|
|||
 |
|
||
|
19.10.2009 - 19:28
26.09.2009 - 17:08
16.09.2009 - 16:01
27.04.2009 - 11:43
Miksi toiset päivät lähtevät jo aamusta menemään pieleen ja hierteille. Tahtoo takaisin kotiin nukkumaan. 24.04.2009 - 22:55
Mikä ihme saa jotkut ihmiset kailottamaan kännykkään julkisessa liikennevälineessä kaikki mielen päällä olevat asiansa? Onhan se aikamoinen taito saada heti aamusta lukemattomat ympärillä istuvat tuntemattomat ihmiset tuntemaan synkkää myötähäpeää ja ravistelevaa noloutta kuullessaan, miten puhujan siippa on sitä ja tätä ja miten sillekin on selvästi ruoka maistunut ja kaikkea muuta mahdollista, mitä kukaan ympärillä olija ei puhujan elämästä haluaisi tietää. 11.03.2009 - 08:06
Sanat ovat lautoja, joilla tekstiä rakennetaan. Omat sanani ovat yhtä rapistuneita kuin kuvan laudat. Käsittelen juuri nyt suuria sanavirtoja, suodatan ja määrittelen, luon uusia lauseita, jotka ovat ja eivät ole minun lauseitani. Käsittelen tekstimassoja, joiden rinnalla omimmille sanoille ei ole aikaa eikä tilaa. 04.03.2009 - 10:36
Mistä pöly tulee? Miksei se mene takaisin sinne mistä tuli? Miksi se on muuttanut meille? Ehkä jossain on harmaa pölyplaneetta, jossa suositaan muuttoa värikkäämpiin maisemiin? 22.12.2008 - 13:42
Sitä sitten osaa tehdä itselleen pieniä arkisia hierteitä. Ei kannata vaihtaa kirjahyllyä uuteen juuri ennen joulua, ei ainakaan vähemmän kirjoja vetävään. Olen laittanut runsaasti omia kirjojani kiertoon ja koko viikonlopun olen seisonut Miehen teosten edessä hurja kiilto silmissäni, osoitellut yksittäisiä niteitä ja kysellyt ääni täynnä suostuttelua "vienkö pois". Mies on levitellyt käsiään kirjojensa suojaksi ja sanonut omassa äänessään hätäännystä "se on aivan alansa perusteos", "tää on Klassikko!", "se on NN:n kirja", "pitää tietää mitä vastustaa". Kun ilmoitin hänen omistavan vähintään kaksi kappaletta mm. Freudin Unien tulkintaa, alkoi Miehen suupielessä jo nykiä ja hän myöntyi "että ehkä toisen tosiaan voisi laittaa kiertoon". Aamulla löysin Unet pöydältä, vaikka juuri edellisenä iltana olin työntänyt sen hänen laukkuunsa divarikäyntiä varten. Tosin itse tulin hankkineeksi kaksi uutta runokirjaa, jotka tänään vaivihkaa työnsin hyllyyn. Enkä aio kertoa asiasta Miehelle, en. Joulusiivouksen yhteydessä ei kannata alkaa lukea hetkeksi säilöttyjä lehtiartikkeleita paperikeräyskassin vieressä, ei miettiä varttia ikivanha pahvirasia kädessään kannattaako sitä säilyttää, ei ylipäätään päätään päästää hamsteritaipumuksiaan vaikuttamaan. Ei myöskään kannata hankkia flunssaa, joka saa nenän valumaan virtanaan, pään raskaaksi ja humisevaksi, korvat tukkoisiksi ja yskän koputtelemaan. Enkä kyllä olisi tarvinnut sitä jääkaapin hyllylle kaatunutta ruokakermaa. Sen sijaan kannattaisi sijoittaa lomapäiviä myös joulua edeltäviksi päiviksi, jolloin kaikenlainen valmistautuminen sujuisi laajemmalla aikataululla ja flunssan potemisellekin jäisi tilaa. Villahousujen ja -sukkien lisäksi kannattaisi käyttää villapaitaa. Ja saada siivous tehtyä valmiiksi jo tänään. Mutta toisaalta: miten siistejä, pölyttömiä ja suorarivisiä kaikki meidän perheen kirjahyllyt tällä hetkellä ovatkaan! 09.12.2008 - 20:35
"Uskalla pysähtyä ajattelemaan" kehottaa mainoslehtinen jota yritän pyydystää roskapussien joukosta viereiseen paperinkeräyslaatikkoon. No minäpä pysähdyn. Vartti tässä onkin aikaa. Ajattelisinko yllättäen tullutta surua, raskasta saattomatkaa? Nilkkoihin kaatuvia työäasioita, keskeneräisiä projekteja, sinne tänne ryntäilyä aina hieman kelloa hitaammin? Ihmisten älyllistä epärehellisyyttä, tarkoitushakuista tosiseikoista piittaamattomuutta? Hierteitä, pettymyksiä, hämmennystä? Väärin kierrätettyjä roskia? Väärinasennettua herätysaikaa? Loskassa vuotavia kenkiä? Joulusiivousta? Kaikkeen tuohon ja moneen yksinkin menee enemmän kuin vartti enkä ole varma uskallanko ihan kaikkea noista ajatella loppuun asti. Kaikelle ei voi nauraa, kuten niin monille pienille hierteille, joita tähänkin päivään on mahtunut. Toisaalta tähän päivään on mahtunut myös pieniä helmiä - esimerkiksi se, kun töissä pieni koululaistyttö halusi lukea kanssani joulurunoja. Siirsimme kirjaa tiskin yli ja lausuimme runoja toisillemme. Illalla oma jälkikasvu hemmotteli itsekirjoittamallaan sadulla. 04.12.2008 - 10:24
