Eilinen Cash-kirjoitukseni sai minut jällen kerran miettimään kuinka harvoin törmään albumiin, joka vaikuttaa vahvasti nimenomaan kokonaisuutena. Yleensä saan olla tyytyväinen, jos levyllä on pari kolme hienoa kappaletta, neljä tai useampi on jo saavutus. En tiedä olenko kranttu, amatöörimusiikkidiggari vai molempia, mutta levykokonaisuus harvoin valloittaa – ainakaan ensikuulemalta. Johnny Cashin American IV – The Man Comes Around oli hurja kokemus, koska se oli näitä harvinaisuuksia. Kolahti kerta kuulemalta. On toki muitakin, onneksi. Yhteistä niille kaikille on se, että en tiedä mikä kolahduksen on aiheuttanut. Ehkä ne ovat osuneet oikeaan tilanteeseen, sopivaan mielialaan, vastanneet sisäiseen kysymykseeni, en tiedä. Tässä muutamia.


                        

Hectorin Nostalgia oli ensimmäinen kokonaisuudeksi mieltämäni levy ja osaan edelleen laulaa mukana.

Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water on klassikko. Ei sitä oikein muuten voi perustella. En muista miten tutustuin levyyn. Olen kuunnellut sen nauhalta niin monen monta kertaa, että vieläkin saatan häiriintyä kuullessani kappaleita kokoelmilta. Osa lauluista puuttuu ja ne ovat aivan väärässä järjestyksessä.

Fleetwood Macin Rumoursia kuulin kauan sitten ystäväni luona, nauhoitin sen ja kuuntelin kasetin lähes puhki. En pitkään aikaan kuunnellut mitään muuta, vain tätä levyä. Kun vuosien tauon jälkeen soitin Rumoursia uudestaan, solahdin musiikkiin mukaan heti. Omistan levyn vinyylinä ja cd:nä. Se kasettikin lienee jossain tallessa.

                          
Nuorena tyttönä koulun pihassa nyrpistelin luokkatoverilleni Antille hänen kehuessaan jotain Tuomari Nurmiota, joka vinkui radiossa valosta yössä. En muista miksi Kohdusta hautaan päätyi minulle, mutta ensimmäinen kuuntelu lopetti nyrpistelyn siihen. Levy on minusta edelleen ehkä paras suomalainen rocklevy.

Samalla viivalle asetan kyllä Eppujen Kahdeksannen ihmeen, joinakin päivinä pidän sitä parhaana kotimaisena rocklevytyksenä. Levyn ilmestymisen aikoina olin jo vannoutunut Eppu-fani, mutta neljän "ei-niin-kiinnostavan"-levyn jälkeen Kahdeksas ihme oli todellakin sisällöllinen ihme. Tosin seitsemän ensimmäistä kappaletta riittävät edelleenkin hyvin.

Eräänä vuonna kuulin aina työmatkoilla aamuin illoin joitakin nuoria jannuja, jotka väittivät ettei tyttö tiennyt. Olin hyvin kiusaantunut, pakkoko näitä parikymppisiä muka-filosofiasia jätkiä on aina soittaa. Vähitellen kitarakuviot alkoivat jäädä korviin. Jostain sain sitten selville, että Zen Cafen nuoret jannut olivatkin kolmekymppisiä ja laulusolistikin näytti ihan oikeasti filosofiselta rokkarilta. Oli siis pakko lainata Helvetisti järkeä. Sitten Nurmion ja Eppujen en ollut kuullut niin hienoa rocklevyä. Oli pakko ostattaa miehellä oma kappale. Ja Samuli Putro – hän on eturivin suomalainen (rock)lyyrikko.

          

Muistan vieläkin tunteen, jonka Cranberriesin Bury The Hatchet sai aikaan. Leijailevan ja samalla vakavan. Jostain syystä en kuuntele koko levyä usein läpi, en ehkä halua luopua muistamastani tunteesta. Dolores O´Riordanin laulu tekee edelleen suuren vaikutuksen.

Now And In Time To Be : a musical celebration of the works of W.B. Yeats miellytti kyllä ensi kuulemalta, mutta suosikiksi se nousi vähitellen. Eri esittäjien tulkinnat Yeatsin runoista ovat toisistaan poikkeavia, mutta yhdessä ne luovat hienon ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Listan voi tällä erää hyvin päättää bluesiin. Olen sanonut, että minulla on hieman ruttuinen suhde Mary Coughlaniin. En oikein tiedä pidänkö hänen äänestään vai en. Tästä levystä kuitenkin pidän ehdoitta. Red Bluesilla Mary tulkitsee hienon bändin kanssa monia tuttuja kappaleita niiden sävyt ja tunnelmat sisäistäneenä.