang ei kaupunkilaisena moista ymmärrä. Kulttuurikysymyksistä väittely ja rakkauden analysointi sujuu parhaiten kahviloissa kadun vilinää lattelasin yli katsellen. Kallion Marian kanssa hän pohtii voivatko Nana ja Olavi todellakin olla rakkauden asiantuntijoita. Viereisessä pöydässä Pottu-Mäkinen väittää Quijoten taistelleen jättiläisiä vastaan, mutta Rameaun veljenpoika tietää vastustajien olleen tuulimyllyjä. Samulin ja Tiinan mielestä aikuiset jaksavat kinastella kummallisista asioista. Mikään todella kiinnostava ei saa aikaihmisiä innostumaan, kuten esimerkiksi sen miettiminen onko Unski oikeasti maailman huonoin jalkapalloilija. Vatasen sedältä voisi kysyä, mutta se on aina matkoilla. Epäonnisten miessuhteittensa jälkeen Isadora Wing uneksii uskollisesta seuralaisesta ja kuuluisa romaanikirjailija X, jota jo nyt saamme kiittää lukuisista mestariteoksista* suosittelikin Yrtti-Yrjänää, jonka kasvissyönti on muokannut sangen lempeäksi. Zazie ei aluksi ollut samaa mieltä, mutta kuljeskeltuaan päivän pitkin Pariisin katuja Åken seurassa hän vakuuttui kasvisravinnon positiivisista vaikutuksista. Ässäsen Essi puolestaan kertaa aakkosia töölöläisen ystävänsä Össin kanssa.
*Raymond Queneau, Tyyliharjoituksia (Otava 1993,s. 55.; suom. Pentti Salmenranta; ransk. Exercises de style, 1947)
Austenin neidit ei miestä etsi suotta
Bridget vain empi turhan monta vuotta
Chandlerin Marloweta yksi murha ei kaada
Donner runojen eteen ei raada
Ellilän Selma rakkautta pohtii
Felix onnenkin kohdata tohtii
Gahrtonin vitseissä ei eläin ole nukuksissa Hevonen on Hevonen, ja kissa on Kissa
Ihalaisen toimesta ei taida onnistua laina
Jukolassa sitkeitä jätkiä on aina
Kunnaksen siili piikittelee kuoren alta
Laulajan papereissa on arjella valta
Muumi talven ystävän kanssa kohtaa
Nummi runot niitylle johtaa
Onerva osasi runoja ilman Leinoakin vuolla
Piispan ei katedraalissa kannata kuolla
Queneaun harjoituksissa tyyli on tärkeä Ruusu on ruusu on ruusu ilman kärkeä
Sirolta saapui Sailalle
Tanssiinkutsu tanssilattialle
Utrio kasvattaa historian viljaa
Valtosen naiset ei osaa olla hiljaa
X-files-Pirkalta löytyy niksejä näitä
Yrjänä saa Sauroksen kera aukoilla päitä
Zits voi Suomessa Jereksi muuttua
Ågren ehkä tahtoisi soitella luuttua
Äpyn leviämistä ei vappuna voi estää
Örkenyin valssi minuutin vain kestää
Inspiraation takana SusuPetalin aapinen, kirjainmeemi ja Gloria-lehden elämän aakkoset. Kursivoidut osat suoria lainoja.
Kirjallisuuskiertiksen pari kysymystä saivat pohtimaan tarkemmin suhdettani kirjoihin. Uudelleen lukemista esimerkiksi.
Olen aina hieman ihmetellyt, kun ihmiset sanovat lukevansa jonkun tietyn kirjan joka vuosi. Eivätkö he kyllästy? Miksi he lukevat sen uudestaan ja uudestaan? Mitä kirja heille antaa? Liittyykö se kesätunnelmaan, antaako elämänohjeita, ovatko henkilöt heidän kirjaystäviään? Miksi juuri tuo määrätty kirja?
Jos olisin vastannut kysymykseen nopeasti, olisin väittänyt etten lue samoja kirjoja uudelleen. Mutta eihän se ole totta, kyllä minäkin luen monia kirjoja toistamiseen. Nuorena luin samoja kirjoja monen monta kertaa, vanhemmiten vähemmän. Mitään tiettyä esimerkiksi kesään kuuluvaa kirjaa minulla ei ole. Joitakin kirjoja luen työn vuoksi uudestaan, toisia määrätyn tunnelman. Jotkut kirjat luen uudestaan, koska haluan nähdä minkä vaikutuksen kirjat tekevät minuun vanhempana.
Nuorena ahmittuja tyttökirjoja olen lukenut aikuisenakin, olen halunnut nähdä ne aikuisen näkökulmasta. Toisinaan häivä vanhasta tunnelmasta tarttuu ja olen ymmärtänyt miksi olen nuorena pitänyt niistä niin paljon. Joskus aikuisen näkökulma on pyyhkinyt aiemman lukutavan pois ja tuonut tilalle uudenlaisia ajatuksia. Näin on käynyt esimerkiksi Lucy M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan kanssa. Aikuisena olen löytänyt siitä uudenlaisia painotuksia. Kirjat ovat mielestäni aika feministisiä, naisen oman työn arvoa korostetaan, taiteen tekemiseen suhtaudutaan vakavasti eivätkä henkilöhahmot suinkaan ole yksiulotteisia.
Periaatteessa minulla ei ole mitään kirjojen uudelleen lukemista vastaan. Tänä kesänä olen lukenut urakalla Hilja Valtosta. Simenonin dekkareita on vuosien varrella tullut ahmittua useaan kertaan. Viihdekirjallisuuteen – miten sen sitten määritteleekin – on jostain syystä helppoa tarttua uudestaan. Voin nauttia tarinasta, juonen kulusta, miljöökuvauksesta ja tunnelmasta. Tosin näidenkään kirjojen seurassa ei lukemistapa pysy muuttumattomana. Valtosen romaaneista kirjoitin jo aiemmin, Simenonin dekkareista löytyy pariisilaistunnelmien lisäksi myös ilmestymisajankohdan yhteiskunnan ja arkihistorian kuvauksia pieninä välähdyksinä (esim. Maigret ja matkalaukku, alkuteos Le pendu de Saint-Pholien 1931), joita en nuorempana lukijana niin helposti havainnut.
