Monen vuoden uskollisen ja kestävän toiminnan jälkeen kunnon kännykkäni putosi kesällä maahan sen yhden liiallisen kerran. Kännykkä päätti vetäytyä osa-aikaeläkkeelle ja lopetti osan toiminnoistaan. Mallin valmistus on lopetettu jo aikaa sitten, joten huoltoon sitä ei kannattanut ivattavaksi viedä. Muutaman kuukauden sinnittelin vajailla toiminnoilla, koska en halunnut luopua käteen sopivasta ja luotettavasti aina toimineesta puhelimesta. Lopulta oli pakko luovuttaa ja päästää täysin palvellut kännykäinen kokoeläkkeelle.

Uusi valittiin tiukasti ulkonäön, näppäinten koon ja käsituntuman perusteella. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes uuteen ihmeeseen piti siirtää vanhan SIM-kortti. Hikoilun, tuskailun ja oman typeryyden sadattelun (miksen pyytänyt myyjänuorukaista – miksi muuten kännykkämyyjät ovat aina miehiä? – siirtämään korttia) sain miehen avustuksella SIM-kortin oikealle paikalle. Sen jälkeen olen totutellut tekstiviestien lähettämisen uudenlaiseen logiikkaan ja kaivannut vanhan puhelimeni yksinkertaisia karvalakkitoimintoja. Eihän entisellä multimediaviestejä lähetelty, mutta en tiedä mikä ilo on yrittää lähettää yhtä valokuvallista syntymäpäiväonnittelua kymmenen minuuttia... Kuvat tosin näyttivät huomattavasti paremmilta sen jälkeen, kun lapsen ehdotuksesta poistin kameran suojusmuovin.

Mutta ei tekstiviestit mitään eikä edes multimediaviestit vaan musiikin siirtäminen ja kaikki se muu. Paksuhko ohjevihko on silkkaa suomea, mutta minä en ymmärrä ohjeista enää mitään siinä vaiheessa kun aletaan puhua isokirjaimisilla lyhenteillä ikään kuin kaikki tietäisivät mistä on kyse. Eikö Nokialla kenellekään ole tullut mieleen, että kännyköitä ostavat myös tekniikkataidottomat tädit, jotka mieluiten lukevat rautalankaohjeita? Perusohjeet ovat ymmärrettäviä, ainakin jos on joskus aiemmin kännykkää käyttänyt ja jos kotoa löytyy pieniä ihmisiä, jotka nipsnaps vain osaavat painaa oikeita valintanäppäimiä äitinsä häkeltyneen ihailevien katseiden alla.

Miksei ylimääräisiä kännykkäherkkuja ole ohjeistettu jäsennellysti tavallisella suomella kymmenen kohdan ohjelmaksi? Sellaiseksi, jota seuraamalla kännykän uusi omistaja ei tee virheitä, ei raasta hiuksiaan, pure kynsiään, mieti kaupan purkua, kännykän lahjoittamista lapselle tai kännykkäinsinöörien logiikkaa. Eikö Nokialla ole töissä ketään Toope Tumpeloa, jolla ohjekirjaset luetettaisiin ja testattaisiin ohjeiden ymmärrettävyys?

Miehen teknisemmän ymmärryksen jälkeen musiikkipuoli alkaa olla jotenkin hallinnassa. Seuraavaksi pitää tutustua radion toimintaan (radio puhelimessa kuulostaa Pelle Pelottoman keksinnöltä) ja sitten jäljelle jää suurin ongelma. Minkälaisen soittoäänen kännykkäänsä valitsisi? Minkä soittoäänen kuuleminen omasta käsilaukusta kahvilassa, bussissa, kirjastossa tai lähikaupassa ei saisi nolouden punaa nousemaan poskille? Muistissa ovat näet ne monet myötähäpeän tunteet, joita tuntemattomien ihmisten milloin mitäkin musisoivat kännykät ovat herättäneet. Omista vanhoista soittoäänistä puhumattakaan. Pitäisiköhän olla vallankumouksellinen ja valita lankapuhelimen pirinä?