|
|||
 |
|
||
|
30.06.2007 - 10:40
Tamminen, Rimminen, Seppälä, Tervo, Hotakainen, Raittila. Siinä kustantajien ehdotuksia suomalaisen naurun kärkinimiksi. Miksiköhän minua herrojen teokset eivät naurata? Tai jos naurattavat, niin harvoin ja pienesti (tosin Rimmistä en ole lukenut, joten hän olkoon edelleen kysymysmerkki).
Hesarin kulttuurisivujen eilinen artikkeli Nauru katosi suomalaisesta romaanista herätti monenlaisia ajatuksia, muun muassa sen minkälaista kirjallisuutta kyseisessä artikkelissa arvostetaan ja mitä kirjailijoita kustantajat ja toimittaja haluavat mainita. Yksi lähtökohta on tietysti se, että "railakas huumori nähdään edelleen lähinnä miesten lajina". Artikkelissa haikaillaan myös älykästä ja aidon myötätuntoista huumoria. Älykästä naurua löytyy kuulemma lastenkirjoista, sarjakuvista ja nykynäytelmistä. Kirjailija Tuuve Aron kommentti miesten huumorin varjossa kasvaneen naisten huumorin vallankumousarvosta on hyvä: naisten huumori "kumpuaa marginaalista ja sisältää parhaimmillaan tuoreen ja vaihtoehtoisen näkökulman maailmaan. Naisten kirjoittama huumori on usein terävää ja itseironista, rohkeampaa kuin monesti paikalleen jämähtäneet ja itsestään selvät miehiset nauratukset" (HS 29.6.2007, C 1). Toimittaja ei tekstissään tartu tähän, ei kysele kirjailijoiden nimiä (tai ei ainakaan kirjoita niitä julki) vaan siirtää puheenvuoron Petri Tammiselle, jonka mielestä pojilta on nauru kielletty, kun taas tytöille on kikatus ja itku sallittua. Naisissa vain piipahdetaan – kirjailijoistakin mainitaan vain Aro ja Leea Klemola – mutta miesten listaa väännetään oikein urakalla. Suomalaista naisten kirjoittamaa huumoria kuitenkin on, sitä kaivattua älykästä ja myötätuntoistakin. Usein naishuumori ei pyri pelkästään naurattamaan, vaan huumorin avulla käsitellään vaikeita asioita, sanotaan painavaa asiaa. Artikkelissa mainittujen naisten lisäksi huumoria ovat teoksissaan käyttäneet muun muassa Anna-Leena Härkönen, Anita Konkka, Kirsti Ellilä, Tuija Lehtinen, Niina Hakalahti, Enni Mustonen (aka Kirsti Manninen), Eeva Nikoskelainen, Sinikka Nopola, Sisko Istanmäki, Kiti Kokkonen, Katja Kallio, Anja Erämaja (proosarunot käyvät kertomuksista). Onko niin, että miestoimittaja ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita naisten huumorista, koska se on jotain muuta kuin huumori-ikoniksi nostetun Aleksis Kiven komiikka? Ollaksesi humoristi Suomenmaassa on oltava mies? Oikeaa huumoria ei synny naisen arkipäivästä ja näkökulmasta? Onko naisten itseironia liian vaikeaa? Vai onko laji väärä, kirjat liian kevyitä? Onko naisten huumori suorastaan liian pientä, sellaista joka ei yritä ottaa tilaa haltuun naurattamisella, vaan jättää hyrisevät oivalluksen hetket lukijalle? Naisten usein pienesti viljelemä tarkkanäköinen huumori naurattaa minua, ehkä siksi että kosketuspintaa löytyy enemmän. Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puhuu äijänaurusta. Entäs naiskirjailijoiden nauru? Akkakäkätystä, muijahuumoria, tyttöjen tirskuntaa? Nais(ten)naurua? Liian vaikeaa, liian hankalaa? Aliarvostettua?
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Ja Rosa Liksom - siinä on kivenkaltainen huumorikin jo lähellä. Rehevyyttä ja alkuvoimaa myös.
Synkkihän nuo romaanit, jos hakee vain väärästä paikasta. Menee Seppälän luo, ja kyselee hauskan perään... on siinä ideaa tottavie. Synkempää kaveria kun saa hakea.