Ristiriitaiseksi suhtautumiseni muuttuu, kun mietin lukisinko uudelleen jonkin romaanin*, joka aikuisiällä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Syykin epäröintiin on selvä. Haluan säilyttää voimakkaan lukukokemuksen muiston, en halua pyyhkäistä sitä olemattomiin. En halua pettyä kirjaan, jota olen hellinyt mielessäni vaikuttavana elämyksenä. Tiedän, että luen nuorena aikuisena ahmaisemiani kirjoja keski-ikäisenä eri tavalla. Jo muutamienkin vuosien välimatka saattaa muuttaa näkökulmaa. Mutta voinko lukea uudestaan André Brinkin Tuokion tuulessa, Juhani Ahon Juhan tai muutaman vuoden takaisen Jayne Anne Phillipsin Äidin ajan? Haluanko haastaa kirjojen minussa aiemmin herättämät ajatukset? Voisinko käydä keskustelua nuoremman minäni kanssa lukemalla minulle aiemmin merkityksellisiksi tulleita kirjoja? Vai haluanko säilyttää lukumuiston koskemattomana?
Ehkä riski pitäisi ottaa, näkökulman tarkistaminen on joskus paikallaan. Esimerkkinä voisin käyttää Joel Lehtosen romaania Kerran kesällä. Kun luin sen ensimmäisen kerran, olin lumoutunut. Pidin sitä parhaana suomalaisena romaanina, ihastuttavana kesäkirjana, jossa suomalainen kesä hehkuu ja huokuu lukijaa päin joka sivulla. Useita vuosia myöhemmin luin kirjan uudestaan tavoittaakseni saman tunnelman. Miten kävi? Kesätunnelman sijasta löysinkin Lehtosen piikikkään ja illuusiottoman ihmiskuvauksen, joka ei jätä tilaa kesän hehkulle ja onnen autuudelle. Olin hieman järkyttynyt huomioistani, vaikka oivalsinkin lukutapani muuttuneen tarkemmaksi, kehittyneeni lukijana, aikuistuneeni. Pidän teosta edelleen yhtenä suomalaisen romaanitaiteen huipuista, vaikka suhdettani siihen rasittaa - rikastaa? - kaksi erilaista lukukokemusta. Saadakseni ehyemmän näkemyksen romaanista minun pitäisi ehkä lukea se jälleen.
Kerran kesällä on minulle opettava ja varoittava esimerkki. Lukemalla vaikuttavat romaanit uudelleen, voin menettää hellimäni lukumuiston, mutta tilalle voin saada todellisemman (?!?) näkemyksen teoksesta. Voin siis valita elämyksellisemmän ja analyyttisemmän näkemyksen välillä.
*Olin kirjoittaa tähän "vakavasti otettavan romaanin", mutta se tuntui liian kummalliselta lausahdukselta.
Se on sitä
että hyppää
sanan selkään
ja antaa mennä
eikä pelkää
Kun uskaltaa
olla Runohiiri
niin avoinna on koko
maailmanpiiri
(Tuula Korolainen, Runohiiri.
- Kuono kohti tähteä. Lasten Keskus 2005)
Yllä oleva Tuula Korolaisen runo Runohiiri kertoo hyvin miksi pidän paljon lastenrunoista ja -loruista. Parhaimmillaan lastenrunot todellakin hyppäävät sanan selkään ja antavat mennä pitkin maailmanpiiriä, mikään ei hidasta (paitsi joskus ontuva rytmi ja kompasteleva riimi), kaikenlaista eteen tulevaa voi tarkastella pohdiskellen, osuvasti kiteyttäen ja suuria sanoja välttäen kertoa suurista ajatuksista naiiviutta pelkäämättä. Aika paljon lastenrunoja lukeneena uskallan väittää, ettei genre suinkaan ole helppo. Lastenrunon pitäisi temmata lukija mukaan sanaleikkeihin, osoittaa kielen rikkaus, sopia kahdenkeskiseksi runotuokioksi, antaa keskustelun aihetta, rauhoittaa ylikierroksilla metelöivä tenavalauma, korvata iltasatu, johdattaa lapsi runojen maailmaan ja antaa ahaa-elämyksiä aikuisellekin. Parhaimmillaan lastenrunot ja -lorut ovat juuri tuota, uskokaa pois.
Finlandia-juniorilla palkittu hiirirunokirja Kuono kohti tähteä (Lasten Keskus 2005) on avautuu moneen suuntaan. Iloiset riimitykset ilahduttavat lasta, aikuinen löytää teoksesta hiljentymisrunoja sekä monia viitteitä suomalaisiin runoklassikoihin. Vuodenajat ja elämänkierto näkyvät runoissa, kokoelma kiertyy pikkuhiiren runoista hiirivaarin tarinoihin ja hiirten historiaan ja mytologiaan (runot on poimittu Hiiriakatemian kokoelmista). Korolainen kumartaa selkeästi klassikkotaitureille Immi Hellénille ja Kirsi Kunnakselle: "Runohiirelle tuotti huvia,/ kun kysyttiin esikuvia:// Jos muistuttaisin Immiä,/ niin tekisin riimiä timmiä,/ se sanoi, ja vaikka turskasta/ rutistaisin runoa hurskasta.// Jos muistuttaisin Kirsiä,/ viruttaisin vitsistä virsiä/ ja munittaisin sanoja/ kuin tehotarhuri kanoja." Kunnaksen sukulaissielu Korolainen on muutenkin riimitellessään lyhyitä neljän säkeen runoja ajankohtaisista ilmiöistä. - Lisäksi Marjo Nygård-Niemistön herkkä ja oivaltava kuvitus on hyvässä vuoropuhelussa Korolaisen runojen kanssa.