No niin, iltapäivään mennessä asiat ovat edistyneet. Nyt on tehty kohdat 1, 2 ja 3. Saldo: jäähtynyt kahvi, ruuvimeisselin, käsivoimien ja voimasanojen avulla purettu kirjahylly, kaatunut kirjahylly, hikinen otsa ja nyrjähtänyt nilkka. Uusi kirjahylly tuli etuajassa, itse ei tarvinnut koota, kirjat on nyt laitettu lasten kanssa hyllyyn pölytettyinä ja pyyhittyinä. Sohva, lattia ja keittiön pöytä ovat epämääräisten kasojen peitossa. Osa siirtyy muihin hyllyihin, osa toivottavsti löytää uuden kodin muualta. Mutta on se hieno, on se. Meidän uusi kirjahylly, johon on jo tehty joulusiivous. 27.10.2008 - 13:40
Minä en tunne mitään epäsympatiaa maanantaipäiviä kohtaan niin kuin en marraskuutakaan, mutta joskus marraskuusta nauttiminen on lähtökohtaisesti huomattavasti helpompaa kuin joidenkin maanantaiaamujen. Jos onnistuu käräyttämään kääminsä ja siinä sivussa puolen perheenkin hermot ennen aamupalaa (kun ollut huonotuulinen ja päänsärkyinen jo pari kolme päivää, niin siitähän on helppo jatkaa vanhasta muistista), jos aamuajankulun nopeus jää osalta porukkaa huomaamatta, sähköposti muistuttaa omasta emätyömokasta - vaikka sen mokan tunnistaisi vain itse -, jos pyykkivuori estää kylpyhuoneeseen pääsyn, pesukoneesta löytyy kolme päivää kosteana lojunut pyykki, kompostipussi tarrautuu kiinni ämpärin reunaan, kompostiämpärin pesuvedet leviävät pitkin eteisen lattiaa (äläkää kysykö miten, ette uskoisi kuitenkaan), tukka sojottaa puhtaanakin ylimääräisiin suuntiin, nenään on ilmestynyt finni, kunnallisvaaliehdokas ei mennyt läpi, tavarat putoilevat, lounaat tarttuvat kattilan pohjaan, puhdasta paitaa ei löydy, huumori on jäänyt nukkumaan vaikka itse on nukkunut huonosti, pöydällä villakoirat pitävät laukkakilpailuja, ikkuna paukkuu, kaikissa sukkahousuissa on silmänpako eikä mikään musiikki lohduta, niin juuri tämä maanantai ei näin alkuiltapäivään mennessä ole ihan täydesti ollut minun juttuni. 02.10.2008 - 18:10
27.02.2008 - 21:04
Rakas päiväkirja, päivä alkaa varhain, kiireettä ja rauhallisesti heräillen. Olavi laulaa aamuun onnellisista fiiliksistä, mutta jo työmatkalla loskassa polkiessani joudun miettimään kommunikoinnin hankaluuksia. Jos kävelijä kulkee keskellä tietä, miksi hän väistää vasemmalle? Teen töitä hitaasti, miettiväisesti. Väännän asiakkaan kanssa sanojen ja ohjeiden merkityksiä, vastaanotan valituksia ja mietin kuinka yksiselitteisesti olisi osattava puhua, niin ettei kuulija mitenkään voi ymmärtää väärin, miten asioita pitäisi osata selittää olettamatta toisen tietävän käytäntöjä. Ennen kotiin lähtöä puhun puhelimessa hankalista asioista, kuuntelen miten tehokkaalta luurin korvaan iskeminen kuulostaa, kännykällä ei saa aikaan samaa vaikutusta. Puhisen. Poljen sateessa kotiin kaupan kautta. Vedenpitävä takki on kotona, ylläni oleva imee sateen. Minulla on kolme kauppakassia, työkassi ja käsilaukku, kosteat lapaset, kahisevat housut, märkä takki, hikinen pipo, likaiset kengät ja finni silmäkulmassa. Sää on tuuleton ja harmaa, päiväni kuva. Päivä kuluu rauhallisesti, silti kaikki etenee vastahankaisesti hiljaa hiertäen. Ennen kauppaa mietin onko tämä sellaista hierrettä, jota voi hoitaa suklaalla. Chilisuklaata on vain yksi ruttuinen patukka, mietin onko se merkki jättää suklaat kauppaan. Koko päivän on Olavi laulanut "heeei, on niin helppo olla onnellinen" enkä löydä sanoista ironiaa. Poljen harmaassa ja mietin mihin kohtaan päivässäni voisin laulun sijoittaa. 01.02.2008 - 10:36
Kovalevy sekosi, korjattiin ja pelastettiin tietoja. Kaikki tallella. Kovalevy sekosi ja hajosi, korjaaja pelasti mitä voi. Kaikki valokuvat, kirjoitukset ja suurin osa musiikista hävisi. Ei kuvan kuvaa, ei ainuttakaan työdokumenttia, ei arkistoituja kirjoituksia, ei lempilevyä. Pelkät tyhjät kansiot.
