Luen Siri Hustvedtin teosta Kaikki mitä rakastin (Otava 2007; alkuteos What I Loved, 2003; suomennos Kristiina Rikman). Olin kiinnostunut kirjasta, tai täsmällisemmin olin kiinnostunut Hustvedtin teoksesta, en nimenomaisesti juuri tästä, koska en tiennyt etukäteen kirjan sisällöstä mitään. En lukenut edes takakannen ja sisäliepeen tekstejä ennen aloittamista. En useinkaan tee niin, jos olen jo ennalta päättänyt lukea teoksen. Jätän yllätykset mieluiten kirjailijan paljastettaviksi. Kaikki mitä rakastin -teoksen ensimmäinen yllätys tulikin ensisivuilla.
Jouduin näet tarkistamaan lukunäkökulmaani. Ensimmäisestä lauseesta lähtien päättelin minäkertoja olevan nainen: "Eilen löysin Violetin Billille kirjoittamat kirjeet." (S.7.) Pari sivua myöhemmin jouduin tarkistamaan käsitykseni, kertoja onkin mies. Kirjailijan sukupuoli oli määritellyt alkuoletuksekseni, en ajatellut naisen kirjoittavan miehen näkökulmasta. Tajusin, että se on lähtöoletukseni aina tarttuessani naisen kirjoittamaan kirjaan, josta en ennalta tiedä mitään. Jos olen lukenut arvostelut tai takakannen ensin ja tiedän päähenkilön olevan mies, näkökulmani on tietenkin muokkautunut ennen lukemista.
Hömpän helmien kommenteissa ihmettelin joku aika sitten, miksi miehet kirjoittavat romaaneja naisen näkökulmasta. Nyt aloin miettiä asiaa toisin päin. Asia mietityttää minua, vaikka uskon/luulen/oletan/tiedän, että hyvä kirjoittaja sukupuolestaan riippumatta kykenee kirjoittamaan uskottavasti valitsemastaan näkökulmasta käsin, asettumaan erilaisten ihmisten nahkoihin.
Kun olin Hustvedtin kirjan kohdalla muuttanut lukunäkökulmaani, aloin pohtia uusia kysymyksiä. Näkyykö kirjailijan sukupuoli hänen teoksessaan ja miksi hän on valinnut kertojaksi miehen? Jälkimmäiseen kysymykseen en osaa vastata, kirjan on vielä kesken. Ehkä mies yksin on jäljellä kertomassa teosten muiden henkilöiden kohtaloista. Mutta kirjailijan sukupuolen olen tekstistä erottavinani. Hustvedt kuvaa naisia jotenkin herkemmin ja enemmän sisältä päin. Minulla on tunne, että hän ripottelee teokseensa pieniä asioita, joihin naiskirjailija kiinnittää huomiota. En ihan äkkiä usko, että mieskirjailija kirjoittaisi seuraavanlaisen kuvauksen: "Erica ja Lucille ystävystyivät odotusaikana. He vertailivat sisäisiä potkuja ja pyöristyviä mahojaan. He kävivät ostamassa pikkuriikkisiä vauvanvaatteita ja nauroivat kuin salaliittolaiset kohdun painamia virstarakkojaan, pullistuneita napojaan ja isoja rintaliivejään." (S. 46.)
Voin olla väärässä, saatan muuttaa käsitystäni teoksen edetessä ja todeta ettei kirjailijan sukupuoli näykään teoksessa. Ja luulenpa, että toiseen kysymykseeni kirjailija vastaa teoksessaan lopulta itse.
Hieman yli sadan sivun perusteella Kaikki mitä rakastin vaikuttaa upealta teokselta. Hustvedt kirjoittaa kauniita lauseita - Rikman on tehnyt jälleen loistosuomennoksen – ja hän osaa kuvata kuvataidetta lumoavasti. Olen etsinyt verkosta henkilöiden keskusteluissa mainitsemia aitoja maalauksiaja katsonut mielikuvituksessani romaanin kuvataiteilijan Bill Wechslerin hurjia teoksia Hustvedtin kuvauksen perusteella. Kirja paljastaa salaisuuksiaan hitaasti, jotain on koko ajan ilmassa, se syntyy minäkertojan, taidehistorioitsija Hertzbergin, tavasta kertoa ja pohtia. Kirja pitää otteessaan, se on pakko lukea loppuun. Ja onhan kirjailijan ensimmäinen yllätys ollut hedelmällinen, hän nosti esiin vakiintuneen lukuoletukseni ja käski tarkistaa sitä.