Aikuinen lukee Korolaisen runoja monista kirjallisista viitteistä riemastuen ja yrittäen keksiä niistä mahdollisimman monia sekä tulkita hiirirunojen niille antamia uusia merkityksiä: "Yhtä kotonaan/ on hiiri kissan suussa/ kuin on hauki,/ joka laulaa puussa." Lainaus on kolmas runo Runohiiren kokoelmassa Rantariimini, joka julkaisunsa jälkeen ajoi Runoilijahiiren kateusloukkuun. Rantariimini onkin kaunis kirja kirjassa.
Kokoelman kaihoisat rakkaudenkaipuusta kertovat ja surumieliset kuolemaa käsittelevät runot pysäyttävät myös aikuislukijan. Runoista rakentuu tenhoavasti hiiren elämänkaari: "—Hännän häntään tahdon kiertää,/ kuonon kuonoon painaa,/ uppoutua silmiin kirkkaisiin.—" (Kaipuu), "Hiirivaari on kuollut,/ tuli aika lähteä./ Se on nyt jotain uutta,/ ehkä sirunen tähteä.// Jäi metsään vaarin polku,/ se tuskin ruohottuu./ Sitä aikansa suru kulkee/ ja sitten jo moni muu." (Polku) Polku-runo antaa uusia tulkintamahdollisuuksia kokoelman nimeen, elämän rajallisuus on koko ajan kokoelmassa mukana. Elämä kuitenkin jatkuu, teos päättyy Hiirivaarin Seitsemän hiiriveljestä -tarinan loppusäkeeseen: "Yksi jäi metsään, tapasi toisen,/ pikkuisen hiiren samanmoisen,/ poikia saivat ne seitsemän,/ eikä tarina näytä päättyvän..."
Olen viihdyttänyt itseäni lukemalla uudemman kerran Hilja Valtosen romaaneja. Viimeksi luin Neiti Talonmiehen. Lukiessani muistelin nähneeni elokuvan joskus kauan sitten. Tauno Palo miespääosassa ja naispääosassa joku suurisilmäinen näyttelijätär. Muistin yhden pienen kohtauksenkin elokuvasta. Lukiessani mietiskelin mistä elokuvan saisin lainaan, olisi mukavaa katsoa se kirjan jälkeen. Sattumalta huomasin, että elokuva tulee tänään TV:stä ja minä tietysti istahdin ruudun ääreen elokuvaa katselemaan. Mutta voi. Naisnäyttelijä ei ollutkaan kukaan muistelemistani eikä koko elokuvassa ollut muistelemaani kohtausta. Tauno sentään oli.
Romaani Neiti Talonmies (1954) kuvaa evakkotyttö Irja Sassin elämää vuodesta 1945 vuoteen 1953 tili- ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Orvoksi jäätyään Irja on ensin kansakoulun opettajan kasvattityttö, oikeammin pienipalkkainen palvelija, myöhemmin hänestä tulee keskikoulun työteliäs talonmies. Raskaan työnsä ohessa Irja lukee ylioppilaaksi ja käy kirjeenvaihtoa salaperäisen miehen kanssa.
Kirjallisuus ja elokuvat ovat aivan erilaisia taidemuotoja eikä niitä juuri kannattaisi verrata, mutta teenpä pienen vertailun kuitenkin. Kirjan rinnalla elokuva oli pienoinen pettymys. Repliikit olivat monin paikoin suoraan romaanista, henkilötkin sangen uskollisia kirjan hahmoille – paitsi päähenkilöt. Tauno Palo oli rooliinsa yli-ikäinen ja kun siihen lisätään hahmoon liitetty hössöttävyys ei teho ole sama kuin kirjassa. Naisellisen viehättävän Nelly Lovénin esittämässä Neiti Talonmiehessä ei ollut romaanin Irja Sassin ristiriitaisuutta ja jykevyyttä sen enempää luonteessa kuin ulkonäössäkään. Myöskin kirjan terävä kritiikki yhteiskuntaa sekä ahneita, löyhämoraalisia ja luokkatietoisia ihmisiä kohtaan oli elokuvassa vesitetty ja jätetty muutamien pienten heittojen varaan. Suuri osa Valtosen romaanien kirpeästä viehätyksestä olikin hävinnyt elokuvaksi siirtyessään.
Viihdekirjailijana pidetty Valtonen on terävä yhteiskuntakriitikko ja naisen aseman puolestapuhuja. Valtosen kirjat eivät olekaan perinteisen romanttisia, niissä ei sankaritar aina saa sankariaan. Hänen romaaninsa kuvaavat usein nuoren naisen selviytymistä joko orpona, ymmärtämättömän perheen jäsenenä, väärinymmärrettynä vaimona tai itsenäisenä virkanaisena. Keskeisiä kritiikin kohteita ovat luokkayhteiskunta ja naisen heikko asema miehen vallan alla. Naisten itsenäisyyden saavuttamista koulutuksen ja oman ammatin kautta sekä korkeaa moraalia korostetaan tavalla tai toisella kirjasta toiseen. Miehet ovat usein heikkoja ja ylemmyydentuntoisia. Ihannoivaa kuvaa kirjailija ei anna naisistakaan. Syöjättäriä, oman edun tavoittelijoita, katkeria ja mustasukkaisia pikkusieluja kirjoissa riittää eikä naisten heikkouksia laiteta miesten tilille.
