Tuumailua

Kojelauta | Seuraa blogia | Lisää blogeja | Luo blogi! |

Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista

Tuumailua

Minun isoäitini

25.11.2007 - 16:46

Minun isoäitini ei lennä keittiöni läpi, ei istu lampun kuvulle keinumaan, ei pyyhkäise päätään puistellen rasvaista pölyä ylimmältä maustehyllyltä. Minun isoäitini on kätketty albumin kuviin sileässä nutturassa, tiukka ryppy kulmien välissä.

Minun isoäitini istui mummolan hellan vieressä riisipuuroa kauhalla sekoittaen. Hän hyräili virsiä ja katsoi pihlajien välistä tielle. Hänen silmiensä editse kulkivat ajan merkit ja tuhon kuvat, armo ja armottomuus, enkä koskaan tiennyt kumpaan hän uskoi enemmän.

Minun isoäitini rakasti kauneutta. Hän rakasti kauneutta puutarhassa ja leninkikankaan koreudessa. Hänen pihallaan kasvoi lumipallopensas ja keisarinkruunut, orvokit ja hopeapaju. Hänen leninkinsä kuosi oli hillitty, mutta kankaan pinnassa tuntui paratiisin sileys ja kauluksen käänteessä lämmin ja lääkkeinen tuoksu.

Minun isoäitini puheet olivat pieneen korvaan suuria ja pelottavia. Hän osasi maalata sanoillaan, väitellä ja pilkkoa osiin. Koko maailman hän tiesi, menneet ja taivaankin. Minun isoäitini kulki suoraan eteenpäin ja maa järähteli hänen askeltensa alla.

Minun isoäitini eli pitkän elämän. Hänen sileä nutturansa muuttui ohueksi letiksi, joka harmautta vailla valui kumaran olkapään yli. Hänen silmissään oli uudenlainen suru ja yksinäisyys.

Kun minun isoäitini kuoli, avasi tätini ikkunan isoäitini sielun lentää.

Kategoria: Katkelmia 17 kommenttia Kommentoi

hirlii kirjoitti 25.11.2007 - 19:31

Kylläpä oli hienosti kuvattu.

Tulee mieleen Gabriel Garcia Marques'n tarinat tai Isabel Allenden Henkien talo.

Tuima kirjoitti 25.11.2007 - 20:50

Kiitos :) Ehkäpä ajatus lentävästä isoäidistä tuleekin Henkien talosta, olen lukenut sen kauan sitten ja siinä isoäiti taisi lentää. Muistanko oikein?

hirlii kirjoitti 25.11.2007 - 22:52

muistiarkistonhoitaja kertoi vain, että jonkun sielu lensi.
eikä kuulema ole käsitystä oliko isoäiti vai kuka...

Tuima kirjoitti 25.11.2007 - 23:32

Suomessa oli käsittääkseni ennen vanhaan tapana - ja joissakin paikoissa vieläkin - kuoleman jälkeen avata ikkuna, että sielu pääsee ulos vapauteen ikä jää kiertelemään kuolinhuoneeseen. Mutta muuten lentävä isoäiti tms. on tullut mieleen jostakin kirjasta, todennäköisesti juuri Henkien talosta.

sikuri kirjoitti 26.11.2007 - 06:14

Olin 17, kun äitini kuoli - isäni avasi uunin pellit äitini sielun päästä ulos. He olivat alle 50 silloin. Eivät hartaita kristittyjä, mutta kristittyjä.
Pari vuotta sitten rakastamani anoppi kuoli iässä 99. Hänen heikentyessään kysyin puhelimessa "pelottaako sinua?" Hän myönsi. Kerroin hänelle Mitch Albomin kirjasta. Myöhemmin sukulaiset viestittivät minulle, että ei sovi enkeleistä puhua.
Olen hyvin luterilainen siinä mielessä, että uskon Lutherin sanaan JOKAISTA USKONSA AUTTAKOON!!. Eli usko - ei epätoivo- on voimamme. Tulipa sitten mitä tahansa. Ja jos ei ole taivasta, ei enkeleitä, niin niihin uskominen kuitenkin auttaa meitä. Sen jälkeen . . .

Elina kirjoitti 26.11.2007 - 07:12

Olipa kaunis kuvaus. Voimat uupuu loppua kohden, silmät sammuvat. Yksinäisyys. Minusta tuo ikkunan avaaminen sielunlentoa varten on kaunis!

sivuaskel kirjoitti 26.11.2007 - 07:25

Huikean intensiivinen tunnelma. Kirjoitat selkeästi, toteavasti ja maalaat vahvoilla lämpimillä väreillä kuvan ihmisestä, sinulle merkityksellisestä ja rakkaasta. Pelkoineen kaikkineen. "Minun isoäitini kulki suoraan eteenpäin ja maa järähteli hänen askeltensa alla."

