Kuulin Anja Erämajaa ensimmäisen kerran Runoraadissa. Pidin hänen runovideostaan, sen yksinkertaisuudesta ja runoilijan läsnöolosta. Pidin myös runosta, vaikka en siitä paljon jälkikäteen muistanutkaan. Myöhemmin lainasin Erämajan esikoiskokoelman Laulajan paperit (2005). Kirja lojui muiden lainakirjojen joukossa pitkään, lähestyin sitä kaarrellen, en oikein tohtinut tarttua pieneen opukseen. Mitä jos meistä ei tulisikaan tuttuja tai emme viihtyisi toistemme seurassa?

Vihdoin tartuin kirjaan, avasin ja aloin lukea. Ja nyt olen aivan pöhkönä Erämajaan. Olen proosallinen ihminen ja pidän proosarunoista. Laulajan paperien proosarunoissa on paljon mistä voi pitää, mitään proosallista niissä tosin ei ole. Kieli on notkeaa ja oivaltavaa, tekstejä on ilo lukea. Erämaja tarkastelee elämää hieman vinosta ja vinksahtaneesta näkökulmasta. Näkökulma luo runoihin – tai pieniin kertomuksiin, miten vain – hyvin omaäänistä huumoria, absurdia ja terävää. "Ei se vielä mitään että vilustuu pakastealtaan äärellä. Ei se että tuijottaa pussi kädessä hedelmiä. Ei, sitä on liikkeellä, sitä on. - - - Varmana voin sanoa vain että sähköä säästyy jos pitää jääkaapin oven kiinni ja sääliä saa jos ympyröi hyttysen puremat kuulakärkikynällä." (Luumu vai helmiäinen?) Runot tarjoavat oivalluksia, näinkin voi arkea tarkastella. Pefletin unohtamiseen voi suhtautua talvisodan hengessä, syntymäpäiväsankarin nimen muuttuminen onnittelulaulussa lienee esiintyjälle suurempi suru kuin juhlakalulle, naapurista nähty uni johtaa kertomaan teepussiunista jne. Huumori syntyy usein myös runon puhujan itseironiasta:
Etelä on kaunis, vetelä ruma. Tyttö on tyttö tai poika. Kerran käännyin oikealle vaikka vasemmalla, mutkan takana, oli rekka juuri ajanut ojaan ja kontti kaatunut ja tomaatteja vieri hangelle ja kirsikkatomaattirasioita oli siellä täällä. Tomaatit ovat arvokkaita kevättalvella, rubiineja. Ihmiset hamstrasivat niitä, ja kurkkujakin oli. Ihmiset soittivat tutuilleen, antoivat hyvän vihjeen, en tiedä soittiko minulle kukaan, en ollut kotona, olin kääntynyt oikealle, olin menossa keräämään keppejä.
(Anja Erämaja, Elämä on pienestä kiinni. Kokoelmasta Laulajan paperit. WSOY 2005.)

Laulajan paperit on pieni ja ohut, sen sujauttaa helposti laukkuun matkalukemiseksi. Tosin kannattaa harkita vakavasti kokoelman lukemista julkisissa liikennevälineissä, ellei sitten halua hämmentää kanssamatkustajiaan leveällä hymyilyllä tai tukahdutetuilla naurunpyrskähdyksillä.