Valtosen kirjailijanura oli pitkä. Esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventiili ilmestyi 1926 ja viimeinen romaani Ruskapäiviä 1975. Romaanit ovat mainioita kurkistuksia 1920-1950 -luvun arkeen ja elämään. Kiintoisa on esimerkiksi 1945 ilmestynyt Ville viekastelee taas, joka kuvaa ilmavalvontalottien elämää. Luulen, että monista Valtosen romaaneista voi suoraan haistella niiden kuvaaman ajankohdan moraalisia asenteita ja esimerkiksi kansakoulun opettajien työolosuhteita. Luulisi kirjailijan tienneen asiasta jotain, toimihan hän kansakoulun opettajana yhtä vuotta lukuunottamatta vuosina 1920-1963.
Viime torstaita ehdottelin edellisenä päivänä RunoTorstaiksi. Pika-aikataulullakin muutamia osallistumisia tuli. Ohessa löytämäni RunoTorstai-jutut, ilmoittakaa jo muitakin on:
Erillistä Runo"Jokinviikonpäivä" –blogia on viritelty. Ideana se on kiva. Tärkeintä minusta siinä olisi se, että sitä kautta lukijat löytäisivät uusia runoblogeja. En tiedä miten sellainen toimisi ja kuka tai ketkä sitä ylläpitäisivät. Työn pitäisi olla ylläpitäjien osalta mahdollisimman vähäistä. Leonoora kyseli kommenteissa seuraavia kysymyksiä: "Ilmeisesti sivut olisivat avoinna kaikille sinne kirjoittaa haluaville? Tarvittaisiinko aika-ajoin teemoja, ideoita aiheita...?Leikkimielisiä kilpailuja...? Tietysti yksi mahdollisuus on se, että jokainen niin haluava voisi kirjoittaa torstai-runonsa omaan blogiinsa, mutta siten monia hienoja tekstejä saattaa jäädä silloin vain harvoja ilahduttamaan." Leonooran ehdottamat teemalliset päivät olisivat välillä kiinnostavia ja jokin mahdollisuus vinkata omia sivujaan pitäisi olla.
Yksi mahdollinen toimintamalli olisi se, että jonkun ylläpitämällä blogilla olisi johdantokirjoitus ja mahdollisen aiheen ehdotus. Kirjoittajat voisivat lähettää kommenttilootaan linkin omalle sivulleen. Välillä voisi jonkin blogin esittely, mutta kuka ne ehtii tehdä? Halukkaat voisivat varmaan lähettää oman mainostekstin postaukseksi? Kannattaakin tutustua alkuperäiseen RunoTorstaihin eli Poetry Thursdayhin ja sen toimintaperiaatteisiin.
Ehdotuksia suomalaisen runoblogin muodostamiseen vastaan otetaan! Ilmoittautuisiko joku peräti sen pitäjäksi?
Poetry Thursdaylta lainattun RunoTorstain löytöni on Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kokoelma Joka tytön runokirja (Tammi 2006). Esipuheessa toimittajat sanovat muun muassa:
Olemme etsineet runoudesta eri-ikäisten tyttöjen ja naisten ääntä. Kurotimme korvamme aina antiikkiin asti ja loikkasimme sieltä välillä taas cd-soittimen ääreen eläytyäksemme lauluun, jossa kajahtaa tämän päivän naisen ultimaatumi. Joskus äänessä on kapinallinen tyttö, joskus rempseä, jo monet nähnyt ja kokenut, pienistä piittaamaton seikkailijatar. (Joka tytön runokirja, s.7.)
Mukana onkin runoja aina Kantelettaresta ja Saphosta Christina Rossettin Aila Meriluodon ja Eeva Heilalan kautta Maija Vilkkumaahan ja Juuli Niemeen.
Runot on jaoteltu yhdeksään osastoon:
Lettinauha karkaa tuuleen
Tytölle kasvaa villieläinsilmät
Äiti, äiti, minun osoitteeni on metsä vain
Jo nyt minä ritarin silmät näin
Kuin jumala on tuo mies
Voin lasten suojaksi rakentaa vain lauluni lehtimajan
Olen malja kaikkien naisten kunniaksi
Hän kulki toisen kanssa ja itse sen näin!
Tyttärilleen he suovat kukkimisen ilon
Tutustumisselailun perusteella kokoelma on kiinnostava, monet runot huutelevat ääreensä, lukemaan ja keskittymään. Ehkä on niin, että "naislyyrikko on naisten tunteiden tulkeista herkin ja viisain" (s. 8).
Pidän runoista, vaikka en aina lukemaani ymmärräkään – ja kukapa kaikkia runoilijoiden aivoituksia tajuaisikaan. Nautin kovasti puhuttelevista lauseista, salaperäisesti koskettavista sanoista, omia ajatuksia ja mietteitä sysivistä pohdinnoista ja erilaisista näkökulmista pohdittaviin asioihin. En ole kovin valikoiva, pidän vapaamittaisesta ja riimitetystä runosta, proosarunoista, lastenrunoudesta, sanaleikeistä, murrerunoista. Pidän runosta, jos jokin siinä puhuttelee minua. Aina en pysty sanomaan miksi joku määrätty runo koskettaa, mutta ei syyn oivaltaminen niin tärkeää olekaan. Tärkeaa on se, että runossa on jotain, josta pidän. Rytmi, jokin yksittäinen säe, mieleen nouseva kuva tai tunnelma, se riittää.
Säännöllisimmin luen nykyisin runoja eri blogeissa – eivät ne runokirjoja ole syrjäyttäneet, mutta toimivat hyvin painettujen teosten rinnalla. Olen löytänyt monta kiinnostavaa kirjoittajaa. Tässä muutamia linkkivinkkejä toisille runoudesta nauttiville:
Taikkarin mäellä. 1970-luvun Turkuun sijoittuvia runoja, joissa on kiinnostava, tarkkaileva teinikertoja. Toimii ei-turkulaisellekin. Kirjoittaja vastaa ystävällisesti kommentteihin. Katsokaa myös Taikkarin mäen erinomainen mainos.
Kuusi. En tiedä onko kirjoittaja tarkoittanut osaa kirjoituksistaan runoiksi, mutta runoina minä niitä luen.