Viimevuosien perhekuvat, ystävien ja sukulaisten kuvat ovat hävinneet. Niitä en taio mistään takaisin. Olisi kannattanut polttaa ne levylle, kyllä. Olisi kannattanut tehdä parhaista ja rakkaimmista kuvista paperikopiot, kyllä. En tehnyt, oma moka, olin typerä. Kotini on täynnä paperia, lehtiä, mainoksia, muistiinpanoja, lippuja ja lappuja. Paljon turhaa paperisaastetta, monta suotta kaadettua puuta. Mutta ei pikanäppäystä lapsen viimekesäisestä hymystä, ei miehestä korjaamassa polkupyöräänsä, ei suvun naisista juorutuokiosta yllätettynä, ei ystävättären rakkaudesta onnellisia kasvoja. Ehkä palaan valokuvakasoihin, jotka odottavat järjestämistä ja liimaamista albumien sivuille. Ehkä alan kasvattaa uutta paperisaastekasaa kansioon, johon arkistoin tärkeät kirjoitukset ja työdokumentit. Ehkä suorastaan hankin muistitikun ja yritän muistaa käyttää sitä. 22.01.2008 - 20:50
Tänään inhoan, vieron, karsastan tai muuten vain ylenkatson
24.09.2007 - 00:24
Monen vuoden uskollisen ja kestävän toiminnan jälkeen kunnon kännykkäni putosi kesällä maahan sen yhden liiallisen kerran. Kännykkä päätti vetäytyä osa-aikaeläkkeelle ja lopetti osan toiminnoistaan. Mallin valmistus on lopetettu jo aikaa sitten, joten huoltoon sitä ei kannattanut ivattavaksi viedä. Muutaman kuukauden sinnittelin vajailla toiminnoilla, koska en halunnut luopua käteen sopivasta ja luotettavasti aina toimineesta puhelimesta. Lopulta oli pakko luovuttaa ja päästää täysin palvellut kännykäinen kokoeläkkeelle.
Uusi valittiin tiukasti ulkonäön, näppäinten koon ja käsituntuman perusteella. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes uuteen ihmeeseen piti siirtää vanhan SIM-kortti. Hikoilun, tuskailun ja oman typeryyden sadattelun (miksen pyytänyt myyjänuorukaista – miksi muuten kännykkämyyjät ovat aina miehiä? – siirtämään korttia) sain miehen avustuksella SIM-kortin oikealle paikalle. Sen jälkeen olen totutellut tekstiviestien lähettämisen uudenlaiseen logiikkaan ja kaivannut vanhan puhelimeni yksinkertaisia karvalakkitoimintoja. Eihän entisellä multimediaviestejä lähetelty, mutta en tiedä mikä ilo on yrittää lähettää yhtä valokuvallista syntymäpäiväonnittelua kymmenen minuuttia... Kuvat tosin näyttivät huomattavasti paremmilta sen jälkeen, kun lapsen ehdotuksesta poistin kameran suojusmuovin. Mutta ei tekstiviestit mitään eikä edes multimediaviestit vaan musiikin siirtäminen ja kaikki se muu. Paksuhko ohjevihko on silkkaa suomea, mutta minä en ymmärrä ohjeista enää mitään siinä vaiheessa kun aletaan puhua isokirjaimisilla lyhenteillä ikään kuin kaikki tietäisivät mistä on kyse. Eikö Nokialla kenellekään ole tullut mieleen, että kännyköitä ostavat myös tekniikkataidottomat tädit, jotka mieluiten lukevat rautalankaohjeita? Perusohjeet ovat ymmärrettäviä, ainakin jos on joskus aiemmin kännykkää käyttänyt ja jos kotoa löytyy pieniä ihmisiä, jotka nipsnaps vain osaavat painaa oikeita valintanäppäimiä äitinsä häkeltyneen ihailevien katseiden alla. Miksei ylimääräisiä kännykkäherkkuja ole ohjeistettu jäsennellysti tavallisella suomella kymmenen kohdan ohjelmaksi? Sellaiseksi, jota seuraamalla kännykän uusi omistaja ei tee virheitä, ei raasta hiuksiaan, pure kynsiään, mieti kaupan purkua, kännykän lahjoittamista lapselle tai kännykkäinsinöörien logiikkaa. Eikö Nokialla ole töissä ketään Toope Tumpeloa, jolla ohjekirjaset luetettaisiin ja testattaisiin ohjeiden ymmärrettävyys? Miehen teknisemmän ymmärryksen jälkeen musiikkipuoli alkaa olla jotenkin hallinnassa. Seuraavaksi pitää tutustua radion toimintaan (radio puhelimessa kuulostaa Pelle Pelottoman keksinnöltä) ja sitten jäljelle jää suurin ongelma. Minkälaisen soittoäänen kännykkäänsä valitsisi? Minkä soittoäänen kuuleminen omasta käsilaukusta kahvilassa, bussissa, kirjastossa tai lähikaupassa ei saisi nolouden punaa nousemaan poskille? Muistissa ovat näet ne monet myötähäpeän tunteet, joita tuntemattomien ihmisten milloin mitäkin musisoivat kännykät ovat herättäneet. Omista vanhoista soittoäänistä puhumattakaan. Pitäisiköhän olla vallankumouksellinen ja valita lankapuhelimen pirinä? 24.08.2007 - 19:30
Kaiken tämän ja paljon muuta kertoo hiljainen ja vaivalloinen ääni, kun vaikeasti vammainen tuttu kertoo viimeaikaisista tapahtumistaan. Voimaton raivo valtaa mielen eivätkä oman arkielämän hankaluudet hetkeen tunnu miltään, eivät edes valittamisen arvoisilta. Haluan soittaa, huutaa ja raivota. Mutta kenelle? Tiedän – toivon! -, että on paljon välittäviä ja vammaisten asiaan vakavasti suhtautuvia virkamiehiä ja hoitohenkilökuntaa, mikä herättää uusia kysymyksiä: mistä rahaa parempiin resursseihin, parempiin palkkoihin, lisähenkilökuntaan? Mistä myönteisempi asenne vammaisia kohtaan, mistä myötätunto ja tahto pitää heikompien puolta? Mihin muun muassa minun veromarkkojani syydetään? 22.07.2007 - 10:16
Syöksen lohikäärmeen tulta, eritän kiukun katkua ja kaipaan taikasauvaa. Lapsi piilotti illalla Potterin viimeisen osan voidakseen lukea kirjan itse ensin loppuun enkä löytänyt sitä tomerasta etsinnästäni huolimatta. Olen jäänyt jännittävään kohtaan enkä tiedä edellisen luvun tapahtumien seurauksia. Ei pidä ärsyttää Molly Weasleyyn samastuvaaa ja McGarmivaa ihailevaa henkilöä. Onko sallittua käydä tempaamassa kirja lukevan lapsen kädestä? 29.05.2007 - 17:49
Tänään ystävälliset sanat ja kohtuuiloinen mieli ovat kortilla, tänään en jaksa leperrellä, kuunnella vitsejä enkä sukia myötäkarvaan.