Aron kommentti naisen naurajantehtävästä on kuitenkin tosi, nauratti eli eli. Pätee ainakin Tervoon, joka on nauratushuumoria jos mikä. Mutta että joku mies kirjoittaisi Kiven tyyliin hölmöystarinoita nykymiehestä - taitaisi olla vähän kivinen tie läpäistä kritiikki. Nykymies ei ehkä kestäisi sitä - epäilen vahvasti.
Suomalaisen naisen naurulla on syvät juuret Kantelettareen saakka, joskin se nauru sekoittuu väliin itkuun. Värttinän alkukauden lauluissa oli sitä aika paljon, joku Miinan laulu esimerkiksi. Ironiaa siinä on paljon, mutta taitaa ollakin niin, että ironia ei ole miesten laji. Ja nauratushuumori on siirtynyt tv-sketseihin.
En ole kovin paljon suomalaista kirjallisuutta lukenut, mutta kerron silti mutu-mieleipiteen.
Hotakaiselta olen lukenut yhden teoksen (Juoksuhaudantie). Sen piti olla tosi hauska ja naurattava. No, ei se ihan huonokaan ollut, mutta olen minä "parempaakin huumoria" lukenut.
Paasilinnan kirjat usein naurattavat. Jotenkin tuntuu, että miesten kirjoittama huumori on lakonisempaa, yksinkertaisempaa. Naisten huumoria ajatellessa tulee mieleen hersyvyys ja runsaseleisyys.
(Tämä siis raaka kärjistys: poikkeuksia toki on.)
Fredrika, totta, Liksom ja Laaksonen kuuluvat ehdottomasti mukaan ja moni muukin. Miksiköhän miesten huumoria arvostetaan enemmän? Onko olemassa jokin erityinen inhorealismista, jyrkkyydestä, viinasta ja yleisestä huijaamisesta syntyvä huumorin laji, jota arvostetaan enemmän kuin arjen terävänäköistä käsittelyä? Olisiko peräti niin, että naiset voivat olla itseironisia mutta miehet harvemmin?
Elegia, minusta kyseinen teos ei ollut lainkaan hauska, ainakaan en tajunnut sen huumoria. Sydänkohtauksia, eli, Kuinka tehtiin Kummisetä on paljon hauskempi ja siinä Hotakainen osoittaa kykynsä kirjoittaa paikoin liki feminististä tekstiä. Paasilinna on minusta hauskimmillaan alkupään tuotannossaan. Naisten huumori on usein jotenkin monimielistä. En tiedä onko se niin erilaista kuin kirjahuumorilta odotetaan (naiset eivät taida kirjoittaa krapulapierukomiikkaa, vaikka tätä ei kai odoteta miehiltäkään), ettei se mene läpi. Tai sitten naisten kirjat määritellään viihteeksi ja siitä ei sovi puhua käsiteltäessä niinkin vakavaa aihetta kuin huumorin puute suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
Naisten huumori on usein tilannekomiikkaa ja/tai piilonaurua. Se pitää löytää.
Juoksuhaudantietä en jaksanut edes loppuun.
Mainittiinko muuten mieshumoristeista Antti Tuuria? Tuurin huumoria eivät monet Pohjanmaan ulkopuolella eläneet huomaa ollenkaan.
Tarkoin harkittuja ja painavia sanoja suomalaisen huumorin ja sitä krijoittavien kirjailijoiden puolesta! Voisitko tarjota kirjoitustasi vastineeksi Hesarin yksisilmäisille kulttuuritoimittajille? Näköjään maamme johtavin maakuntalehti ei vieläkään näe muita kirjailijoita kuin miehet. (Naiset ovat marginaalia ja heitä tituleerataan NAISkirjailijoina :P)
Celia, kolme viimeistä kappaletta ovat puhtaasti omaa tekstiäni, alkukappaleet referoivat Hesarin tekstiä. En ole ajatellut tarjota, mutta Hesarin sivuilla voi osallistua keskusteluun aiheesta Kuka kotimainen kertoja sinua naurattaa?: http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=64572&messageID=1206802&
Taisi siis olla väärä valinta - Juoksuhaudantie ei näet houkutellut tarttumaan enää ikinä mihinkään Hotakaisen kirjaan. Ehkä uskaltaudun joskus lukemaan tuon mainitsemasi Sydänkohtauksia (eli kuinka tehtiin kummisetä).