Kuusen kommenteista päädyin Aimo-Kalevi Hotasen Runot-sivulle, jossa on tiivistunnelmaisia osin aforistisia runoja.
Tuulisuojan runoja kommentoin säännöllisesti, naisen elämää, rakkauden ja läheisyyden kaipuuta käsittelevät runot ovat vahvoja ja puhuttelevia.
Uusin tuttavuus on Hannu Helinin runoblogi, jonka omaperäisiin runoihin olen vasta pikkuhiljaa tutustumassa.
Hyviin ja puhutteleviin runoihin törmää usein myös muissa kuin varsinaisissa runoblogeissa, joten Blogistaniassa kannattaa kierrellä runosilmä auki.
Lisään mukaan aiheeseen sopivan kiertisehdotuksen. Marian blogissa (Kiitos, Maria!) oli linkki englanninkieliseen Poetry Thursday –blogiin, jossa haastetaan lukijoita ja kirjoittajia kenttätutkimuksen pariin: torstaina kirjastoon, kirjakauppaan tai blogeihin etsimään uusia runoja tai runoilijoita ja esittelemään löydöksiään omassa blogissaan. Hieno idea! Menisiköhän läpi täällä? Minä ainakin esittelen oman löytöni huomenna.
Omistan muutaman keittokirjan, mutta en juuri käytä niitä. Mieluummin kuin reseptejä luen ruuasta: ruokamuistoja, ruokahistoriaa, ruuan kulttuurisista merkityksistä. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen kiinnostunut kaunokirjallisuudesta, kulttuurista ja historiasta. Lisäksi asiaan vaikuttanee onneton kykyni tunaroida lähes jokainen ruoka, jonka teen tiukasti reseptin ohjeita seuraten. Säveltämiskokkauksenikaan eivät ole kovin erikoisia, koska olen sillä tavalla pedantti, että ajattelen reseptin todellisen soveltamisen voivan alkaa vasta sitten, kun alkuperäinen ohje on näpeissä ja kokeiltu.
Ruokakirjasuosikkejani ovat Leena Reimanin toimittama Äiti meitä hyvin ruokki: ruokamuistoja ja reseptejä (Kääntöpiiri, 1994) ja A. J. LieblinginPariisin makuja: kaupunki makuelämyksinä (Gummerus, 1993; alkuperäisteos Between Meals: An Appetite for Paris 1959). Teoksia yhdistää ruokamuistoista kertominen. Äiti meitä hyvin ruokki sisältää 14 suomalaisen naiskirjailijan muistoja aiheena äiti ja ruuanlaitto. Ruokamuistot ovat hyvin erilaisia, auvoisia, nostalgisia, hauskoja, kipeitä. Ruuan, ruuan valmistuksen ja ruokailutilanteiden kautta tarkastellaan yhteiskunnan muutoksia, naisen asemaa, työtä, seksuaalisuutta, perhettä. Mukana olevien reseptien avulla voi kokeilla miltä kirjailijoiden kuvaamat ruuat maistuvat.
Pariisin makuja puolestaan kuvaa syömistä harrastavan amerikkalaisen toimittajan kokemuksia 1920-luvun Pariisissa. Liebling kuvaa hauskasti ja terävästi erilaisia ravintoloita ja nauttimiaan aterioita. Liebling oli ilmeisen huomiota herättävä ja erikoinen persoona, joka oli kiinnostunut ruuasta, hevoskilpailuista ja nyrkkeilystä. Hänellä on sanottu olleen rabelaismainen ruokahalu. Kertojana hän on aivan mainio.
Luen parastaikaa uudestaan suomalaiskirjailijoiden ruokamuisteluita. Tartuin Äiti meitä hyvin ruokki -kirjaan, koska olin pohdiskellut lohturuuan käsitettä, mutta tekstit toivatkin mieleen omia ruokamuistojani. Palannen lohturuokaan myöhemmin.
Yksi tärkeimmistä ruokamuistoistani liittyy riisipuuroon. Tai ei oikeastaan itse puuroon, vaan sitä keittävään mummooni. Mummolassa riisipuuro keitettiin omien lehmien maitoon, kunnon rasvaiseen oikeaan maitoon. Mummoni istui virsiä ja muita hengellisiä lauluja hyräillen tuolilla hellan vieressä ja hämmensi puuroa sen kiehumisen ja hautumisen ajan. Puuro ei koskaan ollut pohjaanpalanutta. Se oli hyvää, varmaan parasta maistamaani riisipuuroa. En muista makua, mutta muistan mummoni, joka esiliina edessään istui, hyräili ja hämmensi. Jos kukaan ei ollut tuvassa hänen seurassaan, hän varmaan katseli samalla ikkunasta pihakoivuja ja kylänraitilla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Myöhemmin olen ihmetellyt miten hän jaksoi hämmentää. Riisipuurohan hautuu tunnin verran.
Äitini on monen sukulaisnaiseni tavoin hyvä kokki. Hän tekee tavallista arkiruokaa ja olen aina ihaillut hänen kykyään tehdä maittava ateria juuri niistä antimista, mitä kaapista löytyy. Ei hän valita aineksien vähyyttä tai yhteensopimattomuutta, hän vain kokkaa jotain. Hän myös käyttää sieltä täältä nappaamiaan reseptejä ja soveltaa niitä surutta. Jostain syystä muistan äitini runebergintortut, pienet kovat kakkarat, joita hän esitteli minulle hersyvästi nauraen koulusta tultuani. Opin, ettei ruuanlaitto tai leipominen aina niin kauhean vakavaa ole, pitää kokeilla ja jos epäonnistuu niin mitäs tuosta. Äitini on myös tottunut käyttämään ruuat tarkkaan. Miehen oli muinoin vaikea ymmärtää, miksi vein äidilleni pussillisen kuivia ruisleivän paloja ja kannikoita. Hän tarjoutui ostamaan äidilleni tuoreen leivän kaupasta. Ei hän ollut koskaan kuullut leipäressusta, jota äitini keittelee silloin tällöin. (Leipäressu: liota kuivia ruisleipäpaloja vedessä, keitä puuroksi, mausta suolalla jos tarpeen. Tämä on luultavasti aika poikkeava resepti, yleensä leipäressu taidetaan paistaa pannulla.)