Inhoan
22.05.2007 - 13:40
Virallisia sähköposteja on yllättävän hankala laatia. Lyhyeen mittaan pitäisi koota asian ydin niin, että vastaanottaja ymmärtäisi kysymykseni sisällön. Taistelin asian kanssa eilen aamulla ja nyt minua on alkanut nyppiä kun en saa sepustukseeni vastausta. (Kuka sitä kuvittelikaan, että sähköposti nopeuttaisi asioita? Minä.) Kuinka monta päivää voin odottaa ennen kuin soitan perään? Entä jos vastaanottaja on sairas tai lomalla? Eikö hän lue postejaan? En minäkään kotona ollessani muista joka päivä sähköpostiani lukea, mutta kyllä minä töissä sentään virkapostini päivittäin käyn läpi. Pitäisikö minun seurustella hänen puhelinvastaajansa tai mahdollisen sijaisensa kanssa? Onko se ihminen siellä enää edes töissä?
Muut tämänpäiväiset hierteeni ovat niin arkisia, ettei niistä edes riitä reviteltäväksi. Kuten esimerkiksi kuka voisi kerätä keittiön vallanneet sanomalehdet ja mainokset paperikassiin (Rakkaudesta jouluun / Av kärlek till Julen - Stockmann)? Minä. Kuka viikkaisi puhtaan pyykin kaappiin ja etsisi kadonnutta kirjaston kirjaa sohvan alta? Kuka tyhjentäisi ja täyttäisi uudestaan astianpesukoneen, käynnistäisi pyykinpesukoneen ja ripustaisi pyykin narulle, josta on ensin poiminut uudet kuivat pois? Kuka menisi illalla kouluun kokoukseen? Kuka kirjoittaisi artikkelin valmiiksi? Kuka laatisi rästiin jääneet kirjoitukset rästipäivälomallaan? Minä. Kuka imuroisi? Ei kukaan. Kuka tekee ruuan? Paikallinen kebabyrittäjä. Kuka keksisi järkevää kirjoittamista blogiinsa? En ainakaan minä. Olen minä kaikista hierteistä huolimatta ällistellytkin. Esimerkiksi eilen. Kuvasin akileijaa (kiitos kaikille kasvin tunnistaneille) ja vasta koneelta kuvaa katsoessani huomasin, että mukaan oli pujahtanut linssilude. Tässä rajattu kuva.  (isompana) 10.12.2006 - 14:09
En pidä siivoamisesta. Se tekee minut väsyneeksi, nuutuneeksi ja äkäiseksi. Eniten ärsyttää epämääräinen kaikkialle kertyvä sälä, josta ei tiedä pitäisikö se säilyttää (missä?) vai viedä roskiin. Lukemattomat lehtileikkeet ja lehdet, reunoista repeytyneet piirrokset, vanhat muistiinpanot, parittomat sukat (voiko ehjän sukan hävittää, jos paria ei ole näkynyt vuoteen?) sekä kaikki se muu, josta ei oikein tiedä mitä ne ovat vaikka ne näyttävät lähes tarpeellisilta. Ja se kaikkialla luuraava pöly, joka takertuu kirjoihin ja cd-levyihin, irvistelee nurkissa ja ilmestyy aina takaisin.
Taidan mennä päiväunille ja nähdä iloisia unia. Ehkä sitten jaksan taas painia keittiön kanssa ja jopa kurkistaa sohvan alle. 30.11.2006 - 23:57
Kuka onkaan sitä mieltä, että huonekalujen ostaminen on helppoa? Nykyisin olen hämmästynyt, jos jotkin ostokset menevät heti oikein eikä tarvitse soitella vioista tai vaihdoista. Positiivista on se, että huonekaluliikkeistä on saatu asiallista palvelua puhelimessa ja tavaroiden kuljettajat ovat olleet ystävällisiä. 24.11.2006 - 18:34
Erinäisten blogikirjoitusten ääressä olen jälleen pohtinut miksi ulkonäköarvostelu nyppii minua niin paljon. Ja varsinkin lihavuuteen ja laihuuteen liittyvät puheet. Syitä on monia. Teini-ikäiselle harkitsemattomasti sanotut arviot vääristävät monissa tapauksissa nuoren omaa käsitystä itsestään. Kuinkahan moni turha laihdutus on saanut alkunsa, kun nuorelle on huomautettu pyöreydestä? Kuinka moni pyöreämuotoinen mutta normaalipainoinen on alkanut uskoa olevansa lihava, kun häntä on sellaiseksi moitittu? Sanojan on helppoa mennä sen väitteen taa, että hänhän puhuu totuuksia ja totuuksiahan saa aina laukoa. Kuinka monia totuuksia itsestään totuudenpuhuja on valmis kuuntelemaan loukkaantumatta?