Jokseenkin turhaa on mielestäni se, että pitää lajitella kirjallisuutta sukupuolenkin mukaan. Joskus se on ihan aiheellista, mutta esimerkiksi huuomrin perään haikailtaessa se ei oleellista. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, ettei toimittajan mielestä naisten kirjoittamaa huumoria ole olemassa.
Sitälon voisi miettiä, että mikä on huumoria. Eiväthän samat asiat naurata kaikkia. Ja toisaalta huumorillisia (koomisia) sävyjä voidaan piilottaa tekstin tietyin sanavalinnoin. Kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Niin, mikä on huumoria? Ehkä artikkelissa kyse oli juuri siitä, että toimittaja etsi määrätyn tyyppistä huumoria, samoin kustantajat, vaikka mainittu listan mieskirjailijat ovatkin aika erilaisia. Naisten itseironinen huumori ei ilmeisesti vastaa sitä mitä artikkelissa haettiin.
Kirjailjan sukupuolella ei ole merkitystä - ja samalla on. Merkitystä sillä on silloin, kun esimerkiksi naiset jätetään selkeästi sivuun ilman määrittelevää rajausta, silloin kun heillä on vain marginaaliarvo. Merkityksetöntä se on silloin, kun kirjaa arvioidaan - kirja on "hyvä" tai "huono", kirjailijan sukupuolella ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ei ainakaan pitäisi olla.
Ja tuli mieleen raru: Naishuumori ja ruumiillisuus Weldonin Naispaholaisen elämä ja rakkaudet -teoksessa. Huono raru, mutta naishuumoria tuli pohdittua suunnalta jos toiseltakin.
Onneksi ei liian vakavasti - nainen osaa nauraa naiseudelleen. Miesten nauru itselleen on enemmän näennäistä: stereotyyppien alasampumista, liioittelua ja toisten mollaamista.
Hih hih.
Mikähän siinä on, että itseironia ei tunnu olevan miesten laji? Tai onkohan niin, että me naiset emme ymmärrä miesten itseironiaa eivätkä miehet naisten?
Tapaus Hotakaisesta: mies ei tosiaan enää nykyään ole kovin hauska. On mennyt koko ajan vakavampaan suuntaan. Semmoiset teokset kuin Bronks, Klassikko ja Sydänkohtauksia naurattivat vielä. Erityisesti Klassikko on hassu, jos sitä kirjasta etsitään.
Yritän tässä kuumeisesti miettiä, kuka naiskirjailija olisi onnistunut naurattamaan minua... Hazard! Kai niitä oikeasti enemmänkin on, ei vain juuri nyt tule mieleen.
Hotakainen on siitä harvinainen mieskirjailija, että hänellä on kykyä paikoitellen kirjoittaa kuin (ärtynyt) nainen, hän osaa katsoa mieshahmojaan naisen silmin. Klassikossa minusta ei ollut muuta hauskaa kuin poliisin pitkä monologi (parasta se oli elokuvassakin), mutta ehkä se muu oli liian miestarinaa enkä ymmärtäny sen tasoja.
Tervossa taas viehättävät ne äkilliset karheanherkät hetket, jolloin hän kuvaa miehen suhdetta lapsiin. Tervo on saanut minut nauramaan ja itkemään ja siksi pidän hänen kirjoistaan enemmän kuin Hotakaisen.
En kompannut Hesarin juttua, vaan kirjoittaessani: "Tuossa viimeisimmässä virkkeessä on jotain, mikä näyttää aika uskottavalta" viittasin tähän: "Tai onkohan niin, että me naiset emme ymmärrä miesten itseironiaa eivätkä miehet naisten?"
Ehkä juuri itseironia on sellainen laji, jolle toisesta tulokulmasta ei osaa nauraa. Se ei ulkopuoliselle töki jotain tuttua ja jo ennestään pöljäksi asiaksi tunnistettua, vaan mahdollisesti ennemminkin paljastaa jotain huolestuttavaa/paheksuttavaa/säälittävää.
En tiedä, voisiko olla niinkin, että suomalainen mies jähmettyy kauhusta, kun nainen nauraa itselleen. Ja kun nainen nauraa itselleen, mies tekee itsestään naurunalaisen, koska ottaa naisen vakavasti. Mitä minä yritän sanoa? Siis miehet ottavat vakavasti sen, mitä rakastavat. Siksi naisille ei voi nauraa.