Liitän jouluun sukuni suosiman joulupaistin. Se on karjalanpaisti, johon lisätään verimakkaraa ja kermaa. Kokeileva äitini pilkkoo mukaan myös sipulia. Joulupaisti nautitaan jouluaamuna ennen kirkkoon lähtöä. Jos ei käydä kirkossa, paistia syödään aamiaiseksi joka tapauksessa.
Äidiltäni ja muilta sukuni naisilta olen oppinut, että vieraille aina tarjotaan jotain. Ruokaa tehdään sen verran, että vieraillekin riittää. Emme ole kuitenkaan kovia tuputtamaan, "oletko syönyt, haluaisitko kahvia, otatko leipää, onkohan meillä vielä keksejä, juotko edes tuoremehua?" ovat nyt ihan peruskysymyksiä. Jos vieras ei halua mitään, niin todetaan vain "sano sitten, jos tulee nälkä".
Miehen täti on eri sorttia. Yllätysvierailun aluksi hän valittaa tarjoilun puutteesta, istuttaa sitten vieraat keittiön pyöreän pöydän ympärille, kattaa sen laidasta laitaan täyteen suolaista ja makeaa, paljon ja vielä enemmän. Lajeja on noin kaksitoista tai niillä main, laskin kerran mutta menin laskuissa sekaisin. Täti istahtaa sivummalle ja vahtii, että kaikki syövät itsensä ähkyyn. Hän syö vasta muiden jälkeen. Jos tädille ilmoittaa vierailusta etukäteen, on tarjoomuksia vielä enemmän. Tyypillinen vanhan ajan täti siis.
Miehen suusta olen kuullut kliseen. Tarjottuani hänelle ensimmäisen kerran itse tekemiäni lihapullia, hän totesi asiallisen haikeasti "ei nää kyllä ole samanlaisia kuin äidin lihapullat". Nauroin niin, etten ollut penkillä pysyä. Täydellisen hieno kommentti. Ja aivan tosikin vielä.
Joskus mietin millaisia ruokamuistoja omat lapseni saavat. Kysyvätkö he aikuisina minulta miten tein "sen ihanan siskonmakkarakeiton", kaipaavatko mannapuuroani, isän kaurapuuroa vai ovatko Pizzataksin ja hampurilaisketjun tuotteet kuitenkin niitä parhaita ruokamuistoja? Vai ovatko molempien mummien lihapullat sittenkin parasta?
Lapsi kysyi vaikeita kysymyksiä. "Millaista on olla aikuinen? Haluaisitko olla vielä lapsi? Olisiko kivaa välillä olla taas lapsi?" Minä olen ihan mieluusti aikuinen, koska en enää muista millaista oli olla lapsi. En todellakaan muista. En tarkoita, etten muistaisi mitä olen tehnyt lapsena, vaan nimenomaan kokemusta, tunnetilaa. Mutta mieltääkö lapsi elävänsä jossain tunnetilassa? Hänhän vain elää elämäänsä.
Olen aina ihmetellyt muistelmia, joissa kuvataan lapsuutta hyvin tarkasti. Tunteita, tapahtumia, ihmisiä, aikaa. Miten muistelijat muistavat? Ovatko he keksineet kaiken vai onko heille kerrottu kaikki nuo asiat? Ovatko he jotenkin herkempiä ihmisiä, joiden mieleen on tarttunut jo lapsesta asti kaikenlaisia mielikuvia, joita he aikuisina osaavat työstää taiteen muotoon? Minulla on ristiriitainen suhde lapsuusmuistelmiin ja romaaneihin, joissa on lapsen näkökulma. Olen lukenut erinomaisia ja kiinnostavia romaaneja, joissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta. Usein näihin lapsinäkökulmiin sekoittuu aikuisen tulkitseva näkemys, joskus selvemmin havaittavana, joskus hyvin peitettynä. Onko teos silloin puhtaasti lapsen näkökulmasta elämää tarkasteleva? Ei tietenkään, usein tulkitseva näkökulma tarvitaan tuomaan tekstiin syvyyttä ja kiinnostavuutta. Kuinka hyvin kukaan lapsi osaisi analysoida omaa aikaansa? Poimia kuvaamastaan ajasta ne koko aikaa symboloivat piirteet? Romaani on fiktiota ja fiktion maailmassa kaikki on mahdollista, myös kaiken tietävä ja huomaava lapsikertoja. Muistelmat ovat hieman vähemmän fiktiivisiä, mutta eräänlaisia romaaneja nekin ovat.
Kauan sitten erään lapsuusvalokuvan ääressä tavoitin kuvanottohetkellä tuntemani tunteen, pienen hetken välähdyksen. Tunne oli hyvin voimakas ja hämmentävä, koska tunnemuisto mummolan takapihan marjapensaiden vieressä tapahtuneesta leikistä oli niin vahva ja "totta". En usko, että enää tavoittaisin tuota tunnevälähdystä. Aikaa on kulunut niin paljon. Lapsen kysymysten jälkeen olen miettinyt mitä minun pitäisi tehdä, että tavoittaisin lapsuuden tunnelmia, muistaisin millaista on olla lapsi. Jotkut tuoksut, maut, lausahdukset, TV-ohjelmat voisivat olla väyliä. Jos alkaisin kirjoittaa omaelämäkertaa tiukan kronologisesti, paljastuisiko lapsuuden tunnemaailma minulle?