Se miten näemme toiset ihmiset ei ole pelkästään kiinni siitä miltä tuo toinen näyttää, usein katsomiseemme vaikuttaa oma käsityksemme asioista. En tarkoita suurta ali- tai ylipainoa, jotka ovat selkeästi nähtävissä. Tarkoitan muuta, sitä miten toiset mieltävät ylipainon, mikä heitä häiritsee. Tässä pari esimerkkiä. Ensimmäinen itsestäni. Ollessani parikymppinen eräs sukulaismies kysyi suoraan painoani. Vastasin eikä hän uskonut kilomäärää. Kohautin olkapäitäni, uskoiko hän painoni vai ei oli hänen ongelmansa. Hän uskoi minun valehtelevan ja haastoi minut puntarille. Mikäs siinä. Kun hän näki lukemat, jotka taisivat olla pienemmät kuin kertomani, hän häkeltyi. En ole unohtanut hänen noloa ilmettään. Olen joskus miettinyt miksi hän kuvitteli asian ylipäänsä kuuluvan hänelle? Olisiko hän haastanut puntarille jonkun miehen? Olisiko häntä edes kiinnostanut miehen paino? Miksi normaalipainoinen nuori nainen oli hänestä ylipainoinen? Toinen tapaus. Olin nuorena aikuisena elokuvissa opiskelukavereitteni kanssa. Myöhemmin puhuimme elokuvasta. Naisten mielestä pääosanäyttelijätär oli hyvä ja viehättävä. Mieskatsoja totesi ”muuten joo, mutta se oli aika pyöreä”. Ällistynyt hiljaisuus levisi ryhmään. Näyttelijä oli kirmannut valkokankaan poikki ilkialastomana, kaikki olivat nähneet hänen litteän pyykkilautavatsansa ja treenatut jalkansa. Miksi nuori mies katsoi toisin? Ehkä näyttelijän pyöreät kasvot ja isohkot rinnat saivat hänet pitämään vaatetettua näyttelijää pyöreänä. Minne hän olikaan katsonut, kun alaston näyttelijä esiintyi? Monet luonnostaan erittäin hoikat ja normaaliruokaiset ystävättäreni ovat usein vuosien varrella valittaneet, kuinka heitä pidetään anorektikoina ja he saavat jatkuvasti kuulla tölväisyjä laihuudestaan. Kilot kantaa jokainen itse, mutta niiden liiallisuudesta tai vähyydestä huomautteleminen on monen mielestä itsestään selvä etuoikeus. Samojen ihmisten mieleenkään ei tulisi esittää seuraavanlaisia kysymyksiä: ”Milloin olet ajatellut lopettaa änkyttämisen?”, ”Milloin ajattelit korjata oven, johon vaimosi taas viime lauantaina törmäsi?”, ”Milloin lopetat miehellesi nalkuttamisen?”, ”Onko mukavaa levittää panettelevia juoruja?” Toisille ulkonäkö – ja varsinkin kumppanin – on tärkeä asia, sillehän ei mitään voi. Pitäisikö tällaisten henkilöiden vaatia avioehto, jossa kumppani sitoutuu avioeron uhalla lihomasta? Lupaako läskinvihaaja puolestaan välttää ryppyjä ja velttoja elämäntapoja? Olla jäämättä työttömäksi? Ihminen muuttuu vuosien varrella, sitä on vaikea välttää. Luonne voi pysyä samana, ulkomuoto ei. Elämän jäljet näkyät. Ulkonäköön liittyvät vaatimukset tuovat mieleen rakkauden ja hyväksynnän ehdollisuuden. Vanhan iskelmän ”koskaan et muuttua saa” on kohtuuton vaatimus. 12.11.2006 - 15:01
Tiedättehän tiikerit, nuo veikeät vekkulit, jotka "ovat hauskoja eläimiä" ja joista "jokaisella on omat tapansa"? Näin myös amurintiikereillä, joita lienee luonnossa nelisen sataa ja eläintarhoissa eripuolilla maailmaa toinen mokoma. Näiden ilmeisen harvinaisten eläinten suojeluun Korkeasaari osallistuu ja onkin siksi lähettänyt 13-vuotiaan amurintiikeriuros Mannen, kotoisasti Mannisen, pilviniityille. Mitään vikaahan tiikerissä ei tainnut olla, laumaan vain piti saada uusi uros. Korkeasaari näet "haluaa säilyttää monimuotoisuuden lajissa". Jotenkin olen aina luullut, että eläintarhoilla on vastuu eläimistään yksilöinä, mutta lienen erehtynyt. Virkavuotensa täyteen saaneet eläimet eivät pääse eläkkeelle.
Lainaukset HS 12.11.2006 A 13 (Mannisen päivät päättyivät Korkeasaaressa). 24.10.2006 - 11:42
Syyshorros alkaa vaikuttaa, teen hommiani puolitehoisesti aikataulut paukkuen. Mikään ei oikein innosta, vaeltelen päivästä toiseen puolinukuksissa. Varhaiset aamuherätykset hiertävät, aamuisin löntystelen ympäriinsä vähäsanaisuuteen kääriytyneenä. En saa kirjoitettua blogille, vaikka muutamia ideoita jossain ajatusten vierillä pyörii, en jaksa kehitellä niitä. Olen luvannut kirjoittaa Nonoon laiskuudesta. Juttu on päässäni lähes valmis, mutta kirjoitettuna ei mitään. Laiskuutta?
