Rakas päiväkirja,

tänään puhuin isolle joukolle muksuja joulukirjoista. Kaikki meni hyvin, mikä etukäteen ajatellen oli pienoinen ihme. Valmistautuminen olisi näet voinut olla parempaa, sukkahousut ehjät ja korviini olisin voinut ripustaa joulukorvakorut. Näistä puutteista huolimatta intouduin vetäisemään läpi kohtuullisen kirjapinon, kertomaan leikkinalleista, kakkaa myyvästä koirasta ja jopa lukaisemaan muutaman joulurunon ällistyneille korville. Ja tietenkin vakuuttamaan kirkassilmille, että kyllä joulupukki on taatusti olemassa. Jos ette usko, niin lukekaa Paula Havasteen Joulupukin tarina.

Kotiin tulin kaupan kautta. Tapasin puolitutun, jonka nimeä en vieläkään tiedä, mutta joka aina osaa levittää ystävällistä säteilyä ympärilleen. Seisoin kadun loskassa kauppakasseja roikottaen, tuijotin vetiseen hämärään ja odotin kyytiä kotiin. Harmautta puhkovien valotaulujen loisteessa iltapäivän katuääniä kuunnellen aloin rentoutua, siirtyä vapaapäiväajatuksiin. Isoimmat erityistyöt tältä syksyltä on tehty, seuraavia voi miettiä joskus tammikuussa. Siinäpä syytä rentouteen.

Alkuillan vietin katsellen pitkästä aikaa elokuvan. Kuuluisa koodi-leffa oli mainettaan parempi, mutta onhan se myönnettävä, että kyllä ruudun ääreen voi välillä istahtaa pelkästään Tom Hanksin ja Jean Renon vuoksi. Tompan pitkänpuoleinen boheemitukka ja samettitakki olivat kovin kotoisia. Illan musiikkiannista vastasivat Sotta ja Pytty sekä Wilco.

Nyt on ilta ja rauhallista. Voin heilutella varpaitani, harjoitella epätahtista viheltelyä ja yhdellä jalalla seisontaa. Liki rentouttavaa sekin.