**********************************************
Kiinnostavia lapsinäkökulmaisia romaaneja ovat esimerkiksi Seppo JääskeläisenMuutot, Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät, Irja Raneen Talvipuutarha ja Pirkko SaisionPienin yhteinen jaettava sekä monen monet lasten- ja nuortenromaanit. Muistelmissa minuun on tehnyt syvän vaikutuksen Eeva KilvenTalvisodan aika (1989), jossa kiinnostavaa on nimenomaan Kilven tapa pohtia muistin olemusta. Miksi jotkut asiat jäävät mieleen, mutta toiset, vaikkakin suuria ja vaikuttavia tapahtumia olisivatkin, eivät jätä mieleen mitään muistijälkiä. Kilpi kirjoitti myöhemmin muistelmakirjan Rajattomuuden aika (2001), joka kuvaa hänen lapsuuttaan ennen talvisodan puhkeamista. Kirjassa - tai jossain haastattelussa - Kilpi sanoo, ettei hän voinut kirjoittaa varhaisista lapsuusvuosistaan ennen kuin oli kirjoittanut sota-ajan muistonsa (Talvisodan ajan lisäksi Välirauha, ikävöinnin aika, 1990 ja Jatkosodan aika, 1993). Vasta sen jälkeen hän sai kiinni varhaisemmista muistoistaan. Kiinnostavaa kyllä, Talvisodan ajan alaotsikko on lapsuusmuistelma ja Rajattomuuden ajankertomus lapsuudesta. En tiedä kuinka tietoinen alaotsikon valinta on, mutta minusta se on mielenkiintoinen tämänpäiväisen pohdintani valossa.
Kirjailijakuvissa esiintyivät seuraavat kirjailijat. Listan mukana seuraa kirjavinkkejä.
1. Johannes Linnankoski. Kirjan Laulu tulipunaisesta kukasta tietävät kaikki, vaikkeivat olisi lukeneetkaan. Kannattaa lukea Pakolaiset. 2. Agatha Christie. Arvoitusdekkarin kuningatar, jonka alkupuolen tuotannossa on mukana hersyvää genren parodiaa, esimerkiksi Rakkauskirjeiden salaisuudessa. 3. Lucy Maud Montgomery. Runotyttö-kirjat ovat yllättävän modernia luettavaa, lähes feministisiä. 4. Aila Meriluoto. Iäkkäänäkin hieno runoilija. Vaarallista kokea: päiväkirja vuosilta 1953-1975 on kirja, joka jokaisen naisen tulisi lukea. 5. Mark Twain. Olikohan Huckleberry Finnin suku suomalaissyntyistä vai onko nimi irlantilainen? Sitäkin voi pohtia. 6.Isaac Bashevis Singer. Puolalaissyntyinen nobelisti, joka emigroitui nuorena Amerikkaan. Vanha maailma sykkii teoksissa hurjalla tavalla silloinkin, kun ihmiset asuvat New Yorkissa. Moskatin suku tai Varjoja Hudsonin yllä. 7. Marquerite Duras. Aivan oma kirjoitustyyli. Joko vie lukijan mukanaan tai ei. Rakastaja tai Lol V. Steinin elämä. 8. Anton Tsehov. Hienoja novelleja ja näytelmiä. 9. William Butler Yeats. Kuuntelen Yeatsia lähinnä laulettuna, lukienkin menee. 10. Mirkka Rekola. Osaa myös pieniä erikoisia tarinoita, Maskuja: pieniä elämänpituisia juttuja. 11. Toni Morrison. Uskomaton tarinankertoja, jonka koko tuotanto kannattaa lukea. Jos lukee yhden niin Minun kansani, minun rakkaani tai Paratiisi. 12. Arthur Miller. Kauppamatkustajan kuolemaa esitetään juuri Tampereen Työväen teatterissa. 13. Anne Tyler. Pidän Tylerin tavasta kuvata yksilöä perheen osana. Aikaa sitten aikuisina on hieno perhetutkielma. 14. Robertson Davies. Kanadalaisen kirjailijanViides rooli on todellinen lukuelämys. 15. Tove Jansson. Minkäs sille voi, muumit ovat sympaattisia ja Taikatalveen voi kurkata näin kevään kynnykselläkin. 16. Riina Katajavuori. Runoilija ja prosaisti. Lahjat kuvaa äitiyttä synkkyyteen vaipumatta. 17. Pirkko Saisio. Osaa yhdistää lyyrisen proosan draamaan. Esimerkkinä Voimattomuus. 18. Juha Siro. Graafikko ja runoilija, joka on kirjoittanut yhden romaaninkin. 19. Gabriel García Márquez. Sadan vuoden yksinäisyys on maineensa veroinen. 20. Helen Fielding. Hulvattomimmillaan Bridget Jones on kakkoskirjassa Bridget Jones : elämä jatkuu päästessään haastattelemaan idoliaan Colin Firthiä. 21. Laila Hietamies. Kyllä Lehmusten kaupunki kannattaa lukea. 22. Sirpa Kähkönen. Kirjoittaa kuulaalla ja upealla kielellä 1930-40-luvun kuopiolaisesta työläisperheestä. Kannattaa lukea täältä taustoja. 23. Tittamari Marttinen. Eturivin lastenkirjailija, joka kirjoittaa myös hienoja runoja aikuisille. Käärmesormus kuvaa Beata Lyonilaisen elämää 1400-luvun Ala-Burgundissa. 24. Paula Havaste. Lappiin sijoittuvissa romaaneissa on vahvoja tietäjänaisia ja paljon kansatieteellistä tietoa. Kannattaa aloittaa Kymmenen onnen Annasta. 25. Ressu. "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Kyllä koirankopin katollakin kirjallisuutta syntyy.
