Sormukset ovat viikossa luovuttaneet lämpönsä. Viileät renkaat solahtavat sormiin, pyörähtävät. Herätän pronssinkarvaiset karhut kesähorroksesta, ripustan ne korviini. Ennen töihin lähtöä keitän kahvia, asetan täyden mukin keskelle olohuoneen lattiaa, alan kerätä vaihtovaatteita ja töihin menevää sälää. Jossain kirja- ja paperipinojen piilossa on vihko ja vihossa kaksi sähköpostiosoitetta, joita tarvitsisin tänään. Etsin enkä löydä. Kierrän kahvimukin, siirrän pinoja. Istahdan hetkeksi sohvalle, nautin kahvista ja Sinervon runoista, pakottaudun irti tekstistä, lasken mukin lattialle, pakkaan laukun. En tönäise mukin sisältöä lattialle.
      Viikossa on pyörätie saanut keltaisia ja punakultaisia läiskiä, lehdet ja neulaset reunustavat lätäköitä. Karhut kuiskivat korviini tarinoita, nuuskivat ilmasta syksynkirpeyttä. Mietin tulevien viikkojen töitä, laitan luettavia riviin, pohdin käsiteltäviä teemoja, kirjaluetteloita, hidastavaa laiskuutta, yllättäviä mutkia, täyttyvää allakkaa. Kun työmäärä alkaa epäilyttää, polkaisen vauhdin kovemmaksi. Hiljennän, kun muistan vaappuvan eturenkaan, toivon pyörän kestävän sovittuun huoltoon asti. Karhut kilahtavat kypärää vasten, hyrisevät rauhoittavasti.
      Töissä täytän tuntilistoja, aakkostan nimiä, etsin sähköpostiosoitteita, vastaan viesteihin, puhun vähän. Olen omissa ajatuksissani ja kirjoitan. Ilahdun asiakkaalta saamastani kiitoskirjeestä. Ruokatunnin päätteeksi kaavin kynnellä kattilan pohjaan tarttunutta pinaattikeittoa, sormukset kolisevat kattilan laitaan. Kotimatkalla siniharmaat pilvimuodostelmat tuovat mieleen kuinka lapsena joskus näin pilvet merenlahtina, matala katu nousi rantakaupungin rinnetieksi, jonka huimaavasta korkeudesta katsoin muuntuvaa merta.