Minulla on kahdeksan TV-ystävää: Dennis, Oz, Neville, Bomber, Barry, Moxey, Wayne ja Wyman. Murut, The Magnificent Seven.
Näkemiin vaan, muru (Auf Wiedersehen, Pet) on ainoa TV-sarja, jonka henkilöihin minulla on syvä tunneside. Näistä miehistä ja heidän elämästään pystyn puhumaan aivan kuin he olisivat todellisia, oikeita ihmisiä eivätkä vain televisiosarjan hahmoja. Sarjan päättyessä kaipaan heitä ja alan odottaa uusintoja. Pettymyksekseni Suomesta ei voi ostaa sarjan DVD-taltiointeja. TV 2 onneksi näyttää taas tällä kevätkaudella sarjan kaksi viimeistä tuotantokautta sekä kaksiosaisen täällä ennen esittämättömän minisarjan.
Ensi kertaa muruihin tutustuessani ajattelin heidän olevan rakastettavia tyyppejä, joita en kuitenkaan ehkä haluaisi oikeassa elämässä ystävikseni. Yhä uudemmat katsomiskerrat ovat kuitenkin vakuuttaneet minut siitä, että voisin heidät ystävikseni ottaakin. Kukapa ei tarvitsisi Bomberin jykevää olkapäätä, johon nojaten voisi kertoa ongelmistaan tai Dennistä, joka organisoi kaiken kuntoon. Luotettavaa Ozia, jonka rääväsuinen lähes jalkapallohuligaanin persoona on uusien osien myötä muuttunut sliipatummaksi. Moxeya, jonka puheen- ja ajatuksenjuoksu noudattaa muille epäselvää moxey-logiikkaa. Perusperheenisä-Nevilleä, joka arvostaa vaimoaan ja muita naisia. Barrya, joka menestyväksi liikemieheksi muututtuaankin on yhä täysin naistensa pompoteltavissa. Sujuvasti neuvoja jakelevaa naistenmies-Waynea tai hänen yhdenyönsuhteesta syntynyttä poikaansa Wymania, joka saa murujen matkassa Bomberista itselleen uuden isähahmon – ja Denniksestä melkein isäpuolen.
Murut tarjoavat minulle mahdollisuuden tarkastella miesjoukon dynamiikkaa sekä ystävyyttä, joka ilmenee tekoina, karheina puheina ja kaverin tukemisena. Tämäkin englantilaisten työläisten ryhmä elää poikkeusolosuhteissa, työkeikoilla kaukana kotoa. He ovat rakastettavia, raivostuttavia, hölmöjä, luotettavia, yritteliäitä, aivan tavallisia. Heistä on tehty ihmisiä kaikkine avuineen ja puutteineen. Ryhmän sisäinen yhteenkuuluvuus on voimakasta, vaikka tapaamisaikojen välillä kuluu pitkä aika. He tietävät voivansa luottaa toisiinsa ja toistensa apuun. Luulotellut petokset ryhmän sisällä ovat syvempiä petoksia kuin kukaan ryhmän ulkopuolinen voisi heille tehdä. Joillekin miehille ryhmä edustaa ainoaa todellista perhettä ja mahdollisuutta aidosti kuulua johonkin. Ystävyys on syntynyt hieman samalla tavalla kuin miesten armeijakaveruudet. Sen pohjana ovat yhteiset kokemukset poikkeusoloissa: pimeä työ saksalaisella rakennustyömaalla sekä siellä jaettu asuntoparakki. Ryhmän jäseneksi on päässyt omistamalla tikkataulun (Moxey) tai korvaamalla edesmenneen isänsä. Viimeisten tuotantokausien osissa Waynen korvaa hänen poikansa Wyman, joka haluaa tutustua tuntemattomaksi jääneeseen isäänsä tämän ystävien kautta. Näin Magnificent Seven pysyy seitsikkona. John Sturgesin elokuvaan 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven) sarjan miehet myös viittaavat itsestään puhuessaan, ja eräässä osassa he pohtivat keitä elokuvan hahmoja kukin edustaa.