Esikoisen jälkeen olen lukenut jokaisen Haahtelan romaanin sen ilmestyttyä ja sama tunnistettavuus on aina ollut läsnä. Samoin nytkin Lumipäiväkirjan ääressä (Otava 2008). Lumipäiväkirjan vaikeasta sairaudesta toipuva oikeustieteen professori lukee joulukuisena aamuna lehdestä, että hänen terrorismista tuomittu entinen saksalainen tyttöystävänsä on vapautettu vankilasta. Uutinen ja Sigridin nuoruudenkuva vievät miehen kauas monen kymmenen vuoden päähän, opiskeluaikaan Heidelbergiin, Sigridiin ja ratkaisuihin, joita on tuolloin tehnyt. Lapsuusmuistot, avioliitto ja suhde ainoaan tyttäreen lomittuvat nuoruusmuistoihin, kuohuvaan kuusikymmenlukuun. Lumen eri olomuodot peittävinä ja jähmettävinä muotoina sekä ajan olemuksen pohdinta läpäisevät teoksen kaikilla tasoilla.
Eileen Favoriten Sankarittaret (Gummerus 2008 ; The Heroines, 2008, suom. Maria Erämaja) ei ole puhdasta hömppää laisinkaan, mutta erittäin viihdyttävä ja ajatuksia kutkuttava romaani. Vuonna 1974 presidentti Nixonin Watergate-skandaalin hallitessa televisioruutua Penny (Penelope) Entwhistle on kymmenvuotiaalta näyttävä kolmetoistavuotias käkkärätukkainen punapää, rinnaton, isätön ja yksinäinen. Yksinhuoltajaäiti ylläpitää Illinois'n Prairie Bluffin kaupungissa Uudistila-nimistä täysihoitolaa, jonne kirjojen Sankarittaret tulevat vetämään henkeä kesken tarinoidensa. Pennyn äiti Anne-Marie on piilottanut laajan kirjastonsa ullakolle lukittuihin kaappeihin, etteivät sankarittaret pääsisi etukäteen tutustumaan tuleviin kohtaloihinsa. Muun muassa rouva Bovary, Blanche DuBois, Penelope, Daisy Buchanan, Franny, Heather Pearl-tyttärineen sekä Scarlett O'Hara vierailevat eripituisia jaksoja täysihoitolassa.
Laura Saaren (alias Muskeli-Netan) esikoisromaani Tyyppiteoria (Karisto 2008) – pakko sanoa vaikka termistä en niin pidäkään – on kotimaista chick litiä parhaimmillaan. Hauska ja helposti luettava (mikä tarkoittaa tässä sujuvaa ja onnahtelematonta kieltä), seksikäs ja vaikeita aiheita kaihtelematon kuvaus kolmekymppisen ikiopiskelijasinkun kesästä, jolloin moni asia muuttuu.
Luin romaanin vaimonsa hylkäämästä miehestä, eli Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-ajan (Johnny Kniga, 2007). Mielenkiintoinen teos, pidin siitä paljonkin. Palviainen kirjoittaa selkeää kieltä ja kiinnostavaa tarinaa. Päähenkilö on noin nelikymppinen vanhempi rikosylikonstaapeli Jouni, jonka eläinlääkärivaimo Merituuli ilmoittaa 18. hääpäivänä löytäneensä toisen miehen ja haluavansa avioeron.
"Valokuvan viehätys piilee juuri noissa yksityiskohdissa, joita ei ole aikaisemmin huomannut. Kun niihin on tottunut ja kun niillä on täydentänyt muistikuvansa, se lakkaa kiinnostamasta. Valokuvan elinikä on sen tähden oikeastaan hyvin lyhyt, jo muutamassa tunnissa se muuttuu yhdentekeväksi ja kuluneeksi. Se on parasta panna syrjään ja unohtaa, jotta joskus voisi kokea taas saman tuoreuden ja uutuudenviehätyksen, kun pienet merkityksettömät yksityiskohdat saavat täysin irrallisen ja unohtuneen muiston hulmahtamaan lumoavan kirkkaaksi illuusioksi." (Rikki, s. 17.)
Hassisen uusin Suistola (2007) poikkeaa tunneilmastoltaan aiemmista teoksista. Siinä on mukana aivan uudenlaista lämpöä, mikä tekee kirjalle hyvää. Lukiessani huomasin, että kirjan kertoja, ilmeisesti työministeriön virkamies, Martti Luukkonen herätti minussa sympatiaa, hänestä oli helppo pitää. En tiedä johtuuko lämpö mieskertojasta, en ole lukenut Hassisen edellistä miesnäkökulmaista teosta Isänpäivä (2006). Mutta kirjaan ilmestynyt lämpö ei tee kirjasta pehmeää eikä käsittelytavasta hampaatonta, sen sisältökin on ehtaa hassista, aistillisuus, ehdottomuus ja oman näkemyksen noudattaminen ovat mukana. Uudenlainen tunneilmasto vain tekee kirjasta entistä paremman, ainakin minun makuuni.
Aloitettuani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (Otava 2007; alkuteos What I Loved, 2003; suomennos Kristiina Rikman) minua hämmensi se, että naiskirjailija oli valinnut kertojakseen miehen. Ensimmäisen osan myötä ihmetys häipyi eikä kirjailijan ja hanen kertojansa sukupuolella ollut mitään merkitystä. Mietin myös miksei kirjailija valinnut naiskertojaa. Vastaus on tietenkin se ilmeisin: jos kertojana olisi joku romaanin naisista, olisi tarina erilainen. Kertojan, taidehistorioitsija Leo Hertbergin, näkökulma on tarinan kannalta oleellinen. Hän on samaan aikaan kokija ja tarkkailija, sivussa ja keskiössä. Hänen ammattinsa on katsoa, tutkia ja tulkita niin nykyhetkeä kuin historiaa.
Pidin Taikkarin mäellä -runoista jo silloin, kun luin niitä netistä ja kirjoittajaksi mainittiin Taikkari. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että runojen takana olikin sanataituri 
1 2 3 4
5 6 7 8
