Kumarrun kukkien puoleen, kuvaan pisaroita. Sade kastelee mekon selkämyksen, pisarat muodostavat kankaalle kuvioita, joiden muoto jää minulle salaisuudeksi. Mietin pitäisikö kuvata vain kauneutta vai katsoa kohti rapistumista ja muutosta. Marketan terälehdet ovat valahtaneet, yksi kietoutuu viereisen kasvin varteen hennolla otteella. Ihmettelen vaaleanpunaiseen kukkaan takertunutta pörriäistä, joka ei lennä pois kyykistyessäni sen viereen. Pörriäisen turkissa on pisaroita, sen raajat ovat kiinni terälehdissä, kukan keinussa se on täysin liikkumaton. Mietin onko se kuollut vai unessa.

Myöhemmin katson ruudulta ohi vilahtelevaa kuvien virtaa, värejä ja muotoja, tarkkoja ja utuisia. Mietin miksi on niin vaikeaa ottaa hyvä kuva, miksi keltainen ja vihreä ovat vaikeita värejä, miten palavan rakkauden hehku loistaa läpi huoneen. Mietin myös miksi kuvaan kukkia. Ennen kuvasin ihmisiä ja maisemia, puutarhatuolia, järven ylle kiitävää leijaa. Olenko kaventanut näköalani vai etsinkö pienestä suurta? Mietin, pitäisikö minun siirtyä mustavalkoisiin kuviin.

Myöhemmin paistan kaalia ajatuksiini vaipuneena, mietin miksi en ole koskaan halunnut olla runoilija. Muistelen lempirunojani, harmittelen että osaan niitä ulkoa niin vähän. Tapailen Niin pieniksi –runoa, muistan siitä vain sirpaleita enkä omista Hellaakosken kokoelmaa, josta voisin sen lukea. Ripotellessani suolaa kaaliin tiedän syyn runottomuuteeni. En ole tarkka havainnoitsija, joka osaisi nähdä asioiden välillä yllättäviä yhteyksiä. Minulla ei ole lyyristä sanomisen pakkoa eikä kieltä runoille. Kaadan ruokakerman kaalin seuraksi pannulle, asetan kannen päälle. Mietin miksi säilytän runokirjojani keittiön kirjahyllyssä.