Pino luettavia kirjoja odottaa, suurin osa työhön liittyviä. Kiinnostavia uusia romaaneja, esittelyvalmisteluja odottavia lastenkirjoja ja minua vain ei innosta. Miten uusin Hannu Mäkeläkin on kehuista huolimatta niin tylsä? Olen juuttunut noin neljänteen lukuun, eikö kaikkea tuota voisi sanoa jotenkin tiiviimmin, selkeämmin lausein? Mieluiten istuskelisin tällä hetkellä silmät puoliummessa ajatukset laiskasti harhaillen sohvannurkassa kahvimuki kourassa John Hammondin Tom Waits -tulkintoja kuunnellen. Juuri tällainen puolihorros ja osittainen innottomuus kuuluvat syksyyn. Hetken aikaa voi olla vetämätön, ladata akkuja, olla möllöttää. Joulun lähestyessä horros alkaa vähitellen karista, valon lisääntyessä aamuheräämiset helpottuvat ja uutta energiaa alkaa kertyä. Hetken päästä kaivan villasukat esiin ja keitän kahvia, Hammond tuuditelkoon hetken. 14.10.2006 - 17:57
1. Tummiin pukeutuneet heijastinta käyttämättömät jalankulkijat. - Jos ajan päällenne, älkää valittako. En nähnyt teitä.
2. Valoitta ajavat pyöräilijät. - Liian hermoja raastavaa kohdata iltaisin varsinkin mäissä ja mutkissa. 3. Kännykkään puhuvat koiranulkoiluttajat. - Pysyttele samalla puolella tietä kuin hihnan päässä oleva koirasi. 4. Irrallaan juoksevat räksyt. - Oli muuten kivaa ajaa karkuun kuoppaisella polulla sitäkin yhtä piskiä, joka halusi palan nilkastani iltapalaksi. 5. i-Podia kuuntelevat sauvakävelijät keskellä tietä. - Kilikili, pyörä takana! 6. Kuntoilua ja kuulumisia harrastavat ryhmät (ryhmä = vähintään kaksi). - Volyymi alemmaksi, että pyöränkellon kilinä kuuluu ja tietä, kiitos. 7. Kapealla tiellä äänimerkkiä käyttämättömät turbo-ohittajapyöräilijät. - Eikö vauhdissa ehdi töötätä? 8. Liikennettä seuraamattomat tien yli poukkoilevat pyöräilijät ja kävelijät. - Ai niin, pyöräteillä ei ole liikennettä ja muutenkin tie on teidän. 9. Kääntymismerkkiä heilauttamattomat pyöräilijät. - Varo turbo-ohittelijoita ja hitureita. 10. Pyöräilijöistä piittaamattomat autoilijat. – No, kaikkihan tietävät, että oikeasti pyöräilijän oikeudet ovat kärpäsenpapanoita paperin reunassa.  04.10.2006 - 17:46
 Toisaalta sade ei estä ruskan värejä hehkumasta. 08.05.2006 - 13:22
Kaksipäiväisten talkoiden vuoksi – ja ei, metsurina tai risusavottalaisena en kykenisi elantoani ansaitsemaan – ehdin vasta tänään selailemaan viikonlopun IltaSanomia. Olisi kannattanut lukaista eilen aamiaisella, olisin saanut pensaikon harvennukseen lisäpontta ärtyneisyydestä. Mikä ärsytti? Seuraava - en löytänyt juttua IltaSanomien arkistosta, joten tyydyn lainaamaan paperiversiosta toimittaja Päivi Sinisalon tekstin:
"Katie Holmes jätti torstaina ensimmäistä kertaa pienen Suri-tyttärensä lapsenvahdin huostaan. Kaksi viikkoa sitten synnyttänyt Katie suunnisti miehensä Tom Cruisen uutuusleffan M:I:III – Vaarallinen tehtävä III:n ensi-iltaan Los Angelesissa. Tomin määräämä dieetti ei ollut ainakaan vielä purrut tuoreeseen äitiin, sillä Katie oli pukeutunut varsin löysälinjaiseen pikkumustaan ja kummallista kyllä, valkoisiin kenkiin. Punaisella matolla nähtiin tavallinen määrä Tomin ja Katien kuhertelua, mutta Katie ei ollut tavallinen säteilevä itsensä. Nuori äiti näytti siltä, että vauva valvottaa häntä varsin paljon, sillä hänen silmänsä olivat hyvin väsyneen oloiset ja silmänalukset tummat. Tähden hiukset olivat puolestaan hauskan näköisesti valloillaan. Ylpeä isä on uhkunut onnea ja Tom on sanonut vaihtavansa vaippoja aina, kun on kotona sekä ostaneensa tulokkaalle valtavan valikoiman vaatteita." (Katie Holmes ensi kertaa ulkona vauvan jälkeen. IltaSanomat 6.-7.5.2006, s. 45.)
07.04.2006 - 19:20
Yksi puheenaihe herättää minussa aina ristiriitaisia tunteita. Nimittäin kotiäitiys. Luettuani tänään uusimmasta NYTistä kolmen kotiäidin haastattelut sekä parin asiantuntijan kommentit, huomasin tämän taas. Mikä minua kiusaa? Se pienoinen kaihertava syyllistäminen, joka näissä jutuissa aina on. Vähän samaa kuin imetyskeskusteluissa. Teet äitinä niin tai näin, teet aina väärin. Ei auta vaikka päätös kotiäitiydestä tai työhönmenosta olisi perheen yhteinen. Jos viet lapsesi päivähoitoon, altistat hänet depressioille ja muulle henkiselle pahoinvoinnille. Jos jäät kotiin, ajattelet vain omaa mahdollisuuttasi helppoon elämään, teet lapsistasi äitiriippuvaisia ja sosiaalisesti lahjattomia. Oli äidin (itse asiassa koko perheen, mutta sitä ei näissä haastatteluissa yleensä jostain syystä mainita) ratkaisu mikä tahansa, hänen joka tapauksessa annetaan ymmärtää olevan syyllinen yhteiskunnan kaikkinaiseen pahoinvointiin.
