Musiikki on olennainen osa elokuvaa, joskus lähes yhden pääosan veroisesti. Tällaista pääosamusiikkia on esimerkiksi Jane Campionin elokuvassa Piano (säveltäjä Michael Nyman). Kuuntelen elokuvissa musiikkia yleensä tarkasti, mutta suhteeni soundtrackeihin on hieman ristiriitainen. Harvan elokuvan musiikki toimii minulle ilman elokuvaa ja musiikkia haluan kuunnella elokuvasta irrallaan. On toki joitakin soundtrackeja, joita olen alkanut kuunnella nimenomaan elokuvan tunnelma mielessäni, mutta vakisoitantaan ne jäävät vain, jos pystyn irrottamaan ne elokuvakokemuksesta. Tämä ei ole täysin ristiriitaista. Elokuva herättää kiinnostuksen levyyn, levy miellyttää, sitä kuunnellaan paljon ja vähitellen musiikkiin alkaa liittyä tunteita ja tunnelmia ohi elokuvan.


         

Hittibiisisoundtrackit eivät minua juurikaan kiinnosta, mutta muutaman hienon kokoelman tiedän. American Graffitin 50-luvun rock puree hyvin, samoin Wonder Boysin levy Bob Dylaneineen, Van Morrisoneineen ja John Lennoneineen miellyttää suuresti. I am Sam –elokuvan soundtrack on täynnä Beatles-covereita erityisen hienoina uustulkintoina.


                                    

Musikaalilevyistä olen kuunnellut oikeastaan vain My Fair Ladya joskus kauan sitten. Silloin osasinkin hoilottaa monien laulujen mukana. Suosikkini oli ja on yhä Elizan renttuisän esittämä With a little bit of luck. Sound Of Musicia olen kuunnellut hieman, West Side Storya en, mutta en ole toisaalta nähnyt elokuvaakaan. Musikaalimusiikin liitän selkeämmin elokuvaan, niiden lauluthan ovat oikeastaan laulettuihin vuorosanoihin rinnastuvia. Yksittäisiä musikaalisävelmiä kuuntelen kyllä.


                                                   
Suurimmat elokuvamusiikkisuosikkini ovat Hans Zimmerin Thin Red Line, Vangeliksen Chariots of Fire, Nymanin The End of An Affair ja Yann Tiersenin Amélie from Montmartre. Terrence Malickin Thin Red Line (Veteen piirretty viiva) on parhaita tietämiäni sotaelokuvia, mutta musiikkia en enää liitä elokuvaan. En tiedä millainen katsomiskokemus elokuva musiikkeineen olisi nyt kuunneltuani levyä paljon. Chariots of Fire on yksi vanhimmista suosikeistani ja ensimmäinen hankkimani soundtrack. The End of An Affair on musiikkina yhtä pidätellyn intohimoista ja täynnä samaa surumielisyyttä kuin elokuvakin. Amélienkaan musiikkia en elokuvaan liitä kovin suuresti, mikä johtunee siitä, että ihastuin musiikkiin ennen kuin näin elokuvan. En silti pidä siitä, että samaa Tiersenin musiikkia on käytetty esimerkiksi elokuvassa Good Bye Lenin. Samaa koskee muitakin elokuvamusiikkeja. Vaikka haluan kuunnella musiikkia liittämättä sitä elokuvaan, en halua törmätä samaan musiikkiin muissa elokuvissa.