Tuima kirjoitti 26.11.2007 - 08:53

Sikuri, olenusein kuullut lausahduksen "jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi", välillä hieman ironisessakin merkityksessä. Miksi ei saisi puhua enkeleistä ja lohduttaa uuden edessä pelkäävää?

Elina, minustakin ikkunan aukaisu sielunlennolle kaunis ajatus ja teko, tekona myös konkreettinen.

Sivuaskel, kiitos :)

tanssiva harmaa pantteri kirjoitti 26.11.2007 - 11:47

Sinulla on muisto isoäidistä. Tämän voisi laittaa vaikka sukukirjaan. Oletko ajatellut koota sukukirjaa?

Tuima kirjoitti 26.11.2007 - 12:35

En oikeastaan. Näistäkin saan jo kuulla "ettei se noin mennyt" :)

Iines J kirjoitti 26.11.2007 - 17:48

Kirjoitit todella hienosti isoäidistäni. Ihan tuli oma mummini mieleen - hänkin hyräili virsiä korkealla äänellä ja hänellä oli ohut harmaa letti, jonka hän kokosi sykeröksi niskaan. Mummi eli yli 25 vuotta leskenä ja kuoli lähes 87-vuotiaana, mutta hän ei koskaan näyttänyt suruaan tai yksinäisyyttään, vaikka varmasti nitäkin tunsi. Oikea teräsmummi.

Tuima kirjoitti 26.11.2007 - 20:53

Kiitos, Iines J. Siitä vain kirjoittamaan isoäideistä!

tienpäällä kirjoitti 26.11.2007 - 21:57

Minun isoäiti vahtii tuossa selän takana, tuvan seinällä. Nuoruutensa kukkeudessa.
Kuoli ennenkuin edes synnyin.

Toinen, se isän äiti, eli yli 90-vuotiaaksi - ja ehti opettaa tarinoillaan uskomattoman paljon suvaitsevaisuudesta, armeliaisuudesta ja lempeästä ymmärtämisestä. Pojasta tosin sanoi, että voi lapsiparkaa, kun tuommoisen nimen annoit, kiusaavat vielä koulussa.
Tosin niin kauan kuin muistaa jaksan peräkammarissa istui, pojilleen hautajaissukkia kutoi koska uskoi heti seuraavana talvena kuolevansa.
No, niitä sukkia sitten piisaa vieläkin, perässä menneiden poikien haudoilla talvisin käyvien lastenlasten jalkoja lämmittämään.

Jotenkin minusta tuntuu, että isoäidit olivat ennen Erilaisia kuin nykyisin.

Kutuharju kirjoitti 26.11.2007 - 22:04

Olet tavoittanut isoäitiyden prototyypin ;) Palautat mieliin yhden jos toisen oman mummon ja virrenveisuut ohuella ylä-äänellä.. Meijän mummo piti radiokanavan visusti Ylen ykkösellä, sillä muualta tuli syntiä. Suu pysyi viivana kunnes työnteko loppui -- vasta 80-vuotiaana, sen jälkeen hän ei muuta enää osannut kuin hymyillä.
Ei mutta, innostavasti kerroit, kiitos!

Tuima kirjoitti 26.11.2007 - 22:45

Tienpäällä, niinhän ne mummot taitaa nykyisin ollakin ihan eri sorttia :)

Kiitos, Kutuharju! Ja minä kun luulin puhuvani ihan erityisestä mummosta :) Tuo radiokanava juttu kuulostaa kovin tutulta...

tanssiva harmaa pantteri kirjoitti 28.11.2007 - 11:38

Jokainen meistä muistaa eri tavalla. Sisaruksetkin, vaikka olosuhteet kaikille ovat samat. Minun sisarukseni muistavat, että olin äitini (häntä kutsuttiin mummoksi) kanssa huonoissa väleissä. He muistavat näin, minun kokemukseni on erilainen. Olen huomannut, että on turha kiistää heidän kokemustaan.

Tuima kirjoitti 28.11.2007 - 21:00

Aivan, näemme ja muistamme asiat eri tavoin. Joskus vain tuo eri tavoin muistaminen ja tapahtumien tulkitseminen on hämmentävää. Siltä kuulostaa esimerkiksi tuo mainitsemasi asia.