Muiden kommenttilootissa tuli tunnustettua, että joskus ajattelemattomassa nuoruudessani olen kuunnellut Osmondsia ja jopa pitänyt heistä. Seinälläni on jopa ollut yhtyeen juliste Cliff Richardin vieressä. Järkyttyneet vastakommentit toivat mieleeni samankaltaiset nuorena kuulemani lausahdukset. Tunnustamalla kuuntelevani Osmondsia menetin teini-ikäisenä tilaisuuden olla vakavasti otettava musiikkidiggari, mutta samalla minulle avautui mahdollisuus muokata omaa musiikkimakuani siihen suuntaan, johon omat korvat osoittivat.

Puolihuolimattomasti tehdyn kommenttini jälkeen aloin miettiä, miksi kuuntelin juuri Osmondsia. Keitä muita kuuntelin? Mitä on jäänyt jäljelle nuoruuden suosikeista ja keitä he oikein olivat? Kuuntelenko heistä keitään enää? Ajattelen nyt aivan ensimmäisiä tietoisia populäärimusiikkiin suuntautuneita kiinnostuksiani. Kuuntelin mm. Osmondsia, Sweetia, CCR:ää, Hectoria. Osmonds sekä purkkamusiikin edustajat ja heidän perillisensä ovat jääneet murkkuikään, mutta CCR ja Hector ovat yhä suosikkejani. Osmond-veljekset leveine hymyineen ja pitemmän päälle minua miellyttämättömällä musiikillaan vieroittivat minut tehokkaasti tietoisesti rakennetuista tanssahtelevista poikabändeistä, kypsemmän teini-ikäni saatoinkin sitten huseerata paremman musiikin parissa. Vieroitus oli niin tiukkaa, että myöhemmin kesti kauan ennen kuin saatoin myöntää Dingolla olevan ihan hyviäkin kappaleita. Osmondeja kuuntelin pentuna varmasti ihan ulkonäöllisillä kriteereillä, mutta lopulta bändi vieroitti minut myös vastaavannäköisten miesten ihailusta.

Alahyllyltä löytyneestä laatikosta löysin kolme Osmondsin kasettia sulassa sovussa Sex Pistolsin vierestä. Muutakin löytyi, ELOa ja David Cassidya, kuka muistaa? Vasta kasetin soittaminen toi Davidin kappaleita mieleen. Ulkonäkökriteerit ovat tainneet hänenkin kohdallaan olla keskeisiä, musiikillisesti hän taitaa kyllä vanhalle poikabändille pärjätä. Nykyisin en valitsisi kuunneltavaksi hänen tapaistaan laulajaa millään muotoa. Löysin myös puolikasetillista Cliff Richardia, olen siis kuunnellut häntäkin, juliste ei ilmeisesti ole ollut seinällä pelkästään ulkonäön vuoksi. Monia muitakin hassuja ja kiinnostavia löytöjä tein, osa sellaisia etten tiedä voinko nauramatta niitä enää kuunnella.

Mutta sitten rohkeasti Donny veljineen nauhuriin ja kuuntelemaan. Hectorin konsertti veti minut heti muistoihin, mutta Osmonds jättää täysin kylmäksi. Mitään tärkeää nuoruusmuiston puolikastakaan ei mieleen tule. Ihmettelin vain Crazy Horses- ja The Plan -kasettien ääressä, miten poikia on pidetty pelkästään siloisina poppareina, kun he ovat musiikissaan etsineet särmikkäämpää otetta kuin hammastahnahymyt antaisivat olettaa. Laulutaito ei vain oikein ole istunut rokimpaan musiikkiin. Kaksi asiaa palauttaa minut todellisuuteen. Jälkikasvu kysyy mitä kuuntelen ja pidänkö kuulemastani. Kerron kuuntelevani teini-iän suosikkiani ja kysyn mielipidettä. "Yökkiä" kuuluu armoton teilaus. En voi sanoa jälkikasvun paljon erehtyvän. Kolmannen kasetin, Greatest Hits, A-puolella nauhuri kyllästyy musiikkiin ja aloittaa vouvaamisen. OK, ymmärrän kyllä. Taidan palata nykyisten suosikkieni pariin. Tosin alahyllyn laatikosta löytyneet ELOn ja Alan Parsons Projectin kasetit taidan ottaa sivuun myöhempää kuuntelua varten.