Polkiessani töihin mietin, että syksyinen sade on kaunista, kun ei tuule ja on vielä vihreää. Oli pysähtynyt hetki ja tiesin, ettei minulla ole oikeanlaisia sanoja kuvaamaan tuota hetkeä, sitä mitä näin ja tunsin. Oli vain sadepisaroiden sipaisu pyöränsarvia puristavilla sormilla, meren tyyntä pintaa täplittävät pisararenkaat, sorsan uimavana kaislikon reunassa. Myöhemmin kotimatkaa siivitti tuuli ja minulla alkoi olla yksinkertaisia kuvailusanoja tunnelmalleni. Kylmä, sade on märkää, jalat kastuu, ikävää, kuraa, miksi koirat juoksevat eteen, viluttaa, haluan kuumaan suihkuun, haluan teetä, en halua uuttaa flunssaa, kauanko tämä polkeminen kestää.

Kotona kääriydyin villapaitaan, join kupillisen piparminttuteetä, sade ja tuuli jäivät oven taakse. Kun arki ympäriltä rauhoittui, keitin lisää teetä. Nyt kuuntelen Paul Welleriä, valitsen akustisia kappaleita ja mietin sana- ja ajatustyhjiötä. Haluaisin kirjoittaa jotakin, pohtia, mutta minulla ei ole yhtään ajatusta, jota pyöritellä. Sanat ovat vetäytyneet syyslevolle, ne täsmentyvät vain pohtiessani lukemiani kirjoja. Muu ei käänny tekstiksi, laiskat mietteeni ovat liian yksityisiä, hajanaisia ja arkisia. Allakkaa selatessa toivon, että kirjoihin keskittyneet ajatukset kääntyisivät myös innoittuneeksi puheeksi.