Tämänpäiväisen haastattelun myötä aloin kannattaa lämpimästi tasarahamallia. Siinä yhteiskunta maksaa jokaisesta alle kouluikäisestä lapsesta 400 euroa ja perheet päättävät itse käyttävätkö rahan kotiin jäävän vanhemman palkkaan, kunnallisen tai yksityisen hoitopaikan osa- tai kokopäiväkäyttöön vai palkkaako kotiin hoitajan. Hieno juttu, ratkaisu olisi perheiden oma. Mutta ei se kyllä tätä kotiäiti-uraäiti –vastakkainasettelun sisältämää syyllistämistä taitaisi lopettaa. Aina on joku, joka alkaa sivaltaa muita. Aina on joku, jonka ratkaisu on ainoa oikea ja hän haluaa kertoa sen muillekin. Joskus se on kotiäiti, joskus uraohjus, välillä joku kolmas. Olen ollut perheen yhteisellä päätöksellä kotiäitinä äitiyslomien ja hoitovapaiden aikana, välillä myös virka- tai vuorotteluvapaalla. Onkohan se ollut oikeaa kotiäitiyttä, kun on ollut työpaikka odottamassa? Kotona on mukavaa lasten kanssa, mutta se on välillä myös raskasta. Jokainen lasten kanssa kotona ollut tietää sen. Jotkut ovat kuin luotuja kotiäitiyteen, mutta kaikille kotiäitiys ei sovi ja silloin on parempi miettiä muita ratkaisuja. Hyvinvoiva vanhempi kun kuitenkin on lapsen etu. Lapsen etu on äidin etu – mutta äidin etu olisi myös, että hän saisi toteuttaa omaa ja perheensä valintaa vailla syyllistämistä. 30.03.2006 - 12:30
25.03.2006 - 14:20
Ohessa tyttöjen autenttista keskustelua ruokapöydän ympärillä. Liittyi niin selkeästi viime kirjoituksiini, että tulkoon tähän täydennykseksi. Puheita ei ole ohjailtu, vaan keskustelu ryöppysi spontaanisti ja lähti koulujutuista. Äiti ei juuri sanaa väliin saanut sanotuksi. Tarkennukseksi kerrottakoon, että kotikasvatuksessa on korostettu miesten ja naisten tasa-arvoa ketään moittimatta. Tasa-arvoa painottavat sekä isä että äiti. Lupa puheiden lainaamiseen on kysytty ja saatu.
- Miksi koulun autoprojektissa pojat saa rakentaa ja opettaja sanoo että tytöt voi koristella. Ja pojille ei kelpaa tyttöjen ruusukoristeet, niille pitää olla formuloita. - Äiti, onko sustakin niin että poikien urheilu on arvostetumpaa kuin tyttöjen? - Eksä oo ennen huomannu, että pojat saa tehdä kaikki kivat jutut ja tytöille jää kaikki tyhmät? - Äiskä, mä ymmärrä miksi kaikki luulee että miehet on kaikissa lajeissa parempia. - Miksi mainoksissa on vain naisia rintaliiveissä? Miksei poikia? Miksi vaan naisilla on pieniä vaatteita? - Miks leikeissä tytöt saa vaan olla jotain parantajia ja nössöjä? Miks ne ei saa olla sankareita? - Montako poikaa sä oot nähny tanssivan balettia? Sitä pidetään niin nössönä lajina. - Mä luulin aina että naiset ja miehet on muka tasa-arvosia mutta sitten pojilla onkin enemmän oikeuksia. Pojat saa hypätä mäkihyppyäkin. - Ei pojat oo peestä. Meidän luokan pojat ei oo peestä. - Isi on ihana. - Se on naisten etu että naiset ja lapset pelastetaan hukkumasta ensin. - Pojat kuuseen. 21.03.2006 - 20:50
Kirja-addikti ja Tienpäällä ovat tämänpäiväisissä kirjoituksissaan sivunneet aiheita, joita pohdin aina silloin tällöin. Nimittäin naisen ulkonäköpaineita ja naisartisteja. Jokainen nainen miettii ulkonäköään, vaikkei paineita suostuisi ottamaankaan. Mutta miksi minusta tuntuu, että paineet kasvavat ja muuntuvat vuosi vuodelta yhä enemmän naisia alentaviksi ja paine kohdistuu nimenomaan nuoriin naisiin ja teini-ikäisiin tyttöihin?