Sarjassa ja sen henkilöissä minua miellyttää eniten juuri ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Näiden miesten välinen solidaarisuus on rosoisen kaunista, kaverille voidaan huumorin keinoin kuittailla raskaasti, mutta hänestä ei puhuta pahaa selän takana ja häntä puolustetaan ulkoisia uhkaajia vastaan itseä säästelemättä. Kaikessa ryhmähenkisyydessäänkin näillä miehillä on suuri sydän, he auttavat pulaan joutuneita ja tuntevat sympatiaa valtaväestön reunamilla eläviä (esim. intiaaneja) kohtaan. Mikään muu sarja ei ole puhutellut minua samalla tavalla, Näkemiin vaan, murun henkilöt ovat TV-ystäviäni. Sarjan jaksoja odotellessa voi aina välillä kuunnella Mark Knopflerin kolmannen tuotantokauden osiin säveltämää tunnuskappaletta Why Aye Man, jonka taustoja laulavat Tim Healy (Dennis) ja Jimmy Nail (Oz). Musiikista murut puhuvat paljonkin. Jos he olisivat suomalaisia, heidän suosikkibändinsä olisi luultavasti Eppu Normaali.
Why Aye Man!
Perunapää Marian studiosta
Vihjaa sitten, kun uusinnat alkavat pyöriä televisiossa.
(Rimakauhua ja rakkautta oli melkein yhtä hyvä, mutta ei ihan)
On mukavaa, kun TV-sarjan henkilöiden seurassa viihtyy. Minulle sarjan "Perhe on pahin" henkilöt ovat yhä läheisiä ja olin mielissäni, kun nelonen uusi sarjan jokunen aika sitten. Olisikohan siitä noin vuosi. Voimakasta protestia kuului, mutta Archie Bunker ja Edith ovat mielestäni televisiohistorian helmiä.
Heitä ei pitäisi tutkiskella yhdellä tasolla, vaan monelta kantilta. Sarja tarkasteli tämän nimenomaisen perheen dynamiikkaa. Millainen on mies, jonka mielipiteet ovat vahvat, mutta vailla järkeviä perusteluja? Nainen, joka elää tyrannimaisen miehen varjossa? Entä nurkissa lymyilevä vävy? Jne...
Carroll O'Conner kykeni jatkamaan uraansa vahvasta Archieksi leimaantumisesta huolimatta, mutta Jean Stapleton - Edith - ei ole oikein onnistunut. Joitain pieniä sivurooleja on ollut, kuten elokuvassa "Sinulle on postia". Surullista on se, (kuulin jostain) että Jean Stapleton ei ole koskaan oikein arvostanut rooliaan Edithinä, vaikka se on ehkä paras roolisuoritus, jonka hän on koskaan tehnyt..
Muitakin ikimuistoisia sarjoja on, mutta tämä on ensimmäinen, joka tulee mieleen.
Rimakauhua katselin jonkun aikaa ja silloin alkuun se oli hyvä ja tuore tapaus. Loppua kohti käsikirjoittaminen alkoi mielestäni uupua. Luin jostain, että sarjaa tehtiin lyhyellä tähtäimellä, mutta jatkettiin tarpeen tai kysynnän mukaan, en muista mikä siinä oli. Mutta jokin häiritsi luontevaa juonekehittelyä.
Muruihinkin tehtiin n. 16-vuoden jälkeen uusia jaksoja suunnattoman suosion vuoksi. Olen iloinnut tuosta päätöksestä, koska sarjan henkilöt ovat säilyttäneet oman viehätyksensä. He ovat myös ikääntyneet kuluneen ajan verran ja se näkyy, samoin elämänkokemus, mitä vähintään nelikymppisillä miehillä on. Osa hahmoista hieman muuttui, Ozista tehtiin salonkikelpoisempi, nelikymppinen potentiaalinen huligaanityyppi ei ehkä olisi oikein hyvä, Moxeysta tuli hassumpi. Bomberin esittäjän Pat Roachin sairaus oli myös mukana, ei kuitenkaan sama tauti ilmeisestikään. Jättiläisen hauraus, kärsimys ja väsymys näkyy näyttelijän kasvoilla ja koska osat näytettiin Suomessa muistaakseni Roachin kuoleman jälkeen, oli katsomiskokemus hyvin koskettava. Roachin menehdyttyä on vaikea kuvitella, että sarjaan enää tehtäisiin jatkoa.
Edissä viehättää perustassa päähenkilön siirtyminen suurista ympyröistä pieniin, suuren maailman jättäminen. Ed palaa kotikonnuilleen ja tietenkin nostalgisesti. Mutta paluussa ja sen jälkeisissä tapahtumissa on jotakin kovin miehekästä, sellaista joka on yhtä aikaa samanlaista ja erilaista perinteisen "miehisyyden" kanssa. Sarja muistuttaa miljöönsä ja outojen henkilöiden takia läheisesti Gilmore Girlsiä. Onpa Stuckeyville-fanisivustolla pohdittu jopa sarjojen samanikäisten päähenkilöiden naittamista. Eikö se muka ole miehekästä?