(Täällä kirjasta käydään keskustelua.)
Myönsin sinulle Muutsin, vaikka, vaikka tämä tunnustus näyttäisi sinulla kyllä olevan jo ennestäänkin. Onpahan nyt sitten siis tuplana :)
Esimerkissäsi oli kylläkin ulkoinen kertoja, eikä minäkertoja, ja ehkä se voisi olla miehenkin ääni, joka toteaa kuulemiaan huomiota. Munrolla esimerkiksi jotkut jutut menevät samalla elämänalueella vielä vähän edemmäs (Kerjäläistyttö). Mutta yksi virke ei riitä oikeaan arviointiin.
Sitä tosin välillä miettii, että onko se sitten ihan pakko tuppautua toiselle puolelle, hyvä naisääninen ja hyvä miesääninen kerronta on hyvää ilman sitäkin. Noin yhtäkkiä ei tule oikein yhtään kirjaa mieleen, jossa tällä transliikkeellä on jotain erityisen olennaista saavutettu.
Kiinnostaisi vielä kuulla, oletko samaa mieltä kuin Piha, että kirjan keskellä on notkahdus jännitteessä.
Ja totta, yhden tai kahden virkkeen perusteella ei päätelmiä voi tehdä. Hustvedt kirjoittaa kokonaisvaltaisesti niin, että minua kiinnostaisi tietää mitä olisin ajatellut kirjailijan sukupuolesta, jos en olisi tiennyt kirjan kirjoittajaa.
Aloin pohtia omaa lukuasennettani, kun jouduin palaamaan alkuun ja aloittamaan kirjan uudestaan sen jälkeen kun tajusin kertojan olevan mies. Aika hoopoa, itseasiassa. Mutta se vei minut siihen alkuoletukseeni, että nainen kirjoittaisi naisnäkökulmasta - samalla kun en hyväksy alkuoletustani. Sukupuoli ei ole kirjallisuuden määrittävin tekijä ja kuitenkin se tuntuu jotenkin vaikuttavan odotuksiini. Ehkä naisten kirjoittamista kirjoista etsin nimenomaan naiskokemusta.
Toisaalta Hustvedtkin kirjoittaa romaanissaan naisista, ehkä mieskertoja on valittu siksi, että hän voi tarkastella naisia etäältä, täysin näitä ymmärtämättä - ehkä. Toisaalta, jos aiheet liippaavat hysteriaa (kyllä, Charcot ja Salpêtrière on mainittu... tuli ihan Kortelainen mieleen) ja syömishäiriöitä, niin ehkä on tarvittu etäännytystä.
En ole vielä lukenut Pihan blogin kirjoitusta enkä kommentteja, löysin sen vahingossa etsiessäni kirjoitukseeni linkkejä. Luen keskustelun kirjan luettuani, en halua lukea paljastuksia teoksesta. Notkahdusta en ole ainakaan vielä havainnut. Saa nähdä miten jännite minun luvussani kantaa, sivuja on kuitenkin yli neljän ja puolen sadan.
Tuo minäkertojan tai päähenkilön sukupuolen suhde kirjailijaan on kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen juttu. Mielestäni aika monet kirjailijat ovat onnistuneet eläytymään uskottavasti toisen sukupuolen nahkoihin, ehkä se on kirjailijoilta vaadittavan samastumiskyvyn ansiota, monesti kokemusta ei edes kyseenalaista, tai se ei särähdä, eli menee siis täysin läpi.( Esim. D.H. Lawrencen Rakastuneita naisia, Jhumpa Lahirin Kaima jne jne.)
Mutta muistan kyllä joitakin kirjoja joissa se ei ole toiminut, esimerkiksi nuorena lukemani Gaardnerin Sofian maailma oli tällainen. Minusta keski-ikäinen mieskirjoittaja ei pystynyt uskottavasti eläytymään nuoren tytön nahkoihin ja ajatteluun ja se häiritsi lukukokemusta valtavasti. Olin lukuhetkellä miltei samanikäinen kuin kirjan päähenkilö ja siis "asiantuntija" kyseisen ikäkauden ja sukupuolen edustajana.
Toisaalta jokainen lukija kokee lukemansa tekstin kuitenkin eri tavoin, on kyseessä mies tai nainen.