Kirja-addikti lainaa Eva Dahlgrenin tuoreessa kirjassaan Kuinka lähestyä puuta esittämiä ajatuksia siitä miten musiikkibisneksen suosimat puolialastomat naistähdet ajavat tyttöjä unelmoimaan kirjojen pariin. Kommenttikeskustelussa pohdimme Madonnaa. Olen pohtinut varsinkin häntä tämän asian tiimoilta viime aikoina paljon. Onko Madonna todellakin viihteen naiskuvan uudistaja ja naiseuden vallankumouksellinen vain muokkaako hän imagoaan suhdanteiden mukaan raha, maine ja valta mielessään? Mikä on Madonnan sanoman ydin? Minä en jaksa pitää Madonnaa uudistajana, vallankumouksellisuuskin on niin ja näin. Huumoriahan hän ei ole viljellyt lainkaan. Minulle ei ole selvinnyt hänen roolileikkiensä ydin. Hän on vain tehnyt itsestään musiikkiseksin kuningattaren ja siten näyttänyt tietä yhä enemmän pornoistuville musiikkivideoille ja laulutähtösille. Mitähän hienoa siinä on? Britneyspearsit, christina-aquilerat ym. nuoremmat naistähdet ovat seuranneet Madonnan viitoittamaa tietä, mutta ovatko he miettineet onko valittu tie järkevä? Luulevatko he jossain vaiheessa pääsevänsä seksi-imagoastaan eroon ja saavansa arvostusta vakavasti otettavina muusikoina? Onko kenenkään mieleen juolahtanut minkä kuvan nämä iso- ja pikku-madonnat antavat naiseudesta ihailijoilleen, lukemattomille pikkutytöille? Markkinaihmiset ainakin ovat osanneet asiaan tarttua. Ei tarvitse kuin miettiä minkälaisia vaatteita eri vaateliikkeet pikkutytöille nykyisin tarjoavat. Pohdiskelin Kirja-addiktille, että Madonnan sanoman ydin voisi olla "Katso minua", jonka takana luuraa "Näe minut". Tuo "Näe minut" on minusta keskeisempi näistä kahdesta. Onko halu tulla nähdyksi ollut kimmoke kaikille Madonnan roolipeleille? Jos on, niin kenen hän on halunnut näkevän itsensä?  Nainen on arvioivan ja kriittisen katseen kohteena hyvin pitkään, en tiedä muuttuuko katse naisen ikääntyessä. Eräs viisikymppinen nainen sanoi kerran, että vanhenemisen paras puoli on se, että ei ole enää miesten arvioivan katseen kohteena. Kriittisestä katseesta voi olla välittämättä, mutta sitä ei voi ohittaa kokonaan. Tienpäällä kirjoitti, että ulkonäköpaineet kohdistuvat nykyisin myös miehiin. Pitäisikö minun ilahtua asiasta? Siinäs saavat tuta omaksumansa katseen armottoman kriittisen painon? Ei se ilahduta. Olisin toivonut ulkonäköpaineiden purkautumista, en niiden laajentumista myös miehiin. 13.02.2006 - 00:45
Minusta ei tule
Ja lisäksi "Saattaa mennä viikon päivät, etten todellakaan yhtään älykästä ajatusta itsestäni pysty nyhtään." Samuli Putro (Idiootti) 06.02.2006 - 10:30
Onneksi
Myöhemmin rockia tupaan Aamupäivän ärsytys taittui hieman Eppuja kuunnellen ja mieli oli otollinen elokuvalle. Katsoin rockhenkisen kummipoikani suositteleman School of Rockin – sopi jotenkin päivän suomirock-henkeen. Elokuva oli hauska ja toi mieleen entisen musiikinopettajani, jonka koko lukukauden opetusaihe oli Beatles. 01.02.2006 - 16:23
Mutta toisaalta:
26.01.2006 - 13:53
Rauhallisen aamun jälkeen päätän lähteä kauppaan täydentämään tyhjää jääkaappia. Samalla voisinkin viedä roskat ja jätepaperit. Kaikki alkaa mennä pieleen tästä päätöksestä. Roskakorit pullottavat ja rikkimenevien roskapussien sijalle saa etsiä uusia. En löydä pipoani, joten joudun lainaamaan lapsen syksymyssyn. Näytän liian pieni pipo päässäni omituiselta. Saatuani roskapussit ja jätepaperikassit kauppakärryyn, romahtavat vaunut. Kengännauha ei selvästikään ole kestävän korjauksen väline. Lehtikassit siis pulkkaan. Kärryt edessä ja pulkka perässä suunnistan kohti roskiksia. Puolimatkassa pulkka tuntuu kevyeltä. Siis takaisin hakemaan pihaan levähtäneet lehdet ja mainokset. "Jyskyssä on iso ale!" Who cares. Vaunun rungossa roikkuvilla kengännauhanpätkillä korjaan vaunun ja jätän pulkan pihalle epäilevin mielin. Löydänkö sitä enää palatessani? Ylämäessä mietin pääsenkö mäen kotimatkalla alas kärryjen karkaamatta.
Kaupassa palkitsen itseni naistenlehdellä ja iltapäivälehdellä. Kassalla taakseni kerääntyy pitkä rivi parin tavaran ostajia. Minun ostokseni täyttävät kaukalon kokonaan. Kassatyttö käy punnitsemassa salaattini, jono alkaa liikehtiä hermostuneena. Hikisenä ja naama punaisena lapan tavaroita kasseihin. Kassatyttö ei hymyile eikä vastaa kiitoksiin. Minäkään en hymyilisi itselleni tänään. Ulkona kassini eivät mahdu kärryihin ja yksi kasseista leväyttää sisältönsä kadulle. Matkaan vihdoin päästyäni jupisen lentosuukkoja iltapäivälehden kannessa lähetteleville missiehdokkaille "Odottakaa vaan, kyllä tekin vielä." Vielä mitä? Raahaatte painavia kauppakasseja? Korjaatte vaunuja kengännauhalla sopivan mutterin puutteessa? Kärryjä lykkien ja kasseja roikottaen raahustan äitini luo viemään hänen ostoksiaan. Äiti tarjoaa lounasta ja juttelee mukavia. Mieli alkaa rauhoittua ja hymykin uskaltautuu esiin piilostaan. Kotimatkalle saan tavarani ahdettua kärryyn paremmin. Mukavassa talvisäässä tallustaessani mietin, että joskus harvoin autottomuudessa voi olla jokunen hyväkin puoli. Ehkä yksi tai kaksi. Pulkkakin on pihassa tallella. |
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
